“Ei ihan sitä, mitä odotin” – ja muutama pieleen mennyt ravintolakokemus

Poikaystäväni tilasi tässä yhtenä päivänä vakkarikahvilassamme laten. Huvitus oli suuri, kun maitokahvin sijaan pöytään tulikin pelkkää kuumaa maitoa. Vaikka kotipuolessa ei haittaa, että laten edestä jää pois kahvi-sana, italialaiselle latte on luonnollisesti pelkkää maitoa.

Tämä tapaus toi mieleen useampiakin vastaavia tilanteita reissuilta. Aina ne ravintolassa käyntiin kuuluvat kirjoittamattomat säännöt, joihin suomalaisena on tottunut, eivät sattumoisin pädekään muualla.

IMG_20140718_173105 IMG_20150109_134034

Tätähän ne paikallisetkin juovat…

Seitsemän vuotta sitten, kun olin juuri muuttanut Kreikkaan, päätin lähteä siestalla kahville työkaverini kehumaan kahvilaan Rodoksen kaupungin keskustassa. Kahvila sijaitsi hinnakkaan vaatekaupan ylimmässä kerroksessa ja sieltä aukesi näköala koko kaupungin ylle. Ajattelin, että nyt on sopivan tyylikäs hetki maistaa sitä kreikkalaista kahvia, jota”kaikki paikallisetkin juovat”.

Koska olin tuolloin matkustellut hyvin vähän, ei mielessäni edes käynyt, että ottaisin etukäteen selvää siitä, millaista kreikkalainen kahvi mahtaa olla. Odotin saavani jotain suodatinkahvin tapaista.

Tarjoilija toikin eteeni espresson kokoisen, paksua mutavelliä muistuttavan juoman. Näky ei kuitenkaan ollut mikään järkytys verrattuna siihen, miltä juoma maistui. Joskus joku tuttuni vertasi, että kreikkalainen kahvi on kuin joisi pohjaan palanutta, liian vahvaa kahvia, johon on sekoitettu tupakantuhkat. Eipä kaukaa hae.

Onneksi kokemukseni ovat sittemmin osoittaneet vääräksi luuloni siitä, että kreikkalainen kahvi olisi Kreikan suosituinta kahvia. Uskoakseni paljon yleisempiä ovat frappe ja muut jääkahvit, joista itsekin opin nopeasti tykkäämään.

IMG_20150201_164135 IMG_20150201_164112

Tämähän on ihan tällainen perusruoka…

Oma juttunsa ovat tietysti ruoka-annokset, joiden sisältöä ei ole ruokalistassa eritelty, koska paikalliset tietävät ne kuitenkin. Ei Suomessakaan tarvitse erikseen kertoa, mitä kaikkea makaronilaatikossa on. Kaikissa tapauksissa sisältö ei selviä kysymälläkään.

Pari vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa elämässäni Kaakkois-Aasiassa. Oltuani reissussa parisen viikkoa, vietin muutaman yön thaimaalaisella Ko Sametin saarella. Majapaikkani oli saaren eteläosassa rannalla, jolla oli kolme ravintolaa ja jossa kasvisruokaa sai metsästää.

Eräänä iltana istuin taas yhdessä näistä kolmesta ravintolasta. Kulttuurishokki oli saanut aikaan sen, että kaikki thaimaalaisen tulinen ruoka lähinnä ällötti, enkä tuolla kerralla yksinkertaisesti halunnut mitään, mitä pitäisi syödä kyyneleet silmäkulmista valuen. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten päätin lopulta tilata vain riisiä ananaksen kanssa.

Koska olin jo valmiiksi yrmyllä tuulella, olin valmis kävelemään ulos ravintolasta, kun huomasin riisin seassa olevan ananaksen lisäksi myös kinkunpalasia. Lopetin lihansyönnin alle parikymppisenä, mutta yleensä jos sitä tarjotaan, syön sen mieluummin kuin poden syyllisyyttä siitä, että täysin syömäkelpoinen ateria heitetään roskiin. Kinkku oli kuitenkin inhokkiruokaani jo silloin, kun söin lihaa.

