Ulkomaille muuttamisen vaikein puoli

Olin ajatellut, että tänään istahdan pitkästä aikaa tietokoneen ääreen ja kirjoitan blogiini Hollannin keväästä, pyöräretkestä kukkapelloille, ensimmäisestä kerrastani Keukenhofin kukkatarhassa, Amsterdamissa tehdystä kanaaliristeilystä tai jostain muusta kivasta asiasta, jonka olen viime aikoina kokenut. Mutta tänään ei olekaan yhtään kiva olo.

Aamulla ulko-ovi sulkeutui ja jäin ensimmäistä kertaa aikoihin yksin kotiin muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi. Koko viikko on ollut yhtä naurua, uusia kokemuksia, tähän astisen kevään lämpimimpiä päiviä, juttuseuraa ja suklaan ja ruisleivän mussutusta. Meillä on käynyt viikon aikana parikin vierasta Suomesta, ja se on aina hyvä syy tehdä jotain arjesta poikkeavaa.

Eilen kylässä ollut ystäväni palasi kuitenkin kotiinsa, ja poikaystäväni puolestaan lähti reissuun tänä aamuna. Yhtäkkiä koti oli aivan hiljainen.

2016-04-14 05.47.06 1

Hollantiin muutostani on pian kulunut kahdeksan kuukautta. Suurimmalla osalla ulkomaille muuttavista kulttuurishokin ensimmäinen vaihe eli kuherruskuukausi uuden asuinmaan kanssa menee ohi alle puolessa vuodessa.

Toisin kuin nuorempana Kreikkaan muuttaessani, nyt en ole kovin selkeää kuherruskuukautta mielestäni edes kokenut. Hollanti on aika samanlainen maa kuin Suomi – mutta kuitenkin hyvällä tavalla erilainen, niinhän mä aina sanon kaikille. Onhan se kivaa, kun naapurikaupunkiinkin pyöräilee vartissa, ei joudu kahlaamaan yhtenäkään päivänä vuodesta loskassa ja juusto maistuu oikeasti juustolta. Mutta jos joku kuherruskuukausi oli, se on tainnut mennä ohi viimeistään nyt. Uusista jutuista on tullut arkea.

2016-04-14 05.42.16 1

2016-04-14 05.42.30 1

Iltapäivällä palasin kotiin juoksulenkiltä, joka tuntui vähän tympeän tahmealta. Olin kuitenkin jaksanut hölkätä puoli tuntia niin kuin olin aikonutkin: hyvä minä!

Rappukäytävässä vanha mies alkoi jutella. En ymmärtänyt hänen puheestaan sanaakaan, joten vastasin laiskasti englanniksi, etten puhu hollantia. Mies häkeltyi eikä osannut kääntää sanomaansa englanniksi. Käveltyään muutaman portaan alemmas hän huikkasi, että yritä opetella.

Miehen äänensävy oli ihan ystävällinen, eikä hän varmasti tarkoittanut pahaa. Silti tyytyväisyys siitä, että jaksoin juosta koko lenkin, katosi saman tien. Kommentti ärsytti, mutta ennen kaikkea olin vihainen itselleni: En sitten vielä kahdeksan kuukauden jälkeenkään uskalla sanoa noin ääneen sellaista yksinkertaista lausetta, että sori, en nyt ymmärrä, kun en vielä osaa hollantia. Tai että voisitko toistaa hitaammin. Miksi hitossa en uskalla edes yrittää?

Myöhemmin keittiönpöydän ääressä istuessani koti tuntui edelleen liian hiljaiselta. Tuhlasin aika monta talouspaperiarkkia, kun itku ei tahtonut loppua, silmät vuotivat ja nenä meni tukkoon.

2016-04-14 05.34.43 1

2016-04-14 05.37.57 1

Alkuhuuman jälkeen ulkomaille muuttaminen on aika kaukana ruusuilla tanssimisesta, minkä tietää tietysti jokainen ulkosuomalainen. Ja siitä huolimatta minä ajattelin hölmönä, että tällä kertaa sitä kulttuurishokkia tuskin edes tulee. Sillä mikä sen muka laukaisisi? Täällähän asiat ovat niin hyvin: junat kulkevat yhtä luotettavasti kuin VR:llä, kaupasta saa salmiakkia ja maitorahkaa ja asiat hoituvat, kun melkein jokainen vastaantuleva mummokin puhuu hyvää englantia.

Siinä sivussa pääsi unohtumaan, että vaikka kauppakassin sisältö on melkein sama kuin vuosi sitten, koko muu elämä on mennyt uusiksi. Tilille, jonne joskus ennen kilahti ihan hyvä palkka, tulee nykyään säännöllisesti vain aika olematon opintotuki. Ihana koti on vaihtunut keskinkertaiseen ja väliaikaiselta tuntuvaan kämppään. Kotona on kaksi stressihirmua, joista kumpikaan ei ole vielä oikein saanut arkeaan rullaamaan. Ja mikä pahinta: melkein kaikki ne ihmiset, joita voisi tavallisesti pyytää tällaisina hetkinä parantamaan maailmaa punaviinilasillisen ääreen, ovat tuhansien kilometrien päässä.

Onneksi ongelman ratkaisu alkaa sen tunnistamisesta: olen siirtynyt kulttuurishokin uuteen vaiheeseen, sokkivaiheeseen, jossa kaikki näyttää ulkoisesti olevan kunnossa mutta sisällä myrskyää. Tämä ja ne muut vaiheet taitaa vain olla pakko käydä läpi ennen kuin uuteen maahan oikeasti integroituu. Tasaantumisvaihetta odotellessa!

2016-04-14 06.17.43 1

2016-04-14 06.15.22 1

Oletko sinä kokenut kulttuurishokkia? Mikä siihen auttaa?

P.S. Kuvat eivät liity postaukseen mitenkään muuten kuin siten, että tämänhetkisten ajatusteni tavoin nekin ovat tuoreita. Keväinen kukkaloisto on ehdottomasti hyvä syy muuttaa Hollantiin!

Tekijä: Anu

Olen Alankomaissa asuva vapaa kirjoittaja ja psykologian opiskelija. Blogini keskittyy ihmettelemään hollantilaista arkea ja opiskelijaelämää kolmekymppisen näkökulmasta. Lisäksi kirjoitan paljon arkeani piristävistä asioista, kuten kirjoista, matkailusta ja ravintoloista. Tervetuloa seuraamaan blogiani!

13 vastausta artikkeliin “Ulkomaille muuttamisen vaikein puoli”

  1. Voi kääk. Toi on noita kauheita “mistä tämäkin hepulikohtaus oikein tuli?” – hetkiä. Yleensä, kun mulle iski tuollainen Kanarialla, se iski lujaa. Minun oli pakko lähteä ulos, kävellä ja kävellä ja kävellä niin kauan, että en enää tajunnut, minne olin kävellyt. Tuntui, että kaikki tuijottavat ja ajattelevat, että et “kuulu sinne”. Tuntui, että ei voi hengittää ja kyyneleet kihosi silmiin. Onneksi aina rauhoituin tuon päättömän kävelylenkin avulla. Huomasin, ettei paniikin aiheuttaja ollut paniikin arvoinen. Mutta silti ne olivat kauheita hetkiä. Tsemppiä, toivottavasti paniikin paikka meni jo ohi ja seuraava ei tule ihan heti.

    1. Kiitos kommentista! Ikävää – mutta samalla lohdullista – kuulla, että olet kokenut ihan samaa. Ihan normaaleja tuntemuksiahan nämä ovat, eikä aina tarvitse olla iloinen. Omien valintojen kyseenalaistaminenkin lienee ihan tavallista, kunhan ei jää siihen fiilikseen vellomaan. Onneksi näillä huonoilla päivillä on tapana mennä ohi. Mulla on jo paljon parempi fiilis kuin eilen. 🙂

      Asuttuani Kreikassa noin vuoden tein muuten tuota ihan samaa kuin sinä: saatoin hyvin kävellä loppuvaiheessa tuntikausia päivässä ja yrittää siten selvittää päätäni, kun muuten olisin vain jäänyt sänkyyn makaamaan. Lopulta päätin lähteä takaisin Suomeen, ja silloin se oli paras ratkaisu. Nytkin toki ulkoilu yleensä auttaa ja virkistää mieltä, mutta asuinmaa ei ole ihan heti vaihtumassa. Onneksi eväät shokin käsittelyynkin taitavat olla nyt paremmat kuin parikymppisenä!

  2. Siis Anu, sä kirjoitit juuri 100% mun fiiliksistä. Kirjoitit niistä niin paljon paremmin kuin mitä mä olisin koskaan osannut. <3

  3. Ei se tosiaan aina ruusuilla tanssimista ole ja arki on arkea ulkomaillakin. Pahinta tuossa vaiheessa on juurikin suomalaisten vieraiden lähteminen, silloin välimatka ja ikävä korostuu. Mutta kyllä se siitä, kun aika vähän kuluu. Ja kun löytää hyviä ystäviä siitä läheltä. Itselle toiset ulkosuomalaiset ovat olleet ehkä se paras tuki. Samassa tilanteessa oleva/ollut ymmärtää noita tuskailuja kaikkein parhaiten. Itsellä nyt takana reilut 3,5 vuotta Saksassa asumista ja olo on oikein seesteinen ja tasainen. Täällä on nyt koti ja hyvä olla.

    1. Kiitos Jonna! Hyvin sanottu tuo, että välimatka ja ikävä korostuvat. Kyllä se siitä helpottaa ajan myötä, kuten sanoitkin. Olet oikeassa, että juttelu saman kokeneiden kanssa auttaa. Siksi tämä bloggaaminenkin on muuttunut ulkomailla entistä tärkeämmäksi. 🙂 Tosi mukava kuulla, että sinä olet jo saavuttanut seesteisen ja tasaisen olon ja Saksasta on tullut koti!

  4. Vielä melkein 8 vuoden ulkomailla elon jälkeen mulla tulee hetkiä, että ajattelen “mitä ihmettä minä täälläkin teen?”. Ja että ehkä olisi oikeasti kannattanut jäädä Suomeen 🙂 Ne tunteet tulee ja menee, välillä niitä tulee useammin, välillä harvemmin…

    Ymmärrän kyllä tuon tunteen kieleen liittyen, asuin 4 kuukautta Brysselissä ja koska tiesin olevani siellä hyvin lyhyen aikaa ja aika oli muutenkin tiukalla, en edes yrittänyt opetella ranskaa. Brysselissä asuessa oli kyllä todella ulkopuolinen olo kun elin sellaisessa “kuplassa” muiden ulkomaalaisten kanssa enkä osannut kieltä. Ja itseasiassa silloin kun opiskelin Briteissä elin hieman samanlaisessa opiskelijaelämäkuplassa ja tuntuu että vasta nyt työelämään siirtyessä voin todeta että olen omasta mielestäni integroitunut tähän paikalliseen yhteiskuntaan…

    Tsemppiä sinne, ainakin siellä näyttää kevät niin kauniilta tulppaaneineen!

    1. Luulenpa, että nuo tuntemukset eivät koskaan katoa täysin. Missäpä sitä olisi täysin tyytyväinen kuitenkaan, tuskin siellä Suomessakaan. 🙂

      Tuo on totta, että expatti- ja opiskelijakuplat ovat oma ihan juttunsa, ja ne aiheuttavat omat vaikeutensa sopeutumisen kannalta. Pitäisi kai vain rohkeammin hakeutua paikallisten seuraan.

      Kiitos paljon! Kaunis kevät kyllä helpottaa oloa. Juuri ihastelin kotimatkalla puita, joihin onkin ihan yhtäkkiä puhjenneet lehdet. 🙂

  5. Itsellä on kokemusta vain vaihdoista ja harjottelusta ulkomailla, joten sopeutumiskriisitkin ovat olleet vähemmän haastavia. Kuulosti silti aika tutulta!

    Sopeutumisvaiheiden vääjäämättömyyden taitaa unohtaa kerta kerralta helpommin (“onhan tää jo tuttua kauraa”), mutta kuten sanoitkin, kyllähän tuossa todella menee koko elämä uusiksi. Vähemmästäkin menee fiilikset maanis-depressiivisyyden puolelle ennen kotiutumista! Ethän unohda olla itsestäsi ylpeä, aikamoista rohkeutta tuollainen harppaus on! Kriiseilyt siinä sivussa on ihan sallittuja. 🙂

    1. Kiitos, kun kommentoit, Meeri!

      Omaa elämää on niin vaikea tarkastella objektiivisesti, ettei heti tajuakaan mihin myllerrykseen sitä on joutunut. Mutta normaaleja tuntemuksiahan nämä ovat, eikä niistä tarvitse sen kummemmin huolestua. 🙂

      Hyvä muistutus tuo, että pitäisi muistaa olla myös ylpeä. Isot elämänmuutokset vaativat nimenomaan rohkeutta. Usein ne onneksi myös palkitaan tavalla tai toisella!

  6. Pahinta on musta nuo ajattelemattomat kommentit, jotka alleviivaa ulkopuolisuutta. Siis esim juuri tuo “mikset opettele kieltä”-asenne, josta itsekin olen saanut kuulla moneen otteeseen. Niihin pitää musta suhtautua niin, että sen sijaan, että syyttelee itseään (“niin, miksi en opettele”), niin voi todeta, että tuollaisten kommenttien laukoja tuskin on ikinä edes yrittänyt. Me ollaan yritetty, nähty ja koettu jo ihan valtavasti pelkästään ulkomaille muuttamalla. Se, ettei kahdeksassa kuukaudessa vielä ole oppinut kieltä, on sivuseikka.

    Mun taannoinen kulttuurishokkipostaus täällä: http://globecalledhome.fi/2014/09/kulttuurishokissa/ Tiedän siis hyvin, miltä susta tuntuu, ja ihan tuhannesti tsemppiä tuon vaiheen yli!

    En itse koskaan ehtinyt käydä Keukenhofissa, mutta se kuulosti todella upealta!

    1. Olet kyllä aivan oikeassa.

      Hyvin harva oppii yhtään mitään kieltä puolessa vuodessa tai vuodessakaan. Sen oppimiseen vaikuttaa sitä paitsi kaikkein eniten ympäristö: jos se on esim. pääosin englanninkielinen, kuten mulla on, on vaikea kehittyä hirveästi missään muussa kielessä. Motivaatiota ei varsinaisesti lisää kielitaidon puutteesta muistuttelu.

      Käyn lukemassa postauksesi saman tien. Kiitos, kun linkkasit ja kommentoit!

    2. Niin ja Keukenhof on kyllä upea (kaikki postaukset kuvat ovat itse asiassa sieltä). Vaikka se onkin turistirysä, niin kyllä sinne kannattaa mennä, jos Hollantiin vielä jonain keväänä eksyt!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *