Asioita, joita kaipaan Suomesta

Muutama viikko sitten, kun Suomessa satoi ensilumi etelää myöten ja sosiaalinen media täyttyi talvikuvista, minulla iski yllättävä ikävä Suomen talveen.

En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta nyt, kun olen jo neljättä talvea putkeen muualla kuin Suomessa, yhtäkkiä onkin ollut ilmassa pientä kaipuuta pakkaseen ja lumen keskelle.

suomentalvi2

suomentalvi1

Ulkomailla asuessa alkaa selvästi kaivata kotimaasta ihan omituisiakin juttuja.

Minusta olisi ihanaa voida tuulettaa peittoja ja tyynyjä pakkasessa sekä viedä matot tuulettumaan muutamaksi tunniksi ja tampata ne sitten mattotelineellä. (Hollannissa en ole nähnyt yhtäkään mattotelinettä.)

Olisi kivaa taas rakentaa veljentyttöjen kanssa lumiukkoja. Viimeksi, kun teimme niin, pienempi oli vielä niin pieni, ettei osannut vielä tehdä edes lumipalloja.

Joskus olisi jopa mukavaa pukeutua kunnon talvivaatteisiin, käydä pitkällä kävelylenkillä Michelin-miehen näköisenä ja antaa poskien turtua ja punertua pakkasessa.

Milloinhan silmäripseni ovat viimeksi jäätyneet? Milloin olen viimeksi luistellut?!

Vielä parempaa olisi, jos siellä kävelyllä voisi käydä ihan oikeassa metsässä. Siihen kelpaisi yhtä hyvin niin talvinen kuin kesäinen metsä. Voi, kun täälläkin voisi poimia mustikoita jostain muualtakin kuin hevi-osastolta!

mustikassa

helsinki2

Tietysti kaipaan Suomesta myös hyvin arkisia juttuja.

Kaipaan suomalaisia irtokarkkeja leffailtoina, vaikka niiden syömisestä tuleekin ihan hirveä olo. Ikävöin karaokebaareja! Helsingissä niitä on valtavasti.

Perusruisleipää, tummapaahtoista suodatinkahvia, Oltermannia, tutunmakuisia jugurtteja… Suomessa ollessa tulee myös aina ihanan kummallinen tunne siitä, miten ymmärrän ruokakauppojen toimintalogiikan: miksi hyllyt ovat tässä järjestyksessä, mistä kannattaa etsiä kasviliemikuutioita ja mistä tummaa kaakaota?

Elämä helpottuu, kun tietää automaattisesti kaiken maailman rakuunoiden ja ruokaetikoiden nimet, ja ketuttaa vähemmän, kun leivontahyllyllä on muutakin kuin pelkkiä lisää vain vesi -kakkuainessekoituksia.

helsinki1

Vaikka se, että arki on kolmikielistä, on ennen kaikkea rikkaus, aina Suomessa käydessäni mietin, miten helppoa olisikaan, jos saisi aina puhua vain suomea.

Ei tarvitsisi kokea sitä tunnetta, että keskustelukumppani joutuu kanssani yksinkertaistamaan puhettaan tai – mikä pahinta – turhautumaan.

Sekin olisi ihanaa, etten itse joutuisi turhautumaan, kun en tule ymmärretyksi juuri niin kuin haluaisin. Voi, kun kaikki nämä ihmiset voisivatkin nähdä, miten (omasta mielestäni) hauska ja verbaalisesti lahjakas olen suomeksi!

Ennen kaikkea olisi totta kai ihanaa, jos läheiset ja etenkin ne veljentytöt asuisivat lähempänä. Joka kerta, kun näen heitä, he ovat ehtineet kasvaa edelliskerrasta kohisemalla. On inhottavaa missata kaikki, mitä siinä välissä tapahtuu.

Olen asunut jo niin kauan kaukana muusta perheestäni, että sellaiset jutut kuin, että saisi isän auttamaan kodin remontoinnissa, voisi lainata vanhemmilta autoa, pyytää jotakin perheenjäsentä kissavahdiksi tai ylipäänsä nähdä omaa perhettä muulloinkin kuin lomilla, tuntuu kaukaiselta luksukselta.

Ylipäänsä ikävöin sitä, että ympärilläni olisi ihmisiä, jotka tuntevat minut pidemmältä kuin kahden vuoden ajalta ja jotka ovat nähneet minusta muutakin kuin sen, millainen olen ollut 27 plus -vuotiaana. Olisi mukavaa olla enemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on historia ja joiden kanssa on kasvettu yhdessä.

Mitä sinä kaipaat Suomesta tai uskoisit kaipaavasi, jos muuttaisit muualle?

 

Kilotolkulla suomalaisia herkkuja kotiovelle

Jos ihanien ihmisten näkemistä ei lasketa, Suomen-reissulla on minusta parasta ruokakaupassa käyminen. Hamstraan yleensä itselleni tuliaisiksi ainakin ruisleipää, turkinpippureita, lakritsaa, suklaata ja tummapaahtoista suodatinkahvia sekä kasan suomalaisia lehtiä. Ja tietty syöpöttelen liikaa koko loman ajan.

Tuliaisia hamstratessa on kuitenkin se ongelma, että matkustan yleensä käsimatkatavaroiden kanssa, jolloin laukun herkkukapasiteetti on rajallinen. Toisin sanoen ruisleivät ja karkit katoavat kaapista yleensä parissa päivässä.

Yhteistyössä Taste of Finlandin kanssa *
tasteoffinland2
Arvannette, kuka oli myös kiinnostunut uudesta laatikosta…

tasteoffinland1

Elokuussa toimintansa aloittaneen Taste of Finlandin yrittäjät ottivat minuun muutama viikko sitten yhteyttä kysyäkseen, olisinko kiinnostunut tekemään yhteistyötä heidän kanssaan: he voisivat lähettää minulle herkkupaketin Suomesta ilmaiseksi ja voisin halutessani kirjoittaa siitä blogissani.

Olin kuullut Taste of Finlandista jo aiemmin Facebookissa, sillä veljeni ja eräs ystäväni tägäsivät minut muutama viikko sitten yrityksen järjestämään kilpailuun, jossa arvottiin yksi herkkupaketti (kiitos, kun ajattelitte minua <3). Yritys jäi mieleeni, koska palvelu kuulosti sellaiselta, jolle minulla voisi hyvin olla käyttöä. Olin siis tosi iloinen yhteistyöehdotuksesta ja siitä, että pääsisin testaamaan palvelua ilmaiseksi.

tasteoffinland4

tasteoffinland3

Paketin valinta oli vähän vaikeaa, sillä kaikissa vaihtoehdoissa oli paljon sekä omia lempparituotteita että sellaisia, joista en niin pidä. Lopulta päädyin silloisen valikoiman isoimpaan pakettiin Beariin, koska siinä oli lempikeksejäni Dominoita ja Fasu-paloja sekä turkinpippureita ja Pandan lakuja.

