Kuin olisi taas murrosikäinen

Uudessa paikassa tuntuu joskus siltä kuin olisi uudelleen murrosikäinen.

Toisina aamuina sitä herää hymyssä suin malttamattona, kun ei tiedä, mitä kaikkea uutta ja jännää tämä päivä tuo tullessaan.

Toisinaan taas ei huvittaisi nousta sängystä lainkaan. Sisällä on epämääräinen möykky ja kirjastossa ollessa joutuu pyyhkimään kaulahuiviin silmäkulmiin livahtaneita ikävän kyyneleitä.

Viimeksi kun muutin pois Suomesta, olin paljon nuorempi, enkä muista juuri kokeneeni ikäviä tunteita. Kai vain ajattelin koko ajan, että pankkitililläni on aina sen verran rahaa, että jos rupeaa liikaa vituttamaan, voin ostaa lentolipun Suomeen vaikka seuraavalle päivälle. Kaikki korjaantui sillä.

2015-09-09%2008.06.29%201

2015-09-09%2008.06.36%201

“Ainahan voi lähteä takaisin”.

Hoin kliseistä lausetta ystävilleni myös tämän muuton alla niin paljon, mutta tavallaan fraasi on minulle ihan merkityksetön. Toki voinkin palata Suomeen koska tahansa, mutta se vaatisi paljon enemmän kuin aikanaan Kreikkaan muuttaessani.

Nyt opiskelen alaa, josta olen haaveillut vuosia, enkä noin vain voi päästä opiskelemaan sitä Suomessa. Olen tehnyt uhrauksia ja isoja päätöksiä, jotta pääsisin tänne. Henkisesti olisi vaikeaa luovuttaa, kun on kerran valinnut näin ja lähtenyt.

Silti joinakin hetkinä on hankala keskittyä opiskelemaan ja palata illan pimennyttyä tyhjään kotiin. Välillä haluaisin vain lentää Helsinkiin ja käpertyä ensi yöksi siihen oikeasti omaan sänkyyn Pitäjänmäessä.

2015-09-09%2008.06.51%201

2015-09-09%2008.20.03%201

Mutta kadunko? En pätkääkään, en missään tilanteessa.

Ikävöidessäni Suomea ikävöin todellisuudessa ihmisiä siellä, sitä elämää, jota ehdin rakentaa Helsinkiin melkein kuusi vuotta. Tuttuuden ja johonkin kuulumisen tunnetta.

Onneksi kaiken sen voi rakentaa muuallekin. Ja nyt on pakkokin, jos haluaa saavuttaa sen, mistä oikeasti haaveilee.

Se, että minulla on jo ihana uusi kotikaupunki ja fiksuja, mahtavia opiskelukavereita on hirmuisen hyvä alku.

Joten vaikka nyt tuntuukin välillä siltä kuin olisi samassa tunteiden vuoristoradassa kuin neljätoistavuotiaana, sen kestää. Tässä elämänvaihessa jo tietää, että tulee myös se hetki, kun vuoristorata pysähtyy ja jää tukevasti maan pinnalle.

 

Tekijä: Anu

Olen Alankomaissa asuva vapaa kirjoittaja ja psykologian opiskelija. Blogini keskittyy ihmettelemään hollantilaista arkea ja opiskelijaelämää kolmekymppisen näkökulmasta. Lisäksi kirjoitan paljon arkeani piristävistä asioista, kuten kirjoista, matkailusta ja ravintoloista. Tervetuloa seuraamaan blogiani!

6 vastausta artikkeliin “Kuin olisi taas murrosikäinen”

  1. Näinhän se menee, hyvä kirjoitus! Minulle tulee vieläkin välillä kausia kun mietin ihan tosissaan että vitsit, pitäisi muuttaa takaisin Suomeen. Eniten siellä tietysti ikävöin perhettä. Ja sit samalla sitä katsoo omaa elämäänsä täällä Briteissä joka on niin tasaantunut vakituisine työpaikkoineen ja asuntolainoineen. Nyt voisi olla hankalampi enää repäistä ja lähteä.

    Näitä alkuajan fiiliksiä on mun mielestä hyvä kirjoittaa ylös koska hetken päästä niitä voikin sitten lukea ja miettiä miten asiat onkaan muuttuneet 🙂

    1. Ymmärrän tosi hyvin. Itse asiassa mun on vaikea kuvitella, että ne tuntemukset katoaisivat koskaan kokonaan. Kun kerran muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa, koti on tavallaan aina kahdessa paikassa.

      Mä oon joutunut tietyllä tapaa jo Suomessa hyväksymään sen, että asun kaukana mun perheestä, joka on Pohjois-Suomessa. Siellä ei olisi mulle toimittajana töitä, ja muutenkin jos asuisin Suomessa, haluaisin asua etelässä. Onneksi yhteydenpito on nykyään tosi helppoa ja lennotkin halpoja. 🙂

      Olen samaa mieltä. Minusta on aina kiva, että eri vaiheiden tuntemukset on jonnekin taltioitu. Ja kun ne kirjoittaa blogiin, voi samalla saada vähän vertaistukeakin. 🙂

  2. Ihan totta! Se outo ja syyllistävä fiilis, kun olet tekemässä jotain, mistä olet haaveillut, mutta samalla “kehtaat” ikävöidä kotiin… Onneksi se menee ohi. Pitää vain taistella sen alun yli.

    Typerää on myös, että kun muutimme Suomeen, ensimmäisinä vuosina meille tuli molemmille (miehen kohdalla ymmärrettävämpää) yleensä tammikuussa hirveä ärripurri-kiukkupussi-ajanjakso, kun olimme viittä vaille valmiit marssimaan lentokentälle ja nappaamaan ensimmäisen lennon takaisin Kanarialle. Se jos mikä sai minut suomalaisena tuntemaan itseni typeräksi. Vaan kun se oma koti oli (ja on) siellä Kanarialla, niin kai se oli ymmärrettävää, että hankalina päivinä se tuntui turvapaikalta, johon olisi halunnut karata samalla sekunnilla…

    1. Minulla ei oikeastaan tule syyllinen fiilis – tai ehkä vähän siitä, kun ajattelee, että eikö taas missään ole hyvä. 😀 Mutta kuten sanoit, sen alun yli pitää vain taistella. Kyllä se siitä sitten helpottaa.

      Tunnistan myös nuo talvisin iskevät ketutukset. Täällä ollessa ei taida valitettavasti juuri sitä päästä pakoon, ja tulee varmaan muutaman kerran mietittyä, että olisi sitä samantien voinut vähän etelämmäskin lähteä. 😀

  3. Oih, tää oli mun lempilause: “Sisällä on epämääräinen möykky ja kirjastossa ollessa joutuu pyyhkimään kaulahuiviin silmäkulmiin livahtaneita ikävän kyyneleitä.” Huh, tiedän paremmin kuin hyvin ton möykyn. Onneksi möykky pienenee ajan myötä. Tsemppiä sinne täältä Sveitsistä!

    1. <3 Onneksi se pienenee ja on toisina päivinä muutenkin pienempi kuin toisina. Kiitos ja tsempit takaisin päin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *