Kannattiko muuttaa ulkomaille ja vaihtaa alaa?

Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa auki ajatuksiani siitä, miltä alan vaihtaminen ja ulkomaille muuttaminen opintojen vuoksi on tuntunut. Se on kuitenkin tuntunut liian hankalalta.

Löysin ihan muutama päivä sitten löysin tuolta luonnoksista käytännössä valmiin postauksen aiheesta. Olin kirjoittanut sen maaliskuussa 2016. Ilmeisesti sekään ei ollut tuntunut riittävän oikealla tavalla ajatuksia ja tunteita kuvastavalta, kun sinne luonnososastolle sekin oli jäänyt roikkumaan.

Tästäkin postauksesta olen tuhonnut tonnitolkulla merkkejä, eli joo: aihe tuntuu edelleen hankalalta. Yritän silti sanoa siitä jotain.

cherryblossoms

Elämänvaiheella on väliä

Kesällä 2015 minua vähän pelotti. Olin juuri saanut media-alalla melko harvinaisen tarjouksen jatkopestistä silloisessa, määräaikaisessa työpaikassani. Kieltäytyminen siitä tuntui melkein fyysisesti pahalta.

Erityisen hankalaa kieltäytymisestä teki se, että syynä tuntui olevan iso harppaus taakse päin: Olin aloittamassa taas opiskelun, enkä edes maisteri- vaan kandiopinnot. Enkä edes Suomessa vaan Hollannissa, jossa olin viettänyt sitä ennen kolme vuorokautta.

Olin asunut ulkomailla aiemminkin ja ulkomaille muutto sinällään oli ihan oma haaveeni ja tavoitteeni. Uskoin tietäväni kutakuinkin, mitä odottaa, enkä oikeastaan osannut edes pelätä siihen liittyvää uutta vaan pikemminkin vanhan menettämistä.

Toisin kuin juuri lukiosta päässeenä välivuoden viettäjänä, nyt en ollut sanomassa heippoja vain kotimaalleni, -kaupungilleni, ystävilleni, tutuille rutiineilleni ja sopuisaan uomaan sujahtaneelle arjelle. Olin hyvästelemässä myös työpaikan, josta olisin vain paria vuotta aiemmin uskaltanut korkeintaan unelmoida, ja irtautumassa alasta, jonka olin lapsesta saakka ajatellut olevan minun juttuni.

kukkien_keskellä

Muiden ura menee eteenpäin, kun itse laskeskelen kolikoita

Taloudellinen puoli on ollut minulle ehkä se vaikein juttu koko tässä kuviossa: ei se, että joku tietty kuukausipalkka ei enää kilahdakaan tilille, vaan se, että menettää taloudellisen riippumattomuuden muista.

Sen jälkeen, kun menin lukion jälkeen töihin, olin melkein tauotta Hollantiin muuttoon saakka ollut jossain töissä. Suomessa opiskellessanikin tein töitä kolmesta viiteen päivään viikossa. Nykyisten opintojeni kanssa sellainen olisi mahdotonta.

Toinen vaikea asia, joka liittyy myös rahansaantiin, on ollut lomista luopuminen. Suomessa asuessani vietin kaikki lomani reissussa, mutta nyt lomia ei juuri ole. Jos ottaa itselle aikaa, sitten ei ole rahaa. Kesäloma on helppo uhrata töiden tekemiseen, vaikka täysipäiväinen opiskelukin vaatisi palautumista.

Kolmas juttu nolottaa myöntää, mutta joskus kirpaisee se, että Suomessa asuvien ystävieni (joista moni on entisiä kollegoitani) elämät ja urat menevät eteenpäin. He viettävät lounastaukonsa kivoissa ravintoloissa, kun minä lasken kolikoitani ja mietin, raaskinko ostaa kaupasta kolmen euron valmissalaatin. He ovat työelämässä olevia aikuisia, kun minua kohdellaan yliopistolla kuin 15-vuotiasta teiniä.

Oikeasti olen totta kai iloinen ja ylpeä siitä, jos ja kun ystävilläni menee hyvin, mutta kai sitä jossain takaraivossa kolkuttaa, etten enää (tai siis juuri nyt) itse kuulu tuohon porukkaan.

Haluaisinko palata entiseen?

No, taitaa olla niin, että ruoho on aina pikkuisen vihreämpää aidan toisella puolella – ainakin huonona päivänä.

Oikeasti pahimmat kriiseilyni tämän asian kanssa ovat jo ohi. Eka vuosi Hollannissa oli vaikein: tuntui, etten kokenut mitään kulttuurishokin kuherruskuukautta, kun taas reilun puolen vuoden jälkeen kaikki ärsytti.

Mutta se meni ohi nopeasti. Ekan opiskeluvuoden jälkeen Helsingissä töissä vietetty kesä avasi silmät: entinen työ ei enää tai ainakaan sillä hetkellä tuntunut omalta, eikä entinen kotikaupunki minun kaupungiltani. Toki siihen vaikutti sekin, että asuin väliaikaiskämpässä, joka ei tuntunut kodilta, ja mieheni oli Hollannissa. Syyskuun ekana tulin joka tapauksessa huojentuneena takaisin Hollantiin.