Itse tilauksen tekeminen onnistui parissa minuutissa. Palveluun ei tarvitse tehdä esimerkiksi profiilia, mikä oli kiva juttu. Maksun voi hoitaa luottokortilla (Visa, Mastercard, Amex) tai Paypalilla, ja tilausvahvistus ja seurantakoodi tulivat ainakin omalla kohdallani samantien sähköpostiin.

Paketti saapui meille perille tasan viikko tilaamisen jälkeen. (Seurantakoodi paljasti, että se vietti ennen Hollantiin tuloa päivän Saksassa. Tykkään seurata paitsi ihmisten myös pakettien seikkailuja. Heh.)

Hollannissa paketit toimitetaan melkein järjestäen kotiovelle, mikä on minusta tosi näppärää ja ostan melkein kaikki uudet jutut nykyään netistä. Tässä tapauksessa se oli erityisen kätevää, koska paketti painoi kuusi kiloa!

Tuotteet oli pakattu tiiviisti pahvilaatikkoon, joten ne olivat pääosin priimakunnossa. Ainoastaan kaurahiutalepakkauksen kulma oli vähän kärsinyt, suklaalevy haljennut ja Domino-paketin avatessani huomasin, että ylimmät keksit olivat vähän halkeilleet. No, eipä tuo onneksi makuun vaikuta.

tasteoffinland5

tasteoffinland7

Hollannissa esimerkiksi näkkäri ja hapankorppu kuuluvat (onneksi!) perusruokakauppojen valikoimaan. Lisäksi suomalaisia herkkuja myydään ainakin Rotterdamissa ja Amsterdamissa.

Olen kuitenkin sen verran laiska, että tykkään ajatuksesta, että isomman määrän Suomi-herkkuja voi klikkailla ostoskoriin netissä ja ne kannetaan koti-ovelle. Toimitusmaksukin Hollantiin on vain kympin: maksoin saman verran, kun tilasin tällä viikolla kenkälestit Saksasta.

Tänä vuonna vietämme taas suomalaista joulua Hollannissa, sillä vanhempani ovat tulossa meille kylään. Sen takia herkkuja on tarkoitus säästellä mahdollisimman paljon jouluksi. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni Taste of Finlandin palveluita myöhemminkin etenkin juuri juhlien lähestyessä tai muissa erityistilanteissa.

tasteoffinland8

tasteoffinland6

Vielä paremman palvelusta tekisi se, jos pakettien sisältöön voisi vaikuttaa itse enemmän. Mutta toisaalta se voisi olla hankala toteuttaa niin, että bisnes olisi kannattava, ja etenkin lahjaksi ostettaessa valmispaketti on kätevä.

Toivoisin myös, että voisin lähettää herkkupaketin Argentiinassa asuvalle veljelleni, joka sitä varmasti arvostaisi enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen! Valitettavasti pakettien lähetys Etelä-Amerikkaan olisi Taste of Finlandin yrittäjien mukaan ainakin vielä näin yrityksen alkutaipaleella asiakkaille niin kallista, että tuota mahdollisuutta ei toistaiseksi ole. Euroopan lisäksi Taste of Finland toimittaa kuitenkin herkkuja jo Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja joihinkin Aasian maihin.

Mites te, tilaisitteko ulkomaille suomalaisia herkkuja?

* Taste of Finland tarjosi minulle Bear-herkkupaketin postikuluineen

 

 

 

Kolme asiaa, jotka saavat minut viihtymään Hollannissa

Terveisiä täältä trooppisesta Keski-Euroopasta!

Kylmän syyskuun jälkeen näille leveysasteille on tullut taas kesä. Lämpöasteet kipusivat viikonloppuna parinkymmenen asteen paremmalle puolelle, ja tänään kävin kaupassa hihattomassa paidassa. Olisin ostanut gelatoa jätskikiskalta, mutta jonottamassa taisi olla puoli kylää niin kuin aina harvinaiseen kohtaan sattuvina hellepäivinä.

Ilmasto on yksi merkittävä syy sille, miksi viihdyn Hollannissa – vaikka ei se oikeasti ole kovin trooppinen, eikä usein edes hyvä. Täällä Pohjanmeren rannalla, alankojen keskellä taivas on harvoin kirkkaansininen, sillä lämpimälläkin säällä taivaalle tuppaa puskemaan kosteudesta raskaita pilviä. Monesti sataa ja melkein yhtä usein vaakasuoraan.

Mutta sen verran lämmintä täällä on, että terassisäät kestävät hyvänä (esim. tänä) vuonna maaliskuusta lokakuulle. Räntää sataa ehkä kahtena päivänä vuodesta, ja vuoden synkinpäänkään aikaan säkkipimeä ei saavu ennen viittä.

haag1

Hollantilaisia sanotaan monesti turhankin suorapuheisiksi. Sitä he noin keskimäärin ovatkin – mutta muutama päivä sitten tajusin, etten enää kiinnitä siihen huomiota.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee hollantilaisista mieleen on sellainen rempsakka sosiaalisuus. Hollantilaiset ovat juuri niitä tyyppejä, jotka huutelevat puujalkavitsejään vieraisiin pöytiin. Toisaalta he ovat myös niitä, jotka moikkaavat tuntemattomia lenkkipoluilla ja jäävät aina vaihtamaan muutaman sanan naapurin kanssa.

Tiedän, etteivät kaikki suomalaiset tykkää näistä jutuista. Ilmeisesti smalltalk on joidenkin mielestä jopa teennäistä.

Mutta minusta on juuri päinvastoin: puhumattomuus tuntuu epämukavalta. Siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin ja suu uskalletaan avata muulloinkin kuin silloin, kun on jotain huomautettavaa, tulee hyvä mieli. Isommassa mittakaavassa se tekee ihmeitä ilmapiirille.

haag2

Lauantaina olin juhlissa, joiden järjestäjää en etukäteen tiennyt ja joihin en paria tuntia ennen sinne menoa edes tiennyt olevani menossa. Kutsujankin – juhlien emännän työkaverin – olin tavannut vain kerran.

Suomalaisena Suomessa tilanne olisi tuntunut aivan absurdilta, mutta kun se sattui haagilaisissa ulkomaalaispiireissä, se olikin aika luontevaa. Juhlat olivat suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan luona, ja heti, kun pääsimme paikalle, kävi selväksi, että olimme sinne aivan yhtä tervetulleita kuin kaikki muutkin.

Ulkomailla asuessa tiukkojen kutsuvieraslistojen kaltaiset rajat hämärtyvät. Ihmiset ovat etenkin silloin, kun uusi asuinmaa on suhteellisen tuore, hyvin avoimia uusille tuttavuuksille. Juhliin kaikki ovat tervetulleita. Niissä kaikki juttelevat toisilleen. Viiden minuutin tuntemisen jälkeen järkkäillään jo yhteistä illallista. Ihmisillä on enemmän aikaa uusillekin tyypeille, sillä ystäväpiirin luomiseksi on pakko nähdä vaivaa.

Tykkään siitä, sillä minulla ei ole sitten teinivuosien ollut mitään yhtä yhtenäistä kaveriporukkaa vaan olen tutustunut nykyisiin ystäviini kuhunkin vähän siellä sun täällä. Olen saanut ihania ystäviä entisistä työkavereista, asiakkaista ja tutuntutuista. Yksi nykyisistä parhaista ystävistäni oli lapsena kirjekaverini, ja toiseen olen tutustunut alun perin netissä.

Suomessa eri porukoista ja taustoista tulevien kaverien yhdistäminen on kuitenkin aina tuntunut vähän hankalalta. Monesti on tullut sellainen olo, että monilla ihmisillä on jo tarpeeksi kavereita ja muita juttuja, eikä jaksamista uusiin ihmisiin tutustumiseen ole.

Täällä tuntuisi kuitenkin ihan tavalliselta kutsua kaikki kaverit ja puolitutut saman pöydän ääreen illastamaan – ja olen varma, että meillä olisi hauskaa. “Expat-kupla” tai ei, se on kolmas iso asia, joka tuntuu minusta vapauttavalta ja luontevalta ja saa minut viihtymään Hollannissa.

Mikä sinut saa viihtymään nykyisessä asuinpaikassasi?

Lue myös:
10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle
Asioita, joita en tiennyt Hollannista
Yksi koti Pohjanmeren rannalla, monta muuta muualla

 

 

Hollantilaisessa keittiössä

Kun muutin Hollantiin, kului pari kuukautta ennen kuin opin käyttämään uuniamme.

Hollantilaisilla on omituinen fiksaatio tavaroihin, joissa yhdistyy useampi ominaisuus: Peitoissa on kaksi toisistaan irrotettavaa kerrosta, jotta yhtä peittoa voi käyttää sekä paksuna talvipeittona että ohuempana kesäpeittona. Entisen vuokra-asuntomme pyykinpesukoneeseen oli integroitu kuivausrumpu.

Nuo molemmat esimerkit ovat ihan käteviä. Esimerkiksi kuivausrumpua en nimittäin luultavasti koskaan aio erikseen ostaa, mutta kyllähän sen olemassaolo helpottaa esimerkiksi lakanoiden ja pyyhkeiden kuivaamista.

Hollantilaiset kombiuunit – eli uuni ja mikro samassa – ovat kuitenkin paholaisen keksintö. Pakettiin kuuluu surkea uuni, joka ei kypsennä mitään kunnolla, eikä ole edes mikrona kummoinen.

Molemmissa Hollannin-kodeissamme on ollut tällainen uuni. Nykyiseen tosin aiomme hankkia kunnon uunin asap: tällä hetkellä emme tee käytännössä mitään uuniruokia, kun uunin teho on niin olematon.

keittio1

Puolivalmisteita ja keittokomeroita

Meriannen mielessä -blogi haastoi ulkosuomalaisia esittelemään keittiöitään eri puolilta maailmaa. Lempipaikkojani-blogin Jonna puolestaan kannusti minuakin osallistumaan haasteeseen, ja innostuin ideasta: tätä asiaa, kun tulee edelleen ihan omassa arjessakin ihmeteltyä.

Hollantilaiset keittiöt eivät ole samalla tavalla ruuanlaittoon suunniteltuja kuin suomalaiset. Hollannissa ruuanlaitto on monesti pelkkää puolivalmisteiden lämmittelyä: kaupasta saa puolivalmiina about kaiken valmiiksi kuorituista vihanneksista pelkkää lämmitystä vaativiin liha- ja kasvispalleroihin ja -pihveihin.

Keittiöt ovat monesti suomalaisten opiskelijakämppien ruokakomeroiden tai keittonurkkauksien kokoisia. Uutta kotia etsiessämme nykyinen kotimme hurmasikin meidät pitkälti sen takia, että täällä on ihan tilava keittiö.  Laskutilaa on hyvin, ja keittiöön mahtuu neljän istuttava ruokapöytä.

keittio2

IMG_20170907_111748

Kaasuhella ja kierrätystä

Yksi ruuanlaittoa helpottava ominaisuus tyypillisestä hollantilaisesta keittiöstä kuitenkin löytyy: kaasuhella. Sen jälkeen, kun pääsee yli siitä pelosta, että joka kerta kun laittaa ruokaa, kaasuhana voi unohtua päälle ja koko talo räjähtää, kaasulla kokkaaminen on paljon mukavampaa kuin sähköhellan lämmittely. Kaasuhella on kuuma heti, kun sen laittaa päälle, ja kylmä heti, kun sen sammuttaa. Ja ekaa kertaa ikinä maitopuuroni eivät kärähdä kiinni kattilanpohjaan!

Hollantilaisessa keittiössämme tykkään myös siitä, että parveke on keittiön yhteydessä. Keittiötä on siis helppo tuulettaa ja melkein lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat valaisevat keittiötä mukavasti.

Keittiössämme on myös enemmän kierrätysastioita kuin Suomessa asuessamme: ainakin meidän kunnassamme voi kierrättää biojätteen, muovin, alumiinipakkaukset, juomapakkaukset, paperin, pahvin ja lasin.

IMG_20170907_111645

Mutta aina puuttuu jotain…

Kokemukseni mukaan hollantilaisilla on usein keittiössään esimerkiksi kapselikahvikone. Meillä on kuitenkin käytössä Suomesta tuotu Moccamaster (Moccamaster on hollantilainen firma, mutta täällä sen kahvinkeittimiä myydään lähinnä jättikokoisina yrityskäyttöön). Suomalaisuuden huomaa keittiössämme myös Tom of Finland -pannulapuista.

Suomesta kaipaan joskus tiskikaappia, sillä etenkin puuhaarukoiden ja muovirasioiden kuivaaminen pelkällä pyyhkeellä on hankalaa. Mutta toisaalta kun keittiössä on astianpesukone, tiskikaappia ei muista kovinkaan usein ikävöidä. Enemmän harmittaa se, että Hollannissa jääkaapit on usein asennettu kaapin sisään, joten jääkaapin ovea ei voi täyttää magneeteilla ja muistilappusilla yhtä helposti kuin Suomessa.

Mutta eipä tämän keittiön mikään ikuinen tarvitse olla. Vaikka keittiössämme on enemmän plussia kuin miinuksia, se on uusittu viimeksi vuosituhannen alussa eikä ole ihan sitä tyyliä, jonka itse valitsisimme. Aiomme siis remontoida oman suomalais-hollantilaisen keittiömme heti, kun siihen on vähän ylimääräistä rahaa ja aikaa.

Mitä hollannilleni kuuluu?

Facebook muistutteli tänään tärkeästä merkkipäivästä. Muutin tasan kaksi vuotta sitten Helsingistä Leideniin opintojen perässä.

Merkkipäivää tuli ihan sattumalta juhlistettua saksalaisen ystäväni kanssa – jonka niin ikään tapasin ensimmäistä kertaa melkein pari vuotta sitten – hyvin perinteisellä hollantilaisella tavalla: kanaaliristeilyllä Leidenissä.

Veneajelun jälkeen istahdimme kahvilaan pannukakkulounaalle (aika hollantilaista sekin), ja päädyimme puhumaan samasta aiheesta kuin niin monta kertaa aiemminkin: hollannin osaamisestamme.

bootjes_en_broodjes_leiden

Kaksi vuotta sitten en osannut montaa sanaa hollantia, ja kieli rumasti särähtävine g-äänteineen kuulosti itse asiassa aika hirveältä. Muistan, kun kuuntelin Helsingin-kodissamme kielenopiskelu-cd:tä, ja tuntui, etten saa kielestä mitään otetta.

Kahdessa vuodessa korva on totta kai tottunut uuteen kieleen. En enää oikeastaan edes kiinnitä sen “rumuuteen” juuri huomiota. Olen kyennyt erottamaan sanat toisistaan jo pitkään, eikä sen paljon puhutun g:nkään lausuminen enää tunnu luonnottomalta.

Kahvit ja ruuat olen tilannut ravintolassa jo pitkään hollanniksi. Nykyään myös vaihdan kuulumisia paikallisella kielellä esimerkiksi naapurissa asuvan eläkeläispariskunnan kanssa, pyydän kuntosalini ohjaajia vetämään tunnit hollanniksi, jos olen joukon ainoa kielipuoli ulkomaalainen, ja ymmärrän aika hyvin esimerkiksi telkkariuutiset. Kävelylenkeillä kuuntelen hollanniksi podcasteja, ja keittiössä puuhaillessa radio on melkein koko ajan päällä.

Keskiviikkona, kun olin edellistä kertaa käymässä Leidenissä, piipahdin kasvitieteellisessä puutarhassa, ja sain pyytämättäni kuulla pitkän, hollantilaisen vanhemman miehen pitämän esitelmän puutarhassa olevista puista. Opin paljon kasveista, mutta ennen kaikkea tajusin, miten pitkään voin seurata hollanninkielistä keskustelua, mikäli vain maltan keskittyä ja yrittää.

Ja tajusin senkin, että osaan myös vastata aika hyvin, jos vain joudun yrittämään: sanavarastoni, joka tokin on pitkälti vielä passiivinen, on itse asiassa jo aika laaja.

leiden_kanaalit

Hollannin suhteen isoin ongelmani onkin edelleen, että pidän puhumista hankalana – ja se, etten itse rupea puhumaan on isoin este sen edellä, että oppisin kielen kunnolla. Sen takia minun oli tärkeä päästä tänä kesänä kielikurssille, jolla joutuisin harjoittelemaan etenkin puhumista.

Noh, kurssi onkin sitten vasta syyskuun alussa, mutta joka tapauksessa olen sellaiselle menossa: viisi päivää viikossa kahden viikon ajan sillä vaatimattomalla tavoitteella, että kurssin jälkeen en sitten enää arjen tilanteissa arastele avata suutani paikallisella kielellä.

Eikä sen luulisi olevan ihan älytön toive, sillä kurssi päättyy B2-tasolle, eli sen jälkeen voisin mennä tekemään NT2- eli hollanti toisena kielenä -kielikokeen. Minun on vaikea uskoa, että kielitaitoni olisi oikeasti niin hyvällä tasolla, mutta tuolle kurssille minut passitettiin osaamiseni testanneen kielikoulun omistajan toimesta.

hollantilainen_pyöräparkki

Saksalainen ystäväni osaa hollantia paljon paremmin kuin minä: hän opiskeleekin hollanniksi eikä englanniksi. Sovimme, että vaihdamme kurssini jälkeen yhteisen kielemme englannista hollantiin. Ja ajattelinpa tehdä saman sopimuksen myös hollantilaisten kavereideni kanssa. Vähän jännittää, mutta kyllä se tästä lähtee!

 

Heinäkuun parhaat

Heinäkuu oli ihana. Siihen sisältyi sopivassa tasapainossa töitä ja lomailua – mutta ei opiskelua, ahhh!

Vaikka tykkään opinnoistani, ja palaan varmaan ihan mielissään yliopistolle neljän viikon kuluttua, heinäkuussa en kaipaillut takaisin koulunpenkille (enkä kaipaa vieläkään), vaan tein paljon sellaisia juttuja, joihin ei lukuvuoden aikana ole mahdollisuuksia.

Heinäkuussa parasta oli…

helsinki_skatta1

Helsingin-reissu

Olen valtavan kiitollinen siitä, että en ole vielä joutunut huomaamaan, että ulkomailla asuessa ystävät Suomessa katoaisivat. Päinvastoin, Helsingissä käydessäni yllätyn aina myönteisesti, kun tajuan, miten monta niin hyvää ystävää siellä onkaan: he järkkäävät aina aikaa nähdäkseen ja juttu vaan jatkuu edellisestä kerrasta, vaikka siitä välissä olisi kulunut vuosi tai pari.