Nälkäisenä ja suunnilleen itku silmässä – vaikka ruoka ei ollutkaan tulista – söin annoksesta varmaan alle puolet. Oma mokahan se oli: ruokalistassa kinkusta ei ollut mitään mainintaa, sillä paikalliselle sen kuuluminen annokseen oli varmastikin ilmiselvää.

Maksoin laskun, menin toiselle illalliselle viereiseen ravintolaan ja tilasin kokonaisen tuoreen kalan, vaikka päiväbudjetti ylittyikin sen vuoksi reilusti. Ruoka oli onneksi yksi reissun parhaista, joten en jaksanut asiaa harmitella.

IMG_20150201_163054 IMG_20150201_162323

Kai tämä on ihan tavallinen annos…

Ruokakulttuurien välisiin eroihin törmää matkoilla tämä tästä. Tuorein esimerkkini on eiliseltä, jolloin kävimme autoilemassa ja pikkuisen vaeltelemassa Teneriffan pohjoisosien vuoristomaisemissa. Reissun jälkeen aamupalasta oli vierähtänyt jo aivan liian monta tuntia ja päätimme mennä matkan varrella olleeseen La Lagunaan syömään.

Löysimme mukavannäköisen ravintolan, joka ei ollut mikään turistipaikka, ja päätimme syödä pastaa. Koska meidän espanjamme on muy mal eikä tarjoilija osannut englantia, hän ei varmaan sen vuoksi alkanut kummemmin kysellä tilauksestamme.

Miksei sitä ikinä muista, että täällä ruokaa on tapana jakaa?

Hetken päästä tarjoilija toi pöytään kaksi aivan hillittömän kokoista lautasta, joita ei selvästikään ollut tarkoitettu kahden ihmisen pääruuiksi vaan jaettavaksi isommille seurueille. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että sen olisi voinut jo päätellä hinnasta. Se oli melkein kaksinkertainen tyypilliseen kanarialaiseen pasta-annokseen verrattuna, vaikka ravintola muuten oli varsin edullinen.

Onneksi ruoka oli kuitenkin älyttömän hyvää ja päätimme saman tien, että menemme käymään samassa ravintolassa vielä uudestaankin – mutta sitten ihan tarkoituksella tapastelemaan.

Kuulostaako yhtään tutulta?

Tekijä: Anu

Olen Alankomaissa asuva vapaa kirjoittaja ja psykologian opiskelija. Blogini keskittyy ihmettelemään hollantilaista arkea ja opiskelijaelämää kolmekymppisen näkökulmasta. Lisäksi kirjoitan paljon arkeani piristävistä asioista, kuten kirjoista, matkailusta ja ravintoloista. Tervetuloa seuraamaan blogiani!

2 vastausta artikkeliin ““Ei ihan sitä, mitä odotin” – ja muutama pieleen mennyt ravintolakokemus”

  1. Muistikuvia on jostain vuosien takaa Italiasta, kun tilasimme ravintoloissa ruokia, ja kerta toisensa jälkeen unohdimme tilata lisukkeita. Pelkkä pihvi lautasella oli jotenkin vähän ankea…

    Vieläkin välillä tulee yllätyksenä alkuruoat – onko ne nyt tarkoitettu jaettaviksi vai ei? Taannoin Kreikassa purjehtiessamme tilasimme jokaiselle alkuruokasalaatit, jotka paljastuivatkin erilaisiksi leivänpäällistahnoiksi. Nykyään olen jo todennut, että alkuruoat jaetaan ellei ole jotain erityistä syytä epäillä, että niitä ei kuuluisi jakaa.

    1. Heheh, kuulostaa niin tutulta. Tälläkin reissulla poikaystäväni on onnistunut tilaamaan itselleen muun muassa pelkän 400 gramman lihakasan ilman mitään lisukkeita. Alkuruokiin olen kanssa kokenut turvalliseksi suhtautua kuin tapaksiin eli varautumalla jakamaan ne. Onneksi edes jälkiruuan saa yleensä pitää kokonaan itsellä. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *