Muutama juttu, joita jäisin kaipaamaan Hollannista

Kanssahollanninsuomalaiseni Satu kirjoitti tänään Helsingin-reissustaan ja pohti, mahtaako hänellä olla piilevä Helsingin-ikävä. Kävin kommentoimassa, että mulla ainakin on.

Olen tänä vuonna löytänyt itseni pelottavan toistuvasti glorifioimassa Helsingissä asumiseen liittyviä muistoja. Niistä muistoista tosin puuttuvat marraskuun kaikensyövä synkkyys, Helsinginkadun epämääräinen meno ja ikuisuudenkestävät pääkallokelit. Niissä on lähinnä hopeareunuksisia pilviä, kirpputoreja, karaokebaareja, vihreitä Töölön halki kulkevia ratikoita ja ennen kaikkea ystäviä, joita voi pyytää ja jotka ehtivät vaikka samana päivänä afterworkeille.

Olen tänä vuonna saanut muistaa monta kertaa ihan oikeasti, että minulla ja meillä molemmilla mieheni kanssa on paljon ihania ystäviä Helsingissä (ja toki muuallakin Suomessa). Erityisen ihania ja kaiken kiitollisuuden arvoisia, kun ovat siellä vielä kolmen vuoden eri maissa asumisen jälkeenkin ja jaksavat nähdä oikeasti vaivaa ystävyyden ylläpitämiseen, vaikka kaikilla on kolmekymppisenä paljon muutakin tekemistä.

Ja siksi varmaan onkin tullut oltua aika kaihoisalla tuulella useammin kuin kerran viime kuukausien aikana.

Kaihomielisenä olen tosin miettinyt sitäkin, että jos joskus muutamme takaisin Suomeen (tai johonkin muualle), niin on Hollannissakin vaikka mitä kaipaamisen arvoista.

haagse_bosin_ruska2

Suomeen verrattuna talvi on täällä paljon enemmän minun makuuni. Joskus omituisina hetkinä kaipaan kyllä lunta ja pakkasta, mutta kaipuutani enemmän arvostan leutoutta, valoisampia päiviä joihin kuuluu joskus auringonpaistettakin, ympäri vuoden sulia lenkkipolkuja ja satunnaisia terassikelejä silloin, kun Suomessa kuljetaan jo tai vielä toppatakissa.

Joka päivä, kun pyöräilen työmatkalla kotikaupunkimme uusimman kukkakaupan ohi, mietin, että jäisin kaipaamaan värikkäitä, kaduille levittäytyviä kukkakauppoja, joista tulee yleensä ihan spontaanisti ostettua leikkokukkia.

Olen kuullut, että Hollannissa leikkokukat ovat paljon halvempia kuin Suomessa. En tiedä, onko se totta: minulla ei ole mitään havaintoa edellisestä käynnistäni suomalaisessa kukkakaupassa. En edes muista yhtään kukkakauppaa Helsingistä, jossa olen asunut kuusi vuotta, tai Rovaniemeltä, jossa olen asunut viisi vuotta.

Hollannin lättänyyttä en jäisi kaipaamaan pätkääkään – paitsi pyöräillessä ja juostessa. Mutta täytyy sanoa, että vaikka istun tällä hetkellä junassa melkein kymmenen tuntia viikossa, en ole silti vielä kyllästynyt bongailemaan peltomaisemasta hevosia ja lehmiä ja horisontissa pilkottavia toimistorakennuksia.

Pääkaupunkiseudulla asuisin varmaan lähiössä, jossa on ruokakauppa ja hyvällä tuurilla apteekki ja huono pitseria ja jossa nykyistä kotia vastaavasta asunnosta saisi maksaa tuplasti. Hollannissa asumme pikkukaupungissa viiden kilometrin päässä metropolin keskustasta ja viiden minuutin kävelymatkan päässä kaikista palveluista, joita osaan edes kuvitella arjessani tarvitsevani.

leiden peurbakkentocht

Joskus (okei, usein) introverttiä minua tympäisee hollantilaisten kommunikoiminen huutamalla. Islantilainen työkaverini hämmästeli juuri pari päivää sitten junassa sitä, etteivät hollantilaiset juttele tuntemattomille. Suhteellista, sanoisin. Minä jäisin kaipaamaan juuri sitä, että tuntemattomille voi puhua pyytelemättä anteeksi, eikä kaikkialla tarvitse olla hiljaa vain siksi, että se saattaa häiritä jotakuta.

Sitä paitsi yksi maailman parhaista keksinnöistä on hollantilainen: täällä melkein jokaisessa junassa on hiljainen vaunu, jossa kehtaa sanoa puhelimeen pälpättävälle kaksikymppiselle opiskelijannäköiselle ihmiselle, että voisitko hilpaista siitä toiseen vaunuun häiriköimästä.

 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.