Helsingin-reissu oli kiva paitsi sen vuoksi, että näin paljon ystäviäni, myös siinä mielessä, että pääsin tekemään mielenkiintoisia töitä. Kun neljään päivään oli ängetty työhommat ja aika monet rehvit, olin vähän uuvuksissakin kotiinpalatessa. Mutta ei se haittaa: monesti uuvuttava on just ihanaa, ei kai kukaan muuten kävisi jossain Bodypumpissa!

alicante_ranta

Alicanten-reissu

Sitten se the lomareissu. Kuten aiemmin kerroin, meidän piti alun perin mennä kesälomalla automatkalle etelämmäs Eurooppaan, mutta harmi kyllä ne suunnitelmat oli lopulta pakko perua. Menemme joskus toiste – sitten, kun puolella hollantilaisista ei ole samat suunnitelmat.

Lopulta löysimme sopivat ja edulliset lennot Alicanteen, joten lomakohdepäätös oli sinetöity. Viikon ajan lähinnä söimme, joimme, makasimme aurinkovarjon alla, hörpiskelimme aallokkoisesta merestä suolavettä ja kävelimme sikana. Luin myös puolitoista kirjaa.

Mitä muuta ihminen edes tarvitsee nollatakseen? Ei mittään. Kotimatkaa edeltävänä iltana olin niin täynnä energiaa, että kävin täysin vapaaehtoisesti hotellin kuntosalilla.

kissa

Lopullinen päätös ottaa kissa

Saimme viikko sitten uuden perheenjäsenen! Vuodenikäinen kissamme muutti meille löytöeläintalosta, heti lomareissun jälkeen. Kissa tuli meille vasta elokuun alussa, mutta lopullinen päätös ottaa se syntyi heinäkuussa monen kuukauden tai oikeastaan vuoden miettimisen jälkeen.

Koska olen maalta, kipuilin pitkään sen kanssa, miten kissa oikeasti viihtyy sisällä. Löytöeläintalossa onneksi arvioidaan aika tarkasti, millaiseen kotiin ja perheeseen mikäkin kissa sopisi: tämän kissan kohdalla toiveena oli, että uudessa kodissa olisi parveke. Meillä on nykyään hyvin tilaa kotona, ja ainakin tähän saakka kissamme näyttää viihtyneen sisällä vallanmainiosti, kunhan saa vetää vähän rallia ja pelata jalkapalloa sanomalehtipaperitollolla ylä- ja alakerran välisessä portaikossa.

Kotieläin vaatii vastuullisuutta, aikaa ja huomiota ja rajoittaa esimerkiksi matkustelua varsinkin, kun meillä ei asu perhettä edes samassa massa. Mutta sitten taas se tuo myös niin paljon iloa elämään, että väittäisin plussien päihittävän miinukset aika kevyesti.

Mikä teki sinun heinäkuustasi hyvän?

 

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Viime viikolla ulkosuomalaisten blogeissa alkoi kiertää ulkosuomalaisuutta ja matkustelua kiertävä haaste. Ilokseni Eau de Cologne -blogin Johanna ja Puolivälissä-blogin Päivi naapurista Saksasta heittivät haasteen minullekin.

Lämmin kiitos siis molemmille kanssabloggaajille! Aiheeseen oli hauska tarttua.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Tykkään Hollannissa niin monesta asiasta, että on vaikea nimeä vain yhtä parasta asiaa. Lyhyet välimatkat ja keskeinen sijainti ovat ainakin parhaasta päästä.

2. Entä ikävintä?
Koska ei ole Hollannin vika, että asun kaukana monista läheisistä ihmisistä, valitsen sellaisen käytännöllisen asian kuin kielen. Hollannin kieli ei ole kovin kovaa valuuttaa tämän maan rajojen ulkopuolella, ja mietin usein, että olisi varmaan motivoivampaa opetella hieman isompaa ja maailmalla hyödyllisempää kieltä.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Olen saanut pienen pakkomielteen Uudesta-Seelannista, ja koska sinne lähtemisen isoimpana esteenä on raha, suuntaisin varmasti sinne.

haagse_bos

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Minulta pitäisi varmaan kysyä, mihin en matkustaisi uudestaan! Palaan melkein aina mielelläni paikkoihin, joissa olen jo käynyt.

Esimerkiksi Hongkongissa haluan kuitenkin käydä uudestaan ihan vain sen takia, että kun olin siellä ekaa kertaa viitisen vuotta sitten, olin melkein koko reissun ajan sairaana enkä ehtinyt nähdä juuri mitään.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Kuten edellisestä postauksestani voinee päätellä, kaipaan kovasti suomalaista leipää, jonka rakenne on ihan erilainen kuin vaikka hollantilaisen leivän. En siis ikävöi pelkästään ruisleipää vaan myös kaurapaloja, maukkaita mutta pehmeitä sämpylöitä ja (äidin leipomaa) rieskaa.

Suomalaisia jugurtteja kaipaan aika ajoin. Joskus iskee myös kermajuustonhimo, vaikka Hollannissa onkin paljon voimakkaamman makuista juustoa, josta yleisesti ottaen tykkään enemmän.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Koska olemme suomalainen pariskunta ulkomailla, Suomeen paluu on totta kai aina mahdollinen. Juuri tällä hetkellä en kuitenkaan näe hirveästi syytä sille, miksi muuttaisimme takaisin. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tapahtuu ja mitä mielessä liikkuu vaikkapa viiden tai viidentoista vuoden kuluttua.

amsterdamin_kanaalit

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Mielenkiintoisin on varmastikin kuninkaan päivä, jota vietetään kuningas Willem-Alexanderin syntymäpäivänä 27. huhtikuuta.

Kuninkaan päivänä joka kaupungissa on tapahtumia, kuten katukonsertteja ja -kirppiksiä sekä ruokatoreja. Kaikki pukeutuvat kuningasperheen väriin eli oranssiin tai Hollannin lipun mukaisesti punaiseen, siniseen ja valkoiseen. Ihmiset purjehtivat hiprakassa veneillä kanaaleissa ja ovat kovaäänisiä.

Toisaalta vaikka kuninkaan päivä on suuruudessaan ihan omaa luokkaansa, Hollannissa vietetään samantyyppisesti myös monia muita juhlia. Ainakin syöminen ja juominen veneessä koko perheen tai kaveriporukan voimin ilman pelastusliivejä on hyvin hollantilainen juttu, jota tehdään joka juhlatilanteessa, jos sää edes jotenkuten sen sallii.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Henkilökohtaisesti se, ettei elämä muuttunut vain asuinpaikan suhteen: vaihdoin myös täysipäiväisestä työstä kokoaikaiseen opiskeluun. Ulkomaille muutto on totta kai itsessäänkin iso juttu, mutta itselleni stressaavinta oli se, että se muutti elämässäni niin monta muutakin asiaa, minkä vuoksi olen vähän saanut hakea itseäni uudelleen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Toki! Tällä hetkellä muutto ei ole ajankohtainen, enkä haaveile muualla asumisesta (paitsi ehkä kakkoskodista Teneriffalla). Jos joskus tulee kuitenkin vaikkapa mahdollisuus muuttaa töiden perässä uuteen maahan, se varmasti kiinnostaa kovasti.

katwijkin_ranta

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Varmasti itselleni hieman yllätyksenä tullut kosinta!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Meillä on suunnitelmissa kesälomareissu autoillen Etelä-Ranskaan, Italiaan ja Sveitsiin (saa kertoa vinkkejä sieltä suunnalta!) Lisäksi olen menossa sekä heinäkuussa että lokakuussa Suomeen. En toki pahastu mahdollisista muista reissuistakaan, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä suunnitelmissa.

Heitän haasteen eteenpäin Elämänmakuja äidiltä tyttärelle -blogin Lauralle, Hollanninsuomalainen-blogin Satulle, Kotona kaikkialla -blogin Iinalle sekä Laura’s Itinerary -blogin Lauralle!

Asioita, joita en tiennyt Hollannista

Tiesin Hollannista aika vähän ennen kuin muutin tänne asumaan. Olin käynyt maassa pari kertaa ennen kuin raahasin mukanani pari suhteellisen heviä matkalaukkua.

Nyt täällä on tullut asusteltua jo melkein pari vuotta, eikä ole mikään kiire pois. Mutta vaikka asuinmaan valinta meni hyvin monessa mielessä nappiin, on niitä kummastuksen  ja joskus ärsytyksenkin aiheitakin riittänyt.

Tässä siis muutama omituinen juttu, joita en tiennyt Hollannista ennen kuin tänne muutin.

Leipää on paljon, ja se on pahaa

Hollantilainen tykkää leivästä. Aamupalaksi syödään leipää hagelslagilla eli strösseleillä, lounaaksi syödään leipää ja aika monesti tuntuu, että mistään ei muuta välipalaa saakaan kuin leipää.

Erään hollantilaisen kurssikaverini pahin painajainen oli viettää lukioikäisenä muutama viikko vaihdossa Britanniassa: host-perhe söi nimittäin sekä lämpimän aamiaisen että lounaan. Tuttavaani siteeraten, so disgusting.

Siihen olen jo sopeutunut, että leipää pitää ihmisen syödä: onneksi en ole keliaakikko tai hiilihydraattihysteerikko. Mutta siihen en kyllä totu koskaan, että se on niin pahaa. Koitin miettiä, miten kuvailisin hollantilaisen supermarkettileivän makua, ja mieleeni tuli vain sanapari “höttöinen pahvi”.

Edellisen muuton jälkeen olen viimein yrittänyt opetella karistamaan suomalaisen asenteen itsestäni ja hakenut lauantaisin tuoreen leivän markkinoilta, suoraan leipomon myyntipisteeltä. Se on onneksi yleensä ihan hyvää. Mutta on mulla silti ikävä ruisleipää.

hollantilaista_leipää

Käsienpesusta on tehty vaikeaa

Maailman pisimmällä kansalla on totta kai ehkä maailman pienimmät vessat. Ne on niin pienet, että monesti niissä ei ole tilaa käsienpesualtaalle, ja jos on, hanasta tulee vain jääkylmää vettä. Sen vuoksi en edes viitsi niin hirveästi moittia hollantilaisia, jotka eivät pese käsiään (niitä riittää). En hirveästi – mutta vähän kuitenkin.

Nimittäin siinä tammikuun kosteassa kalseudessa, kun olen kolmatta kertaa kolmen kuukauden sisään flunssassa, ei paljoa naurata, kun käsiinsä pärskivät kanssaihmiset eivät vaivaudu tekemään mitään pöpöjen levittämisen ehkäisemiseksi. Eihän se jääkylmällä vedellä läträäminen mitään hauskaa puuhaa ole, eikä niin kauhean hyödyllistäkään, mutta minä – suomalainen – sentään yritän! Joskus käsidesillä tehostettuna, toisinaan en.

Talven flunssakauteen kuuluu muuten myös se, että samaan aikaan, kun ainakin minä pukeudun villapipoihin ja nahkahanskoihin, alle kouluikäiset naperot istuvat bakfietseissä ilman mitään käsiensä ja korviensa suojana. Se kuulemma karaisee, ja onhan se tärkeää, kun sisälämpötila on kuitenkin talvisin sen 16 astetta.

kirkon_lammas

Lammas kirkon pihalla – ihan normaalia

Hollanti on maa, jossa ei ole tilaa hukattavaksi. Kaikki pinta-ala tuntuu olevan jossain hyötykäytössä. Sen näkee konkreettisesti, kun katselee littanaa maata junan ikkunasta.

Hollanti on maailman toiseksi suurin maataloustuotteiden viejämaa, mikä on ihan hyvin valtiolle, jonka pohjoisimmasta kolkasta eteläisimpään ajaa reilussa kolmessa tunnissa. Samantien, kun pääsee minkä tahansa kaupungin ulkopuolelle, tulee vastaan peltoaukeita ja niillä laiduntavia eläimiä. Keväällä ikkunasta voi ihailla sitä kuuluisaa kukkaloistoa. Samalla horisontissa näkyy korkeita toimistorakennuksia ja tiiviisti rakennettuja asuinalueita.

Tulppaanipeltoja lukuun ottamatta nuo kaikki olivat ennen asioita, joita en tiennyt Hollannista. Mielestäni huvittavinta on kuitenkin se, että kaiken pinta-alan täsmällinen hyödyntäminen ja maatalousperinne heijastuvat siihenkin, että ihmisillä on kotieläimiä jopa keskellä kaupunkia. Herään nykyään monena aamuna kanojen kotkotukseen: meidän alakerran naapurillamme kun on pihallaan kana-aitaus. Siellä ne siivekkäät kaverit pitävät meteliä tätäkin tekstiä kirjoittaessani.

Hollannissa on ihan normaalia, että ainakin, jos asuu omakotitalossa, pihalla elelee muutama kana tai vaikka vuohi. Myös lampaisiin törmää vähän siellä sun täällä – muun muassa meidän kylän kirkon pihalla. Itse taidan kuitenkin aloittaa eläintenpidon kissan hankkimisesta.

Mikä sinua jaksaa kummastuttaa entisessä tai nykyisessä asuinmaassasi?

