Hollantilainen leffakokemus

Olen käynyt parin viime viikon aikana kaksi kertaa leffassa. Se on minulle paljon. Yleensä ei tule käytyä varmaan edes kahdesti vuodessa.

Tietenkin näin tuoreena maahanmuuttajana leffateatterissakin on pientä eksotiikkaa. Suomalaisnäkökulmasta ihmeellisin osa: saliin saa ostaa kaljaa ja viiniä! Ja se viini, se tulee oikeassa lasissa eikä missään muovitörpössä.

Silti kukaan ei ole kännissä. Arvostan, ja pidän tätä myös mainitsemisen arvoisena – valitettavasti.

Juominkien sijaan poissaolollaan loistavat leveät irtokarkkihyllyt ja valtavat popkorniannokset. Molempia olen vähän kaivannut kotimaasta, mutta toisaalta hollantilaisissakin leffateattereissa myydään kyllä herkkuja, vain vähän kohtuullisimpina annoksina.

Suklaapatukoissa ja niissä pienissä Pringles-purkeissa riittää valinnanvaraa. Arvostan oikeastaan sitäkin. Irtokarkkiähkyssä ei todellisuudessa ole (aikuisen) ihmisen hyvä olla.

Leffaliput ovat vähän halvempia kuin Suomessa, ilmeisesti järjestäen yhdeksän euroa zipale. Lisäksi leffaan voi ostaa kuukausikortin, joka maksaa vajaan parikymppiä ja jolla pääsee käymään näytöksissä rajattomasti.

Istumapaikat ovat numeroimattomia, joten jos menee vaikkapa ensi-iltaan, kannattaa olla ajoissa. Kesken elokuvan on myös muutaman minuutin pissa-/tupakka-/herkkujenhakutauko.

Eka leffa, jonka kävimme katsomassa reilu viikko sitten, oli mikäs muukaan kuin Spectre. James Bondien kohdalla tietää, mitä odottaa: aivot narikkaan -viihdettä, joka sopi vallan mainiosti tenttistressin keskelle.

Daniel Craigin tähdittämissä Bondeissa on kuitenkin myös edes jonkinlaista juonen syvyyttä. Aiemmin olen nähnyt Casino Royalen, josta en enää kauheasti muista mutta josta kuitenkin lukioikäisenä ihan tykkäsin, ja tietysti mainion, hyytävän Skyfallin.

Spectre ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta silti parituntinen vierähtää mukavasti. Tylsiä kohtia kun ei ole. Plussaa Bondin ikäisestä “Bond-tytöstä” ja siitä, että leffasta voi bongailla monia eri kieliä. Venäjää ei kuitenkaan taida kuulla. Pierce Brosnanin aikainen “kaikki pahuus tulee idästä” -kliseily on onneksi karissut nyky-Bondeista.

Tänään kävimme katsomassa sitten vähän erilaista settiä. Brittileffa kuitenkin tämäkin, nimittäin 45 years.

Kiinnostuin leffasta katsoessani sen trailerin. Tykkään useimmiten muusta kuin mainstreamista ja mielellään katson muitakin kuin amerikkalaisia leffoja. Täällä se tietty tarkoittaa käytännössä muita englanninkielisiä leffoja niin kauan kuin hollanti on tällä nykyisellä eli surkealla tasolla.

Nimi 45 years viittaa seitsemänkymppisen pariskunnan aviovuosien lukumäärään. Vuosipäivä ja siihen liittyvät juhlallisuudet lähestyvät, mutta samalla miehen puolelta paljastuu kertomatta jääneitä juttuja menneisyydestä.

Leffa käsittelee oivallisesti – ja realistisesti – monia tabuja, muun muassa ikäihmisten seksielämää ja parisuhdekriisejä, jotka voivat vaivata vielä siinäkin vaiheessa kun luuli, että kaikki on yhdessä nähty.

Leffa nauratti ja pienin paikoin itkettikin. Vaikka se on mielestäni katsomisen arvoinen, samaan aikaan se oli kuitenkin myös hienoinen pettymys. Veikkaan sen johtuvan siitä, että itseä neljäkymmentä vuotta vanhemman asemaan on vain niin hankala asettua. Leffateatterin keski-ikä oli aika paljon enemmän kuin oma ikäni, mikä oli kyllä aivan ymmärrettävää.

Myös leffan loppu tuntui kummalliselta. Oli kuinka taiteellista tahansa, en tykkää, kun tarina jää aivan kesken.

Sellaisia elokuvakokemuksia Leidenissä. Mitähän sitä kannattaisi mennä katsomaan seuraavaksi?

Tekijä: Anu

Olen Alankomaissa asuva vapaa kirjoittaja ja psykologian opiskelija. Blogini keskittyy ihmettelemään hollantilaista arkea ja opiskelijaelämää kolmekymppisen näkökulmasta. Lisäksi kirjoitan paljon arkeani piristävistä asioista, kuten kirjoista, matkailusta ja ravintoloista. Tervetuloa seuraamaan blogiani!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *