Tajusin vasta lomalla, miten väsynyt olen

Kuuntelin eilen opiskelupäivän jälkeisellä kävelyllä Afterwork-podcastin uusinta jaksoa, jossa keskusteltiin muun muassa uupumuksesta ja siitä, miten oman väsymyksensä ymmärtää monesti vasta siinä vaiheessa, kun viimein saa – tai pakotetaan – lepäämään.

Afterworkin juontajien Jennin ja Rinan vieraana oli Jenny, joka kertoi lähteneensä yksinään maailmanympärimatkalle tehtyään kandi- ja maisteriopinnot – oliko se nyt – kolmessa ja puolessa vuodessa tehtyään koko ajan myös töitä. Reissussa rannalla maatessa kyyneleet tulivat silmään: vasta silloin hän ymmärsi, miten väsynyt oli.

Vaikken itse olekaan ollut Australian hiekkarannoilla itkemässä uupumustani, pystyin kuvittelemaan itseni tilanteeseen. Nuo sanat – tajusin vasta sitten, kun otin kunnolla lomaa, miten väsynyt olin – olisivat voineet olla omasta suustani.

Muutama vuosi sitten heräsin eräänä lauantaiaamuna tavallista pahempaan yläselän jumiin. En ihmetellyt asiaa. Selkäni ja niska-hartiaseutuni oli vihoitellut vuosia, eikä työ tietokoneen ääressä asiaa auttanut. Salilla puntteja nostelemalla kipu lähtisi.

Ennen salille lähtöä istuin kuitenkin läppärin ääreen, sillä minulla oli viikonlopputyövuoro hoidettavana. Työpäivän jälkeen suuntasin kuntosalille, jossa katselin telkkarista Voice of Kidsiä samalla, kun treenasin.

Yhtäkkiä yläselkää treenatessani siellä rusahti jokin. En tiennyt, mikä, mutta tunsin, että nyt on jokin hullusti. Koko yläselkääni ja niska–hartiaseudulle levisi kuumottava kipu.

Kotiinpäästyäni huomasin, etten pysty kunnolla kääntämään päätäni. Jouduin taistelemaan itseni sänkyyn, koska en voinut taivuttaa selkärankaani. Varasin sunnuntaiaamulle lääkäriajan.

rannalla_stressi_lievittyy3

Kun päivystävä lääkäri seuraavana aamuna kyseli, onko sinulla stressiä, kysymykseen vastaaminen tuntui hankalalta. Mistä tietää, olevansa stressaantunut?

”Kai mulla voi olla. Teen töitä täysipäiväisesti, olen pian valmistumassa, teen opinnäytetyötäni…” luettelin.

Lääkäri keskeytti. ”No, kyllähän siinä on jo tarpeeksi.”

Onneksi hän sattui olla tukielinvaivoihin perehtynyt ja stressiperäisistä vaivoista kiinnostunut sekä selvästi huolissaan siitä, että minulla oli selkäkipuja, vaikka olin vasta parikymppinen.

Itse en ollut. Olin jossain vaiheessa vajonnut tilaan, jossa en enää osannut pitää jatkuvaa kiirettä kummallisena. Kuvittelin, että on normaalia tehdä töitä aamusta iltaan. Jos vapaailtoja oli, usein opiskelin tai tein ylimääräisiä töitä. En osannut kaivata tai ottaa aikaa palautumiseen, sillä olinhan edelliskesänäkin lomaillut neljä viikkoa.

En harrastanut mitään. Näin kavereitani harvoin.  Töissä oli huono ilmapiiri ja jatkuva riittämättömyyden tunne, ja olin jo pitkään vellonut siinä, miten työni lähinnä ärsytti.

Väsymys, fyysiset kivut, alakuloisuus ja vähentynyt kiinnostus työtä kohtaan ovat tyypillisiä työuupumuksen merkkejä. En vain tajunnut sitä harhaillessani zombina Helsingin katuja: luulin, että tällainen elämä – ja työn, josta olin aiemmin haaveillut, inhoaminen – oli ihan normaalia.

Tajusin, miten sairaaksi meno oli äitynyt vasta, kun lopetin silloisen työni. Otin kaksi kuukautta lomaa, joista ensimmäisen lähinnä nukuin, söin ja kävin pitkillä lenkeillä. Vasta silloin tajusin, miten väsynyt olin ollut ja miten se vaikutti toimintakykyyni.

Tuon syksyn, vuoden, ajanjakson – miten kauan se sitten oikeastaan kestikään – jälkeen päätin, etten enää koskaan anna tilanteen mennä yhtä huonoksi. Otan aikaa itselleni palautuakseni, vedän rajat töidenteolle. Lopetan syyllisyyden potemisen, jos en vaikkapa kunnon henkilöbrändiään kehittävän toimittajan tavoin tiedä koko ajan, mitä maailmassa tapahtuu ja mistä somessa keskustellaan.

rannalla_stressi_lievittyy1

Silti tänä keväänä, kun olen taas valmistumassa ja stressaamassa töistä ja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, olen taas havainnut samankaltaisia, joskin lievempiä, oireita. Olen jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt. Kiinnostukseni opintojani kohtaan on vähentynyt (mikä lienee tosin osittain ihan luonnollista ja lähestyvän valmistumisen aiheuttamaa), saan asioita aiempaa huonommin aikaan ja välissä olen myös nukkunut huonosti. Blogannutkin olen vähemmän, sillä en ole jaksanut keskittyä useampaan harrastukseen.

Hollannissa julkaistiin viime vuoden lokakuussa kansallinen tutkimus, jonka mukaan 35 prosentilla hollantilaisista opiskelijoista burnoutin riski on suuri. Ihan sairasta: yli kolmanneksella! Tilastokeskuksen mukaan työntekijöiden joukossa vastaava määrä on viitisentoista prosenttia.

Opiskelijoiden suurimpia huolenaiheita ovat taloudellinen epävarmuus ja suuri työtaakka, joihin voin samaistua täysin. Siinä, missä Hollannissa työviikkojen pituus on Euroopan lyhin, en muista kuulleeni yhdestäkään opiskelijasta, joka ei ainakaan silloin tällöin paiskisi hommia myös viikonloppuisin. Moni pitää mahdottomana, että opiskelusta voisi pitää lainkaan vapaapäiviä. Esimerkiksi omissa opinnoissani ei myöskään ole mitään lomia lukuvuoden aikana.

rannalla_stressi_lievittyy4

Tutkimustiedotteessa todetaan, että uupumisoireista puhuminen koetaan vaikeaksi. Sekin kuulostaa tutulta.

Kun lähdin sinä yhtenä sunnuntaina lääkäristä lihasrelaksanttiresepti ja naprapaatin yhteystiedot kourassani, en soittanut esimiehelleni, etten voisi hoitaa työvuoroani. En myöhemminkään puhunut koko viikonlopusta töissä mitään. Asian ottaminen esiin tuntui hankalalta, siltä kuin toisi muutenkin liian kiireiseen työyhteisöön yhden ongelman lisää. Kai pelkäsin sitäkin, ettei asiaa otettaisi työpaikalla tosissaan.

Yhden asian olen kuitenkin oppinut tuosta muutaman vuoden takaisesta tapauksesta: vaikka koen vieläkin työn ja levon välisen rajan vetämisen hankalaksi, nykyään havahdun heti, jos kehoni reagoi stressiin liian voimakkaasti.

Jos huomaan, että ylävartaloni menee jumiin tai kuume nousee ilman mitään muita flunssaoireita, perun kaiken kalenteriin kirjoitetun. Nuo ovat oman kehoni tapoja ilmoittaa, että nyt menee liian lujaa. Paikasta toiseen juoksemisen ja to do -listan kohtien ruksimisen sijasta lepään, nukun ja tuijotan tuntitolkulla Frendejä tai jotain muuta yhtä paljon ajattelua vaativaa Netflixistä.

Vaikka olen kehittynyt stressin tunnistamisessa ja oppinut tietoisesti myös vetämään rajoja silloin, kun jokin kuormittaa jaksamistani liiaksi, haluaisin silti tulla siinä vielä paremmaksi ja tunnistaa stressin jo aikaisemmin. Miten sinä tunnistat olevasi liian stressaantunut tai väsynyt? Miten huolehdit omasta jaksamisestasi?

Kuvat merenrannalta Katwijk aan Zeestä, koska meren katseleminen on ihanan rauhoittavaa!

2 ajatusta aiheesta “Tajusin vasta lomalla, miten väsynyt olen”

  1. Täytyy sanoa että itse osaan ottaa kiireessäkin onneksi suht rennosti, mutta havahduin kyllä pohtimaan viime aikojen työmäärää kun viime yönä olin suuttuneena valittanut kuinka poikaystävä oli pilannut datani, kun oli tehnyt jotain taulukoilleni. Itsehän en siis muista tästä mitään, mutta ei niiden datataulukoiden ehkä uniin asti tarvitsisi tulla. Onneksi parin konferenssiviikon jälkeen rauhoittuu aikataulu jo vähän – sitten varaan vaikka hieronnan ja treenaan taas enemmän.

    1. Voi kamala! 😀 Se on kyllä vähän huono merkki, jos työt alkavat tulla uniin. Onneksi sun kiire ei kuitenkaan ole jatkuvaa, niin varmaan sitten stressikin lievittää. Mäkin ihan myös tykkään kiireestä ja osaan nauttia hektisyydestä töissä. Mutta ei sitä koko aikaa jaksaa paahtaa sata lasissa, vaan pitäisi myös muistaa ottaa aikaa nollailulle.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.