Kaksi viikkoa paluumuuttajana

Kuten Instagram-tiliäni aktiivisesti seuraavat ovat varmaan huomanneet, olen muuttanut takaisin Suomeen. Vaikken ole kirjoitellut asiasta täällä tai vielä kovin kauaa somessakaan, paluumuutto oli kuitenkin kolkutellut jo jonkin aikaa takaraivossa (tai pikemminkin etuaivolohkossa, hehe).

Meille paluumuutto oli aina realistinen vaihtoehto. Muutimme Hollantiin opintojeni vuoksi ja koska olimme halunneet pitkään kokeilla ulkomailla asumista. Sen ei ollut tarkoituskaan olla lähtökohtaisesti lopullista vaan kestää niin kauan kuin se oikealta ratkaisulta tuntuu.

Mutta kyllähän elämä neljässä vuodessa ja ihan oikean muuttokuorman toiseen maahan siirtäneenä ehtii rakentua uudelleen.

Meillä oli molemmilla Hollannissa työpaikka ja minulla paikallisesta yliopistosta saatu tutkintotodistus. Olimme ostaneet sieltä asunnon sekä juhlineet omia häitämme ja minun kolmikymppisiäni. Olimme adoptoineet hollantilaisen kissan ja puhuneet jo aika pitkään naapurien kanssa kieltä, jota emme vielä kesällä 2015 osanneet juuri kahta sanaa enempää.

Scheveningenin ranta huhtikuussa

Kun valmistuin viime elokuussa kandiksi ja päätin olla ottamatta ainakaan heti vastaan saamaani maisteripaikkaa, selkeitä syitä jäädä oli kuitenkin yhtäkkiä yksi vähemmän. Eikä se syy tietenkään ollut ihan mikä tahansa, sillä juuri sen vuoksi olimme alun perin laittaneet elämämme Helsingissä pakettiin.

Jo vuosi sitten keväällä mutta varsinkin syksyllä huomasin miettiväni itsekseni paluumuuton mahdollisuutta koko ajan enemmän. Meillä oli kesällä häät ja keväällä molempien polttarit. Se konkretisoi vahvasti sitä, miten valtaosa läheisistämme ja omasta turvaverkostamme on edelleen Suomessa. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta ainakin minulla alkoi ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen olla oikeasti koti-ikävä.

Kukkia puissa Amsterdamissa

Paluumuutosta tuli yhtäkkiä toistuva keskustelunaihe ja realistinen lähitulevaisuuden vaihtoehto. Kun aloimme miettiä Suomen ja Hollannin plussia ja miinuksia, Suomi voitti aika monen muunkin kuin perheen ja ystävien osalta.

Suomessa olisi sekä minua että puolisoani ajatellen paremmat tai vähintäänkin hyvät työ- ja jatkokouluttautumismahdollisuudet. Palkatkin olisivat meidän aloillamme korkeammat.

Suomessa olisi helppoa ostaa jossain vaiheessa koti omalla pihalla ilman, että naapuri on kymmenen metrin päässä. Metsään pääsisi kutakuinkin suoraan kotiovelta. Ei tarvitsisi seistä ruuhkissa moottoriteillä tai seisoa kuin sillit purkissa junamatkoilla.

Osa näistä asioista saattaa tuntua jollekulle toisarvoisilta, mutta loppujen lopuksi ne ovat arkisia asioita, jotka vaikuttavat tosi paljon ainakin omaan elämänlaatuuni.

Haagin metsää

On aika selvää, että päätökseen vaikuttivat myös maahanmuuttajuuteen liittyvät asiat. En tiedä, tuleeko tämä kenellekään yllätyksenä, mutta vaikka olisit vaalea pohjoismaalainen, jonka kotimaahan, kulttuuriin ja ulkonäköön liitetään lähtökohtaisesti myönteisiä assosiaatioita, ulkomailla asuessa tuntuu silti aina vähän ulkopuoliselta.

Vaikka osaat paikallista kieltä, puheessasi on aina ulkomainen korostus, joka saa keskustelukumppanin usein asennoitumaan tietyllä tavalla. Nostan hattua uusille tuttavuuksille, jotka malttavat olla muutaman lauseen jälkeen kysymättä, että mistäs sä oletkaan kotoisin, tai kehumatta, miten hyvin puhut tätä paikallista kieltä. Vaikka kommentit olisivatkin puhtaan hyväntahtoista kiinnostusta ja uteliaisuutta, ne alleviivaavat ulkomaalaisuuttasi.

Toisekseen en tiedä, miten kauan pitäisi asua vieraassa maassa, ettei enää päivittäin ärsyttäisi oma dorkuus: se miten joko a) kuulostaa ihan töksäyttelevältä idiootilta tai b) ei muuten vain osaa esittää asiaa juuri niin kuin haluaisi. Se on stressavaa ja herättää jatkuvan alemmuuskompleksin.

Niin tai siis ainakin minun mielestäni. Loppujen lopuksi asiaan olisi voinut parhaiten vaikuttaa muuttamalla omaa asennetta, mutta siinä vaiheessa, kun nämä asiat alkoivat todella jurppia, olin jo henkisesti allaolevissa maisemissa.

Lauttasaaren rannoilta toukokuussa

Tänään olen ollut ihan fyysisestikin kaksi viikkoa Helsingissä (toistaiseksi vielä yksin, sillä puoliso ja kissa tulevat Suomeen myöhemmin). Tuntuu kuin olisin ollut jo paljon kauemmin.

Olen käynyt melkein päivittäin kävelyllä tai juoksemassa Lauttasaaren rannoilla: luonto tuntuu niin kovin eksoottiselta. Olen eksynyt Citymarketissa, buffeteihin tottumattomana syönyt monta kertaa lounaalla ihan liikaa ja hajoillut surkeisiin pyörätiejärjestelyihin (tällä hetkellä ehkä tympein asia Suomessa – kaupunkipyöräverkoston toimivuus tosin kompensoi ketutusta).

On tullut pari kertaa hymähdeltyä suomalaisten juroudelle ja kyvyttömyydelle kohdata toisia ihmisiä, mutta toisaalta ilahduttuakin kivoista kohtaamisista vähintään yhtä monta kertaa. Varmaan on tullut jonkun mielestä myös höpötettyä ja hymyiltyä liikaa tuntemattomille sekä käytettyä ylisanoja kaupan kassalla, mutta jos näin on, en välitä. Koitan pikemminkin pitää siitä kiinni.

Lisää kuvitusta Lauttasaaren rannoilta

Joskus kuulostan varmasti suomeksikin vähän hitaalta, kun en vielä ole palauttanut mieleeni kaikkia harvoin käyttämiäni sanoja, mutta yleisesti ottaen nautin niin kommunikoinnin sujuvuudesta kuin monesta muustakin arjen asiasta.

Kuherruskuukautta on ollut helppo viettää toukokuun lämmössä ja valossa, eivätkä asiat ole mustavalkoisia. Jään totta kai kaipaamaan monia juttuja myös Hollannista, enkä voi tietää vielä, miltä Suomi tuntuu pitkällä aikavälillä. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, että täällä minun kuuluukin olla.

4 ajatusta aiheesta “Kaksi viikkoa paluumuuttajana”

  1. Tervetuloa takaisin Suomeen! Alkukesä on ehkä parasta aikaa palata. Ja mieti miten mahtavaa, että teillä on nyt ”salakieli”, jota voitte halutessanne käyttää. Tosin Helsingissä voi helposti ollakin vastassa joku joka ymmärtää… 😀

    1. Kiitos paljon! Muutto oli ajoitettu alkukesään hyvin tarkoituksenmukaisesti. 😀 Hollanti on kieltämättä aika hyvä salakieli, mutta olet oikeassa: Helsingissä törmää kyllä myös hollantilaisiin ja hollannin kieleen aika usein! Pitää olla varovainen. 😀

  2. Hei! Pakko kommentoida tuota mainintaasi vieraan kielen puhumisesta ja siitä, ettei ulkomaalaisuuttaan pääse mitenkään pakoon. Asuin neljä vuotta Tanskassa aikoja sitten ja viimeisenä vuonna koti-ikävä oli riipova juuri noista syistä. Kun haluat vain hoitaa tavallisia asioita postissa/kaupassa/juna-asemalla jne. on vastassa joka ikinen kerta, vuodesta toiseen, kymmeniä kertoja päivässä se kysyvä ja yllättynyt katse ”hääääh…?” ja joudut toistamaan sanomasi uudestaan. Ja myös hyvien ystävien kesken tuntui, että oma persoona alkoi jäädä pimentoon – kun huomasin, että sanoin mitä osaan, enkä mitä ajattelen päätin, että on aika palata omaan maahan. Tuntui, että puhun kieimuurin muodostaman maskin takaa ja kaikki näkevät ihmisen, jota ei oikeasti ole olemassa. En ole tuon kokemuksen jälkeen koskaan väsynyt ihastelemaan oman kielen helppoutta ja hassuutta. Voit olla epäselvä, kekseliäs, nauraa sanoihin littyville vitseille ja ihailla muiden persoonallista tapaa käyttää sanoja ja rakenteita. Itse koen, että jotain olennaista jaa kohtaamisesta puuttumaan, jos käytössä ei ole kieltä kaikkine vivahteineen.

    1. Voi, sanoitit kyllä niin erinomaisesti myös minun kokemukseni. Voin allekirjoittaa melkein sanasta sanaan. Miten raskasta se onkaan, kun tuntuu, ettei tule nähdyksi sinä ihmisenä, joka itsee tietää olevansa! Kiitos, kun kävit kommentoimassa. <3

Vastaa käyttäjälle Anu Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.