Tuleeko freelancerina ikävä takaisin toimistoon?

Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, kun mieleen pulpahti idea. Aamuun odottamalla ajatus katoaisi mielestä varmasti, joten otin kännykän esiin ja avasin sähköpostissani uuden viestikentän.

Lopulta laitoin kännykän yötelalle vasta puoltatuntia myöhemmin, kellon ollessa jo melkein seuraavan vuorokauden puolella. Siinä välissä olin näpytellyt noin kolme neljäsosaa kirja-arviosta, jonka olin päättänyt lähettää toimeksiantajalehteni toimitussihteerille seuraavana päivänä. Viimeistelisin sen läppärin ääressä aamulla.

Olen tehnyt kohta kuusi vuotta töitä osa-aikaisena yrittäjänä, ja nykyään tuloni tulevat kokonaan freelance-töistä. Kun aloin opiskella journalismia, en haaveillut työstä kiireisessä uutistoimituksessa tai kerran kuukaudessa ilmestyvässä naistenlehdessä. Vaikka olenkin tehnyt sittemmin molempia hommia, halusin alun perinkin freelanceriksi: paneutua hommiin, joista itse tykkään, olla oma pomoni ja tehdä töitä siellä missä ja silloin kun haluan.

Itselleni keskeisin pointti on aina ollut tuo viimeinen. Kirja, josta tein aiemmin tällä viikolla kirja-arviota, oli Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa. Siinä kaksi kirjoitustyöllä elävää kirjoittajaa muistuttivat, että tällaisessa työssä aivot ovat tärkein työkalu, eikä niitä saa pois päältä. Kirjoittajana en ole koskaan oikeasti töissä kahdeksasta neljään, sillä seuraan maailmanmenoa muinakin aikoina, ja kirjoitan juttuideoita ylös kesken kävelylenkin tai nukkumaanmennessä.

freelancerin_kotitoimisto2

Yrittäjä on joskus yksinäinen

Hollantilaisessa sanomalehdessä Volkskrantissa oli hiljattain juttu toimistotyöläisistä, jotka ovat siirtyneet freelancereiksi, mutta alkaneet sittemmin kaivata takaisin toimistoon. Jutun kirjoittaja kuvailee pitkät pätkät sitä, miten hän on kahden kotoa töitä tehdyn freelance-vuoden jälkeen alkanut kaivata kollegoitaan ja toimistotyötä.

Tunnistin tekstistä omia ajatuksiani, sillä kaksi vuotta sitten keväällä tein ensimmäistä kertaa monta kuukautta putkeen vain freelance-töitä ilman, että esimerkiksi opiskelin samalla. Kevään aikana tuli vietettyä vähän turhan monta työpäivää pyjamassa ja mentyä ulos haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa viideltä iltapäivällä.

Työkaverit huonoine vitseineen ja sparrausapuineen ovat ehkä työelämän paras suola, mutta kotona työhuoneessa tuli juteltua korkeintaan pehmoleluille. Pitäjänmäeltä käsin oli myöskin turha huudella lounasseuraa, joten saattoi kulua päiviä, etten puhunut muille ihmisille kuin illalla miehelleni. Kesäkuun ekana päivänä puin hyvin innokkaasti päälleni kotelomekon ja korkokengät ja astuin sisään uuteen toimitukseen.

freelancerin_kotitoimisto4

Mutta yrittäjä on myös vapaa

Ollessani friikkukevään jälkeen kesätoimittajana, menin joka aamu tyytyväisenä töihin. Mutta samaan aikaan tiesin, ettei tämä ole minun juttuni pidemmän päälle.

Jos kirjoitan, haluan kirjoittaa asioista, jotka minut oikeasti sytyttävät. En halua tehdä juttuja pelkästään matkailusta tai tai taloudesta vaan molemmista ja niiden lisäksi vielä monista muista aiheista, erilaisille yleisöille. Kun ajatus ei kulje, haluan lähteä pitkälle lenkille selvittämään ajatuksia tai lopettaa hommat siltä päivältä kokonaan ilman, että sitä pitää selitellä jollekin toiselle.

Volkskrantin jutun kirjoittajakin toteaa, ettei hän oikeasti kaipaa takaisin kokopäiväisen toimistotyön pariin. Työolosuhteisiin on vain saatava muutosta. Freelancer voi kaivata työyhteisöä ja toimiston arkea, mutta jos hän palaa kokonaan palkkatyöhön, tulee helposti ikävä yrittäjän vapautta ja määräysvaltaa.

freelancerin_kotitoimisto1

Työolosuhteisiinkin voi vaikuttaa

Onko freelancetyön pakko olla yksinäistä puurtamista jugurttitahraisessa pyjamassa? Ei tietenkään.

Työ muuttuu helposti sosiaalisemmaksi tekemällä töitä välissä kahvilassa tai vaikka kirjastossa. Siellä voi esimerkiksi tavata tuttuja, joilla on yhtä joustava duuni. Haastattelut ja muut tapaamiset voi hoitaa puhelimen sijaan kasvotusten (mihin ei muuten ainakaan palkollisena toimittajana usein muka ole aikaa). Työ kuitenkin voi olla myös rähjäisenä kotona loisimista silloin, kun haluaa, ja sekin on aika ihanaa.

Omien tapojen muuttaminen tuntuu toki about kaikista hankalalta, mutta ajatus siitä, ettei ihminen edes voisi muuttaa tapojaan, on pöljä. Totta kai voi: sen pitää vain lähteä omasta halusta ja sen ajatuksen sietämisestä, ettei muutos tapahdu päivässä tai vielä viikossakaan.

Minusta ehkä kaikkein parasta freelancerin vapaudessa on se, että työtä voi tehdä siellä missä haluaa. Ulkomailla asuvalle se on totta kai aivan keskeistä. Keväällä 2015 paiskin hommia paitsi Pitskussa myös Teneriffan-talvikodissamme ja portugalilaisessa hotellihuoneessa. Tällä hetkellä kaikki toimeksiantajani ovat Helsingissä, vaikka minä asun Hollannissa.

Joten vastaus otsikon kysymykseen: ei tule ikävä. Mutta se on hyvä tiedostaa, ettei friikunkaan arki välttämättä rullaa heti ongelmitta. Uuteen totuttelu ja vanhoista rutiineista opettelu ja niiden korvaaminen omilla toimivilla tavoilla vie oman aikansa. Ja niitä omia, toimivia tapoja on vain pakko osata itse etsiä.

Onko teidän lukijoiden joukossa samankaltaista työtä tekeviä pienyrittäjiä? Miten te pidätte paletin kasassa niin, etteivät kotitoimiston seinät kaadu päälle?

Keukenhof, kukkien huvipuisto

Olen hehkuttanut tätä aiemminkin, mutta vuoden paras aika matkustaa Hollantiin on kutakuinkin nyt. Keväällä Hollanti on kukkaloistossaan kaikkein kauneimmillaan.

Ja aika moni tänne nyt matkustaakin. Pelkästään kukkatarha Keukenhofissa kävi viime vuonna puiston julkistamien tietojen mukaan 1,1 miljoonaa ihmistä. Se on aika paljon siihen suhteutettuna, että paikka on auki vain pari kuukautta maalis-toukokuussa.

keukenhof2

keukenhof5

Tunnustan: tykkään kukista ja kuulun niihin ihmisiin, jotka spottailevat junan ikkunasta kukkapeltoja viisivuotiaan innostuksella.

Kukista innostuivat myös äitini ja ystäväni, jotka molemmat olivat meillä kylässä viime huhtikuussa. Niinpä kävin Keukenhofissa viime keväänä en kerran, en kahdesti vaan kolme kertaa. Turrereissujen ohella yhdesti päässä oli tsuurnalistin hattu (lopputuloksen, jossa käsiteltiin paitsi tulppaanimatkailua myös laajemmin Hollannin kukkateollisuutta, julkaisi Kauppalehti).

Seuraa toinen tunnustus: vaikka olen ehtinyt käydä Keukenhofissa monta kertaa, en ole ihan varma, onko paikka ihan niin monen reissun ja pääsylipun arvoinen.

keukenhof6

keukenhof9

keukenhof8

Keukenhofiin istutetaan vuosittain seitsemän miljoonaa kukkasipulia, joista kasvaa tietenkin tulppaaneja eri lajikkeissaan mutta myös monia muita kukkia. Puisto on toisaalta hauska paikka bongailla eri lajikkeita, mutta toisaalta kukkameren keskellä iskee helposti turtumus. Varsinkin, kun siellä on monesti sen verran ryysistä, että etenemään joutuu kyynärpäätaktiikalla.

Kauppalehden työkeikalla pyörimme puistossa melkein koko päivän valokuvaajaystäväni kanssa: aikaisin aamulla sai olla aika rauhassa, mutta puolenpäivän maissa kuvaaminen ja oikeastaan pelkkä liikkuminenkin meni jo hankalaksi. Tuntui siltä, että jokaisen istutuksen edessä on selfieitä ottavien ihmisten muuri. Alkoi ahdistaa ja mietityttää, että onko tämä oikeasti tämän arvoista.

Jututin erästä hollantilaista nuorta miestä, joka oli tullut puistoon, sillä hän esitteli kotimaataan ulkomaalaisille vierailleen. Häntä tuntui lähinnä huvittavan paikan suosio: mikä paikassa muka on niin ihmeellistä.

Niinpä niin.

Hollannissa näkee kukkia paljon muuallakin kuin Keukenhofissa, jossa kahdeksan kymmenestä kävijästä on ulkomaalaisia. Jopa kukkatarhaa itseään ympäröivät paikallisten viljelijöiden kukkapellot. Täysin odottamatta näkökenttään tupsahtaessaan ne säväyttävät ainakin minua paljon enemmän kuin paikka, jossa jokainen istutus on tarkkaan harkittu ja viivottimen kanssa suunniteltu.

keukenhof7

keukenhof4

Mutta sitten taas toisaalta: kyllä Keukenhofille on paikkansa.

Jos Hollannissa on vain muutaman päivän lomareissulla, siellä kukkia pääsee näkemään ihan varmasti. Ei tarvitse tsompailla 35 kilometrin pyörälenkkiä, niin kuin eräät, vain siksi, ettei ole ihan varma siitä, mihin on menossa.

Jos sataa vettä ja on kylmä, puistossa pääsee lämmittelemään myös sisätiloihin. Siellä on monta ravintolaa tai kahvilaa, joten nälissään ja janoissaan ei tarvitse kierrellä. Keukenhof on helppo ja varma valinta, ja varmasti juuri siksi niin suosittu.

keukenhof3

keukenhof1

Kauppalehden juttua tehdessä kävi selväksi, että kaikkia väentungos ei hirveästi haittaa. Jututin juttua varten monia ulkomaalaisia kävijöitä: yksikään heistä ei valittanut tungokseksta, ja joka ikinen oli paikasta enemmän tai vähemmän innoissaan. Eräskin vanhempi brittimies oli käynyt puistossa ensimmäistä kertaa 60-luvulla ja pitänyt sitä niin hienona, että halusi esitellä sen nyt myös vaimolleen.

Ja onhan Keukenhof hieno paikka ja hauskakin, vähän niin kuin semmoinen kukkien huvipuisto, jossa kasveista on tehty taidetta. Jos kukat kiinnostavat ollenkaan, se on ehdottomasti reissun arvoinen. Ei välttämättä kolmen, mutta ainakin yhden.

Muille klaustrofobisille kuitenkin vinkkinä: Keukenhofiin kannattaa mennä heti aamusta, niin kuin teimme äitini kanssa, tai sitten myöhään iltapäivällä, niin kuin teimme kylässä olleen ystäväni kanssa. Molemmat ajankohdat olivat ihanan rauhallisia. Puisto menee päivittäin kiinni puoli kasilta, ja omasta mielestäni pari kolme tuntia riittää sen kiertelyyn aivan hyvin.

Vinkkejä hyvään työhakemukseen Hollannista

Jos jotain sanaa inhosin Suomessa opiskellessani, se oli ”urasuunnittelu”. Mielessäni kökönkuuloista ilmausta käyttivät korkeintaan jargonia jaarittelevat koulutus- ja ura-asiantuntijat.

Nyt aloin miettiä, mikä urasuunnittelu-sanassa niin nyppii, ja tulin siihen lopputulokseen, että suomen kielen ura-sana vain kuulostaa ummehtuneelta. Siitä tulee mieleen urautuminen: ikään kuin työelämässä pitäisi edetä jotain ennaltasuunniteltua reittiä, vain ”koulutusta vastaava, oman alan työ” olisi kunnioituksen arvoista ja vuosikymmenten vakiduuni samassa firmassa parasta mitä ihminen voi saavuttaa.

Yök, mitä vanhanaikaista putkiajattelua, sanon mie.

tyonteko_hollannissa5

Hollannissa asuminen ei ole muuttanut inhoani urasuunnittelu-sanaa kohtaan, mutta itse asiaa kohtaan kyllä. Johtuu se sitten uudesta maasta tai alasta, mietin oman ansioluetteloni monipuolistamista ja erilaisia tapoja tehdä työtä ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Tokaan opiskeluvuoteeni on kuulunut melkein koko lukuvuoden kestävä urasuunnittelukurssi. Kurssi on kymmenisen vuotta työelämässä olleen mielestä tuntunut osittain turhauttavalta, kun etenkin alkuvaiheessa sisältö oli pitkälti perustyöelämätaitojen käsittelyä.

Mukana on kuitenkin ollut myös mukavia elementtejä: Syksyllä pääsin tapaamaan Amsterdamissa asuvaa oikeuspsykologia ja jututtamaan häntä hänen työstään. Olen saanut lisää tietoa siitä, millaisia työmahdollisuuksia Hollannissa asuville psykologeille on. Minulla on myös ollut loistava tutori, joka on etsinyt vastaukset vaikeimpiinkin kysymyksiini ja kannustanut lähtemään tutkijaksi, vaikka kolmekymppisenä olenkin hollantilaisittain melko vanha niin perustutkinto-opiskelijaksi kuin väitöskirjantekijäksi.

Pakollisena osana kurssia on ollut myös osallistuminen kahteen työelämää käsittelevään päivään. Ekassa tapahtumassa kävin jo viime syksynä, ja viimeksi, vajaa pari viikkoa sitten piipahdin oman tiedekuntamme urapäivässä FLO:ssa.

tyonteko_hollannissa6

Aikanaan, kun olin juuri aloittanut journalismin opinnot, pääsin iltatöihin itähelsinkiläiselle hammasklinikalle. Alussa työni koostui lähinnä asiakaspalveluhommista, mutta pikkuhiljaa vastuu kasvoi ja sain esimerkiksi osallistua rekrytointiin.

Luettuani kymmeniä, ellen satoja, työhakemuksia olen pitkään ajattelut, että minulla on ihan hyvä tatsi työhakemusten ja ansioluetteloiden väsäämiseen. FLO:ssa pidetty CV-workshop oli kuitenkin osuva muistutus siitä, että viimeksi olen käynyt läpi toisten työhakemuksia yli neljä vuotta sitten: taitoni ovat vanhentuneet.

Entisessä työpaikassani muistan pidelleeni käsissäni yhtä ainoaa visuaalisesti mieleen jäänyttä ansioluetteloa (sen lähettänyt nainen sai hakemansa paikan). Nykyään mustavalkoisen, tekstinkäsittelyohjelmalla tehdyn ansioluettelon ei voi sanoa olevan tätä päivää. Workshoppia vetäneen rekryammattilaisen mukaan ansioluettelon pitää tehdä vaikutus viidessä sekuntissa, joten selkeys, tiiviys ja visuaalisuus ovat tärkeitä juttuja.

tyonteko_hollannissa2

Muita uusia asioita, joita opin workshopissa ja jotka pätevät kuulemma ainakin hollantilaisessa työelämässä:

Profiiliteksti ja avainsanat mukaan. Ansioluettelossa pitää olla neljän viiden virkkeen pituinen kuvaus, joka on ainakin omasta CV:stäni puuttunut aina. Se pitää kirjoittaa haettava työpaikka mielessä pitäen ja työpaikkailmoituksessa käytettyjä avainsanoja käyttäen. Jotkut työnantajat tsekkaavat kuulemma koneellisesti, miten paljon hakemuksessa on samoja sanoja kuin ilmoituksessa.

Haettava työtehtävä pitää mainita CV:ssä. Olen aina ajatellut ansioluettelon voivan olla yleisluontoisempi kuin hakemuskirjeen. Kuulemma näin ei ole. Antamansa palautteen perusteella hollantilaiset työnantajat haluavat, että CV:kin on tehty työnantajan tarpeet huomioon ottaen ja haettava tehtävä on mainittu.

Vapaaehtoistyötä arvostetaan. Mielikuvani on, että Hollannissa arvostetaan vapaaehtoistyötä eri tavalla kuin Suomessa ja sitä myös tehdään enemmän. Workshoppia vetänyt mieskin korosti, että kokemus vapaaehtoistyöstä on hyvä mainita muun työkokemuksen ohessa. Suomessa oppilaitoksissa kuulee harvoin, että kyllä ilmaistakin työtä voi tehdä, kunhan siitä on itselle hyötyä, mutta täällä tosi monet opiskelukaverini tekevät esimerkiksi kesälomillaan vapaaehtoistyötä. Itsekin olen menossa ensi kesänä vapaaehtoiseksi pariin tiedekongressiin.

Tähtimetodi käyttöön hakemuskirjettä kirjoittaessa. Ehkä isoin ristiriita oman työnhakuhistoriani ja workshopissa annettujen vinkkien välillä oli, että workshopin pitäjä kannusti tekemään hakemuskirjeen STAR-metodilla (metodin käytöstä voi lukea muun muassa Leedsin yliopiston nettisivuilta). Käytännössä hakemuksessa kannattaa siis keskittyä siihen, mitä on tehnyt aikaisemmin, ei välttämättä niinkään haettavaan paikkaan. Suomessa olen ainakin tällä vuosikymmenellä tehnyt kaikki työhakemukseni samalla mallilla: ensin kerron, mistä keksin hakea tätä paikkaa, sitten selitän, miksi olisin hyvä tyyppi kyseiseen tehtävään. Se ei välttämättä kuitenkaan toimi kaikkialla, eikä kaikilla aloilla.

tyonteko_hollannissa3

Lisäksi muutama käytännön vinkki:

  • Kun lähetät hakemuksesi sähköpostilla, anna mahdollisimman paljon tietoa jo tekstikentässä. Sen sijaan, että kirjoitat ”hakemukseni paikkaan X”, käytä esimerkiksi muotoa ”(Haettava työtehtävä)/(Koulutuksesi)/(Kokemuksesi vuosina)”.
  • Googlaa itsesi ennen hakemuksen lähettämistä. Oli se eettisesti tai lain edessä oikein tai ei, mahdollinen työnantajasi luultavasti katsoo, mitä hakukone kertoo sinusta. Kannattaa harkita Facebook-tilin piilottamista Google-hauista.
  • Noudata samaa ulkoasua CV:ssä ja hakemuskirjeessä. Jos toimitat hakemuksesi paperisena, käytä tulostukseen paksua, laadukkaantuntuista paperia. Taitamaton Indesignin tai Illustratorin käyttäjä voi ostaa hienoja ja valmiiksi tehtyjä CV-pohjia netistä.

tyonteko_hollannissa4

Olen sitä mieltä, että asiantuntijoiden työnhakuvinkit eivät ole koskaan yksiä, ainoita totuuksia. Hakemusta tehdessä pitää ennen kaikkea ottaa huomioon, mitä omalla alalla arvostetaan: monesti oikea koulutus ja kokemus ovat pakollisia juttuja ja hieno, vimpan päälle hiottu ansioluettelo voi tuoda korkeintaan muutaman irtopisteen.

Out of the box -ajattelu ja omien työnhakutaitojen päivittäminen on kuitenkin aina fiksua. Jos olet hakenut sataa työpaikkaa muttet saanut yhtään haastattelukutsua, luultavasti jokin mättää hakemuksessasi. Se, mikä toimi kymmenen vuotta sitten, voi olla auttamattoman vanhanaikaista nyt. Lisäksi se, mitä Suomessa arvostetaan, voi toimia huonosti ulkomailla. Nämä asiat on hyvä tiedostaa silloin, kun hakee uutta duunia.

Oletteko te huomanneet eroavaisuuksia Suomen ja ulkomaiden työnhakutapojen välillä? Millainen sinusta on hyvä CV?