 

 

Tuleeko freelancerina ikävä takaisin toimistoon?

Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, kun mieleen pulpahti idea. Aamuun odottamalla ajatus katoaisi mielestä varmasti, joten otin kännykän esiin ja avasin sähköpostissani uuden viestikentän.

Lopulta laitoin kännykän yötelalle vasta puoltatuntia myöhemmin, kellon ollessa jo melkein seuraavan vuorokauden puolella. Siinä välissä olin näpytellyt noin kolme neljäsosaa kirja-arviosta, jonka olin päättänyt lähettää toimeksiantajalehteni toimitussihteerille seuraavana päivänä. Viimeistelisin sen läppärin ääressä aamulla.

Olen tehnyt kohta kuusi vuotta töitä osa-aikaisena yrittäjänä, ja nykyään tuloni tulevat kokonaan freelance-töistä. Kun aloin opiskella journalismia, en haaveillut työstä kiireisessä uutistoimituksessa tai kerran kuukaudessa ilmestyvässä naistenlehdessä. Vaikka olenkin tehnyt sittemmin molempia hommia, halusin alun perinkin freelanceriksi: paneutua hommiin, joista itse tykkään, olla oma pomoni ja tehdä töitä siellä missä ja silloin kun haluan.

Itselleni keskeisin pointti on aina ollut tuo viimeinen. Kirja, josta tein aiemmin tällä viikolla kirja-arviota, oli Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa. Siinä kaksi kirjoitustyöllä elävää kirjoittajaa muistuttivat, että tällaisessa työssä aivot ovat tärkein työkalu, eikä niitä saa pois päältä. Kirjoittajana en ole koskaan oikeasti töissä kahdeksasta neljään, sillä seuraan maailmanmenoa muinakin aikoina, ja kirjoitan juttuideoita ylös kesken kävelylenkin tai nukkumaanmennessä.

freelancerin_kotitoimisto2

Yrittäjä on joskus yksinäinen

Hollantilaisessa sanomalehdessä Volkskrantissa oli hiljattain juttu toimistotyöläisistä, jotka ovat siirtyneet freelancereiksi, mutta alkaneet sittemmin kaivata takaisin toimistoon. Jutun kirjoittaja kuvailee pitkät pätkät sitä, miten hän on kahden kotoa töitä tehdyn freelance-vuoden jälkeen alkanut kaivata kollegoitaan ja toimistotyötä.

Tunnistin tekstistä omia ajatuksiani, sillä kaksi vuotta sitten keväällä tein ensimmäistä kertaa monta kuukautta putkeen vain freelance-töitä ilman, että esimerkiksi opiskelin samalla. Kevään aikana tuli vietettyä vähän turhan monta työpäivää pyjamassa ja mentyä ulos haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa viideltä iltapäivällä.

Työkaverit huonoine vitseineen ja sparrausapuineen ovat ehkä työelämän paras suola, mutta kotona työhuoneessa tuli juteltua korkeintaan pehmoleluille. Pitäjänmäeltä käsin oli myöskin turha huudella lounasseuraa, joten saattoi kulua päiviä, etten puhunut muille ihmisille kuin illalla miehelleni. Kesäkuun ekana päivänä puin hyvin innokkaasti päälleni kotelomekon ja korkokengät ja astuin sisään uuteen toimitukseen.

freelancerin_kotitoimisto4

Mutta yrittäjä on myös vapaa

Ollessani friikkukevään jälkeen kesätoimittajana, menin joka aamu tyytyväisenä töihin. Mutta samaan aikaan tiesin, ettei tämä ole minun juttuni pidemmän päälle.

Jos kirjoitan, haluan kirjoittaa asioista, jotka minut oikeasti sytyttävät. En halua tehdä juttuja pelkästään matkailusta tai tai taloudesta vaan molemmista ja niiden lisäksi vielä monista muista aiheista, erilaisille yleisöille. Kun ajatus ei kulje, haluan lähteä pitkälle lenkille selvittämään ajatuksia tai lopettaa hommat siltä päivältä kokonaan ilman, että sitä pitää selitellä jollekin toiselle.

Volkskrantin jutun kirjoittajakin toteaa, ettei hän oikeasti kaipaa takaisin kokopäiväisen toimistotyön pariin. Työolosuhteisiin on vain saatava muutosta. Freelancer voi kaivata työyhteisöä ja toimiston arkea, mutta jos hän palaa kokonaan palkkatyöhön, tulee helposti ikävä yrittäjän vapautta ja määräysvaltaa.

freelancerin_kotitoimisto1

Työolosuhteisiinkin voi vaikuttaa

Onko freelancetyön pakko olla yksinäistä puurtamista jugurttitahraisessa pyjamassa? Ei tietenkään.

Työ muuttuu helposti sosiaalisemmaksi tekemällä töitä välissä kahvilassa tai vaikka kirjastossa. Siellä voi esimerkiksi tavata tuttuja, joilla on yhtä joustava duuni. Haastattelut ja muut tapaamiset voi hoitaa puhelimen sijaan kasvotusten (mihin ei muuten ainakaan palkollisena toimittajana usein muka ole aikaa). Työ kuitenkin voi olla myös rähjäisenä kotona loisimista silloin, kun haluaa, ja sekin on aika ihanaa.

Omien tapojen muuttaminen tuntuu toki about kaikista hankalalta, mutta ajatus siitä, ettei ihminen edes voisi muuttaa tapojaan, on pöljä. Totta kai voi: sen pitää vain lähteä omasta halusta ja sen ajatuksen sietämisestä, ettei muutos tapahdu päivässä tai vielä viikossakaan.

Minusta ehkä kaikkein parasta freelancerin vapaudessa on se, että työtä voi tehdä siellä missä haluaa. Ulkomailla asuvalle se on totta kai aivan keskeistä. Keväällä 2015 paiskin hommia paitsi Pitskussa myös Teneriffan-talvikodissamme ja portugalilaisessa hotellihuoneessa. Tällä hetkellä kaikki toimeksiantajani ovat Helsingissä, vaikka minä asun Hollannissa.

Joten vastaus otsikon kysymykseen: ei tule ikävä. Mutta se on hyvä tiedostaa, ettei friikunkaan arki välttämättä rullaa heti ongelmitta. Uuteen totuttelu ja vanhoista rutiineista opettelu ja niiden korvaaminen omilla toimivilla tavoilla vie oman aikansa. Ja niitä omia, toimivia tapoja on vain pakko osata itse etsiä.

Onko teidän lukijoiden joukossa samankaltaista työtä tekeviä pienyrittäjiä? Miten te pidätte paletin kasassa niin, etteivät kotitoimiston seinät kaadu päälle?

Kun ei ymmärrä kieltä, joka kuulostaa kodilta

Puolitoista viikkoa sitten istuin junassa matkalla Kölnistä Utrechtiin, kun mieleeni jysähti aivan uusi ajatus.

Ympärilläni istui saksalainen perhe: äiti ja tytär sekä isovanhemmat. Viides henkilö oli nainen, joka opiskeli koko matkan tulostekasan avulla ihmisen anatomiaa. Hän istui hiljaa, kunnes Hollannin puolelle päästyämme hän tarttui puhelimeensa ja soitti.

Yllätyin, kun naisen suusta ei tullutkaan saksaa vaan hollantia. Pari päivää naapurimaassa oli jo totuttanut korvat uuteen kieleen. Mutta vielä enemmän yllätyin siitä, että tajusin ensimmäistä kertaa hollannin kuulostavan kodilta.

kukkapelto3

Samana aamuna olin herännyt kölniläisestä hotellihuoneesta ja selaillut Twitteriä odotellessani, että viereisessä sängyssä nukkuva ystäväni heräisi. Vastaan tuli yhden lempikirjoittajistani Hanna Jensenin  kolumni kielenopiskelusta aikuisena.

Jensen selitti kolumnissaan, miten oli saanut monta kertaa kesken jättämänsä espanjan lopulta sille tasolle, että uskaltaa avata suunsa kieltä äidinkielenään puhuvan kanssa. Siis ilman, että natiivista keskustelu tuntuu lähinnä kiusaannuttavalta.

pohjanmeren_ranta_katwijk_1

Hollantini ei valitettavasti vielä ole sillä tasolla, että voisin jutella sujuvasti arkisissa tilanteissa. Viime viikkoina olen kuitenkin huomannut alkavani ymmärtävää perusjutustelusta miltei kaiken: kun mieheni puhuu naapureillemme, tajuan, mistä puhutaan, ymmärrän monesti vitsejäkin ja voin nauraa mukana.

Oma puheentuotantoni on kuitenkin vielä kehnoa: Lähinnä tyydyn hymyilemään ja hokemaan jaajaata. Joskus harvoin sanon jonkun oikean, kolmisanaisen lauseenkin – jos on ihan pakko.

Viime aikoina oppimiseni tuntuu jämähtäneen paikoilleen. Sain joulukuussa viimein valmiiksi A1-kielikurssin, mutten halunnut enää keväällä jatkaa samalla yliopiston kurssilla: Pari tuntia viikossa ei vain ole riittävästi ja tahti oli tuskastuttavan hidas. Samalla yliopiston kielikurssi oli suhteessa yhtä kallis kuin yksityisten kieli-instituuttien intensiivikurssit (joille en lukuvuoden aikana voi osallistua, koska lomia ei ole). Saman verran voi mielestäni opiskella ihan itsekseenkin.

Duolingon olen pelannut ajat sitten läpi. Vaikka sen avulla opittu sanasto on jo pitkälti unohtunut, on vaikea motivoitua tekemään uusiksi samat tehtävät, jotka on jo kerran kahlannut läpi.

leiden_keskusta

Mieheni esimerkistä (= kieli haltuun about puolessa vuodessa) sisuuntuneena päätin viime vuoden lopulla, että luen itseni omatoimisesti A2-tasolle ennen elokuuta. Sitten menen parin viikon intensiivikielikurssille ennen kuin kurssit alkavat taas yliopistolla, ja sitten. No, sitten aion piru vie viimein puhua hollantia.

Jensenin kolumni kuitenkin herätti ajattelemaan asiaa, jonka toki jo tiesinkin. Sen, ettei mitään kieltä opi puhumaan vain kirjasta lukemalla. Pitää olla aktiivisempi ja hakeutua ympäristöön, jossa kieltä kuulee muutenkin. (Se on muuten välissä yllättävän hankalaa, koska yliopistolla kieli on niin vahvasti englanti!)

Tällä hetkellä aloitan monesti aamuni kuuntelemalla paikallisradiota tai katsomalla aamu-tv:tä. Aion lisätä tätä. Lisäksi yritän löytää hollanninkielisiä podcasteja ja Youtube-videoita, kuten Jensenkin teki espanjan kanssa.

Hollantilaisia elokuvia katson jo Netflixistä hollanninkielisillä teksteillä, mutta sitä pitäisi tehdä säännöllisemmin. Leffa per viikko onkin nyt tavoitteeni.

Jensen kirjoittaa listanneensa myös sata eniten käytettyä espanjan kielen sanaa ja opetelleensa ne testaamalla itseään säännöllisesti. Googlasin jo junassa ollessani sata hollannin yleisintä sanaa. Kävi ilmi, että osaan jo niistä kutakuinkin jokaisen, mutta voihan sitä tarttua sitten vaikka sataan seuraavaan.

hollannin_maaseutua

“Mikään ei kuitenkaan vienyt puhetaitojani eteenpäin yhtä tehokkaasti kuin yksityistunnit – eli puhuminen”, Jensen kirjoittaa.

Ähhhh.

Tämähän se minun hollannin oppimiseni isoin kompastuskivi juuri on. En uskalla avata suutani, koska tässä maassa (tai ainakin tässä kaupungissa) tietää melkein poikkeuksetta, että keskustelukumppani osaa kuitenkin sujuvaa englantia.

Ainoita tuntemiani ihmisiä, jonka englannin sanavarasto tuntuu olevan lähellä nollaa, on asuintalomme talonmies. Häntä juoksen nykyään lähinnä karkuun, sillä olen yrittänyt änkyttää hänelle jotain vaikka kuinka monta kertaa, mutta ainoa järjellisen kuuloinen ajatus, jonka saan suustani tuntuu olevan “hyvää huomenta”.

Pakko lopettaa tämä tällainen ja yrittää.

Minulla ei ole varaa opiskelijana maksaa yksityistunneista, mutta saman tarkoituksen voisi hyvällä tuurilla hoitaa language buddy. Siis sellainen tyyppi, jonka kanssa kävisin kerran viikossa kahvilla ja jonka kanssa juttelisin vain hollanniksi. Tulisikohan siitä yhtään mitään?

Kokeilemalla kai se selviäisi, ja jotain olisi joka tapauksessa tehtävä. Onhan se vähän tyhmää, ettei ymmärrä kieltä, joka kuitenkin kuulostaa kodilta.