Nyt, kun mietin, olisinko mieluummin Helsingissä tai jossain muualla tekemässä töitä kuin opiskelemassa psykologiaa, on ihan helppo vastata, että en. Tämä oli iso päätös mutta myös oikea, ja jos en olisi uskaltanut hypätä, se saattaisi kaduttaa kovasti ja pitkään.

rotterdam_witte_de_with_straat

Alanvaihtaja ei ole kummajainen

Minusta tuntuu joskus siltä, että alanvaihtajana sitä on kummajainen kaikkien niiden uratykkien ja kahdeksanvuotiaasta saakka lääkäriksi halunneiden joukossa, mutta ei se oikeasti pidä paikkaansa.

Suomessa alan vaihtaminen on hyvin yleistä. Sitran kesällä julkistaman Työelämätutkimuksen mukaan peräti 60 prosenttia työikäisistä suomalaisista on joskus vaihtanut alaa, ja heistä noin puolet on opiskellut uuden ammatin tai tutkinnon.

Olen koko ikäni kasvanut siihen ajatukseen, että minusta tulisi isona hyvä toimittaja: koska olen hyvä kirjoittamaan, koska tein jo lapsena omia lehtiäni, koska sain kymppejä äikästä oikeastaan opiskelematta yhtään mitään ja koska äitikin sanoi niin jo silloin, kun olin ehkä 11.

Oikeasti olisin halunnut lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Mutta sen sijaan, että olisin sanonut kellekään haavettani ääneen, teilasin itseni miettimällä, että sinne on kyllä niin vaikea päästä ja siellä pitäisi lukea sitä tilastotiedettäkin. Että ei kyllä kannata edes yrittää, kun oon kuitenkin tuossa toisessa jutussa jo valmiiksi hyvä. (Oikeastihan kirjoitin lukiossa niin äidinkielestä kuin psykologiasta E:n ja sain siitä lukion yhdestä ainoasta tilastomatematiikan kurssista kympin. Mitähän 19-vuotiaan Anun mielestä olisi tuossa vaiheessa pitänyt osata enemmän?)

Mutta asiat menee niin kuin menee ja monesti syystä. Onneksi uskalsin toteuttaa unelmani myöhemmin.

auringonlasku_leidenissä

Uusia ovia on auennut

Olen vasta viime vuoden aikana kunnolla tajunnut, että psykologina voin yhdistää monia kiinnostuksenkohteitani.

Vuoden kuluttua minun pitäisi jo olla psykologian kandidaatti, joka on toivottavasti aloittelemassa tutkimusmaisteria. Tällä hetkellä teen kandia psykolingvistiikasta. Se on ihan sattumaa mutta samaan aikaan aivan huippua: ennen kuin pääsin opiskelemaan journalismia, haaveilin kielitieteiden opiskelusta.

Vaikken voi olla varma siitä, tuleeko minusta tutkija vai kliininen psykologi vai joko muu ja palaanko joskus vielä toimittajaksi ja jos, niin mihin, niin sen tiedän, että tämä kokemus on avannut miljoona uutta ovea. Ja siitä olen hirmuisen kiitollinen.

Jos just sinä mietit siellä nyt, kannattaisiko sunkin kokeilla, niin tässä on henkinen potku persuuksille: go for it! Aina voi palata vanhaan – vaikka kuka nyt sinne haluaisi.

Millaisia ajatuksia alanvaihto teissä herättää?

Tekijä: Anu

Olen Alankomaissa asuva vapaa kirjoittaja ja psykologian opiskelija. Blogini keskittyy ihmettelemään hollantilaista arkea ja opiskelijaelämää kolmekymppisen näkökulmasta. Lisäksi kirjoitan paljon arkeani piristävistä asioista, kuten kirjoista, matkailusta ja ravintoloista. Tervetuloa seuraamaan blogiani!

2 vastausta artikkeliin “Kannattiko muuttaa ulkomaille ja vaihtaa alaa?”

  1. En tiedä olenko varsinaisesti alanvaihtaja, no ammatinvaihtaja ainakin. Opiskelin ensin kieltenopeksi, mutta sijaisuuksia lukuunottamatta en ollut tehnyt päivääkään sitä hommaa, kun muutin Kanarialle. Siellä pääsin kielitaitoni vuoksi nopeasti töihin ja vaikka kielten parissa puuhailinkin, ammatinimikkeeni oli vastaanottovirkailija-tulkki. Suomeen muutettuamme “palasin” kieltenopen hommiin.
    Haaveilemme paluumuutosta Kanarialle ja minä haluaisin takaisin asiakaspalvelun pariin. Hotellin respa tai vastaavanlainen tulkin työ, missä ennenkin olin, kiinnostaa kovasti. Onnekseni minun on melko helppo saada Kanarialta töitä laajan kieliosaamiseni avulla.

    1. Ainakin olet tehnyt monenlaisia töitä! Minusta se on aina rikkaus. Itsekin ikävöin näiden toimitustyövuosien jälkeen asiakaspalveluhommia… En tiedä, päädynkö sellaisiin enää koskaan, mutta ainakin psykologina voi olla eri tavalla ihmisten kanssa tekemisissä kuin toimittajana.

      Laajasta kielitaidostasi on varmasti tosi paljon hyötyä Kanarialla, ja mahtavaa, ettei unelmanne paluumuutosta kariudu ainakaan töidensaannin hankaluuteen. Sinne vaan, sanoisin! 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *