Kiinnostavimmat kirjat, jotka luin alkuvuonna

Vielä ei kannattaisi lesottaa, kun vuotta on jäljellä vielä yli viisi kuukautta, mutta vähän tekee kuitenkin mieli.

Asetin tämän vuoden lukutavoitteekseni 20 kirjaa, ja – ylläripylläri – huomasin kesäkuun lopussa, että olin viime kuun loppuun mennessä lukenut jo yli puolet tavoitteesta eli 11 kirjaa. Nyt on menossa jo kirja numero kolmetoista.

Moni yliopistossa opiskeleva tuttuni sanoo, ettei vapaa-aikana tule luettua, kun opinnoissa joutuu lukemaan niin paljon. Ymmärrän pointin erittäin hyvin. Itsestäkin tuntuu monesti, ettei yksinkertaisesti jaksa, eikä pahemmin kiinnostakaan, lukea enää sivuakaan, kun on istunut kahdeksan tuntia kirjastossa nenä kirjassa.

Suurimman osan ajasta jonkun ihan muun kuin oman alan kirjallisuuden lukeminen kuitenkin rauhoittaa minua ja saa ajatukset pois stressinaiheista. Siksi luen melkein joka ilta ainakin muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa (ja kiireisimpinä aikoina se tosiaan on yleensä ehkä kaksi kolme sivua ennen kuin Nukkumatti korjaa). Nyt ”kesäloman” alettua olen suorastaan ahminut muutaman kirjan ihan vain siitä ilosta, että saa kerrankin hyvällä omalla tunnolla lukea romaania vaikka keskellä päivää.

Tässä olisi muutama kiinnostava poiminta niistä alkuvuoden kirjoista. Ehkä sieltä löytyy vähän lomalukemisvinkkejä teillekin.

matilda

Roald Dahl: Matilda

Matildasta tuli minun lempparikirjani jo ala-asteen alussa, kun opettajani luki sitä luokalleni ääneen eka- tai tokaluokalla ollessani. Sittemmin olen lukenut kirjan itse ainakin pari kolme kertaa, viimeksi Lanzaroten-matkalla tammikuussa.

Matilda on muutaman vuoden ikäisenä lukemaan oppinut lapsinero, jonka kotona ei paljon lukemisesta tai koulunkäynnistä, eikä niin kauheasti itse Matildastakaan perusteta. Koulussa Matilda joutuu kamalan rehtorin silmätikuksi, mutta saa onneksi opettajakseen neiti Honeyn, joka näkee Matildan erikoislaatuisuuden.

Matilda on suunnattu varhaisteineille, mutta se on kivaa ja leppoisaa (ja välissä myös vähän surullista) luettavaa myös sitä isommille.

girlfriendinacoma

Douglas Coupland: Girlfriend in a Coma

Douglas Couplandin synkässä teoksessa 17-vuotias, tietämättään raskaana oleva Karen vajoaa koomaan. Kun tytär Megan syntyy, teini-ikäisestä Richardista tulee hukassaoleva isä.

Girlfriend in a Coma kuvaa Richardin, Meganin ja Karenin ystäväpiirin yrityksiä jatkaa elämää ystävän traagisen kohtalon varjossa. Kun Karen lopulta herää, poikaystävä ja koulukaverit ovatkin yhtäkkiä nelikymppisiä: hän itse on henkisesti samanikäinen kuin 17-vuotias kapinallinen Megan.

Girlfriend in a Coma on mielenkiintoinen, erilainen ja koukuttava. Se on yhdistelmä tulevaisuusdystopiaa, teiniangstia ja kolmenkympinkriisiä sekä sitä, miten elämässä kaikki ei aina mene nappiin. Lopulta kaikki menee itse asiassa niin huonosti, että koko maailma tuhoutuu.

Girlfriend in a Coma ei ole lukukokemuksena mikään täysi kymppi mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan jälkeen alkoi tehdä mieli tutustua Couplandin teoksiin enemmänkin: niistä tunnetuin lienee esikoisteos Generation X: Tales for an accelerated culture, josta x-sukupolven käsite tuli tutuksi.

diktaattorin_keittiömestari

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Harrastelijakirjoittajien omaelämäkerroissa tökkii monesti vähän turhan moni juttu: rakenne, sisältö, taustatyön puutteellisuus, tylsä kirjoitustyyli. Samaan aikaan kirjan aihe on silti niin kiinnostava, että tarinan haluaa kuulla kuitenkin – ei kai niitä kukaan muuten kustantaisi.

Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto on japanilainen kokki, joka työskenteli kolmetoista vuotta Kim Jong-ilin keittiömestarina. Takakannen hehkutuksesta ”taitavasti rakennettuine henkilökuvineen” ja ”Pohjois-Korea-kirjallisuuden helmineen” en ole ihan samaa mieltä, mutta kiinnostava tämä kirja kyllä on: sen kautta pääsee ainutlaatuisella tavalla tirkistelemään Kimin perheen kulisseihin ja näkemään, millainen tyyppi Kim Jong-il oli lähipiirilleen. (Toim. huom. aika absurdi.)

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista on psykologinen: vaikka Fujimoto tietää Kim Jong-ilin kohtelevan kansaansa hirvittävällä tavalla ja vaikka hän itsekin lopulta lähtee Pohjois-Koreasta, koska maa alkaa poltella vähän liikaa jalkojen alla, hänen kirjoitustavastaan huokuu loppuun saakka häiriinnyttävä ihailu Pohjois-Korean diktaattoria kohtaan.

luciansilmat

Maaria Oikarinen: Lucian silmät

Mielenterveyshäiriöistä puhutaan populaarikulttuurissa edelleen liian vähän ja silloin, kun puhutaan, se tehdään monesti vääristellen. Lucian silmät on iloinen poikkeus.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Janna on taidemaalari, joka valmistelee uutta taidenäyttelyään. Maniavaiheessa olevana hän pursuaa energiaa ja suuruudenhulluja ajatuksia. Kuvioihin kuuluvat hetken mielijohteesta tehdyt syrjähypyt ja impulssiostokset. Vastuunottaminen perheestä ei niin kiinnosta, kun elämässä on paljon muutakin. Lopulta Jannalla menee niin lujaa, että hän vajoaa psykoosiin ja joutuu hoitoon.

Lucian silmissä on erityisen hyvää se, miten monesta näkökulmasta se kuvaa mielenterveyshäiriötä: sitä, miten häiriö heijastuu potilaan perheeseen ja arkeen, miten se rajoittaa elämää ja miksi lääkkeitä ei tule aina otettua, vaikka tietää, että pitäisi. Kertojia on useampi, muun muassa Jannan teini-ikäinen tytär.

Kirja on selvästi hyvin omakohtainen. Esikoiskirjailija Oikarinen on itsekin taidemaalari, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Luultavasti sen takia kirja onnistuu kuvaamaan häiriötä ja sen oireita niin osuvasti, tarkasti ja korvia kuumottavasti.

alittlelife

+ Hanya Yanagihara: A Little Life

A Little Life on täällä vain tällaisena ylimääräisenä mainintana, sillä kirjoitin kirjasta jo aiemmin. Mutta se nyt vaan on paras lukuvinkkini tähän kesään: onhan se paras kirja, jonka olen ylipäänsä lukenut ties kuinka pitkään aikaan. Siksi käytän hyväkseni kaikki tilaisuudet kehua sitä.

Mitä kiinnostavia kirjoja te olette lukeneet tänä vuonna?

Nojatuolimatka Thessalonikiin

Viimeisinä Lanzaroten-lomapäivinäni etsin luettavaa, kun kotoa mukaan tuodut kirjat oli jo luettu ja yli neljän tunnin lentomatka vielä edessä. Kirjakaupassa käsiini osui Victoria Hislopin The Thread, joka on suomennettu nimellä Elämänlanka.

Kiinnostuin, sillä tykkäsin kovasti Hislopin kirjoittamasta, Kreetalle sijoittuvasta Saaresta – ja koska luonnollisesti tykkään kovasti entisestä asuinmaastani Kreikasta.

thread1

Kuten Saaressa, tässäkin teoksessa tarina alkaa nykypäivästä: englantilais-kreikkalainen, isoisänsä mukaan nimetty Dimitri lähtee vaihto-opiskelemaan Kreikan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Thessalonikiin, missä hän kuulee ensimmäistä kertaa kaupungissa varttuneiden isovanhempiensa tarinan.

Elämänlanka on romaani, jonka henkilöt ovat kuvitteellisia. Historialliset tapahtuvat pitävät kuitenkin paikkaansa. Isovanhemmat alkavat kertoa tarinaansa vuodesta 1917, jolloin isoisä-Dimitri syntyy. Pian hänen syntymänsä jälkeen Thessalonikia kohtaa kuitenkin katastofi: kaupunki syttyy tuleen, ja rikkaan kangaskauppiasisän elättämä perhe lähtee hulppeasta kartanostaan evakkoon Dimitrin äidin perheen omistamaan pieneen asuntoon kaupungin toisella laidalla.

Irini-kadun asunnosta tulee pienen Dimitrin koti, jossa hän varttuu äitinsä, kotiapulaisensa ja naapuriperheiden hoivaamana. Kadulla asuu sulassa sovussa kristittyjä, juutalaisia ja muslimeita: Dimitrin äiti Olga pitää sitä kotoisana, mutta perheensä sijasta lähinnä bisneksiinsä keskittyvä Konstantinos-isä paheksuu.

1920-luvun alussa Ottomaanien valtakunta kuitenkin määrää Kreikassa asuvat muslimit muuttamaan Turkin puolelle ja Anatolian kreikkalaiset Kreikkaan. Dimitrin naapurit vaihtuvat: tutun muslimiperheen kotiin muuttavat Anatoliasta kotoisin oleva Eugenia sekä kolme pientä tyttöä. Heistä yksi on Katerina, jonka kanssa Dimitri ensiksi ystävystyy ja johon hän vanhempana rakastuu.

thread3

Elämänlanka on historiallinen romaani sekä tarina kaikenkestävästä rakkaudesta. Ihmisten sijasta sen tärkein päähenkilö on kuitenkin Thessaloniki.

Kaupunki oli vielä 1900-luvun alussa monikulttuurinen ja eläväinen, mutta  se joutui muutamassa vuosikymmenessä kestämään tuhoisan tulipalon, muslimien karkoituksen, sotaa, kaupungin rajun poliittisen jakautumisen, natsi-Saksan miehityksen ja merkittävän juutalaisvähemmistön lähettämisen keskitysleireille.

Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa kirja on erityisen kiinnostava, ja parasta siinä onkin sen viihdyttävään muotoon puettu historian oppitunti. Ennen Elämänlankaa en tiennyt Thessalonikin menneisyydestä juuri mitään, vaikka olen asunut siellä pari kuukautta.

Osittain juuri omakohtaisuuden vuoksi kirja iski lujaa: Näin mielessäni kadut ja keskustan rantabulevardin, joille kirjan tapahtuvat sijoittuvat. Vaikka luin kirjan sen alkuperäiskielellä englanniksi, kuulin hahmot mielessäni puhumassa kreikkaa. Siinä mielessä kyseessä oli siis aika upea nojatuolimatka.

thread2

Kirjassa oli kuitenkin omaan makuuni vähän liiankin monta elämänlankaa ja tarinaa. Sellaista pakettia on vaikea pitää täysin kasassa, joten osa tarinoista jää vaillinaisiksi ja tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pituutta olisi voinut nipistää jättämällä 2000-luvun Dimitrin kokonaan pois: nyt hänen kertomuksensa jää pinnalliseksi ja turhantuntuiseksi.

Muutamasta risusta huolimatta Elämänlanka edustaa juuri sitä kaunokirjallisuutta, josta eniten nautin: koukuttava tarina, josta myös oppii jotain uutta. Turhaudun joskus lukiessani kaunokirjallisuutta englanniksi, kun en ole asunut englanninkielisessä maassa ja vastaan saattaa tulla paljonkin tuntemattomia, puhekielisiä ilmaisuja. Tämän teoksen englanti oli kuitenkin helppolukuista.

Tykkäätkö sinä historiallisista romaaneista? Osaisitko suositella samantyyppisiä kirjoja?

Mitä luin vuonna 2016?

Viime vuoden alussa tein itselleni tavoitelistan siitä, mitä haluan saavuttaa kuluvana vuonna. Yksi tavoitteistani oli lukea vähintään viisitoista muuta kuin opintoihin liittyvää kirjaa.

Olin tuolloin vaikuttunut ajatuksesta, että kivatkin asiat voi laittaa ylös kalenteriin, että ne tulee tehtyä. Tuo tapa jäi kuitenkin ajatukseksi, ja vuoden lopuksi huomasin, että lukutavoitekin jäi saavuttamatta. Mutta vain parilla kirjalla – hurraa! Kolmentoista luetun teoksen lisäksi kesken jäi kolme, joten tavallaanhan tuli luettua sen verran kuin oli tarkoituskin. Eikö?

Lukemani kirjat 2016:

  • Sofi Oksanen: Norma
  • Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
  • Katja Kettu: Yöperhonen
  • Sami Minkkinen: Havaintoja parisuhteesta
  • Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Mad Success – Seikkailijan selfhelp
  • Ossi Ahto, Anja Kahri, Tuomas Kahri ja Marco Mäkinen: Bulkista brändiksi
  • Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
  • Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: The Guernsey Literature and Potato Peel Society
  • Gillian Flynn: Kiltti tyttö
  • Anthony Doerr: Kaikki se valo, jota emme näe
  • Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
  • William Golding: Lord of the Flies
  • Oliver Sacks: The Man Who Mistook His Wife For a Hat
  • Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow*
  • Iris Pasternack: Tautitehdas*
  • Bill Clinton: Elämäni*

Tähdellä merkityt ovat kirjoja, jotka täytyy lukea loppuun tänä vuonna. (Vaikka Bill Clintonin elämäkerta tekee kyllä tiukkaa, sillä tähän mennessä on jo tullut selväksi, että kyseessä on kirjaimellisesti hänen elämänsä. Puh!)

Viime vuosi oli aika tasapainoinen lukuvuosi, sillä tuli luettua sekä faktaa että fiktiota. Yksi asia kuitenkin kaihersi sydäntäni: aloin etenkin syksyllä kaivata luettavaksi suomenkielisiä romaaneja. Olisihan niitä helppo lukea digiversioina, mutta vain paperikirja on minulle se oikea kirja, ja koska luen yleensä ennen nukkumaanmenoa, en halua tuijotella sinistä näyttövaloa. Täytynee siis seuraavalla kotimaanreissulla varata laukkutilaa kirjatuliaisille.

kirjapino_levallaan

Viime vuoden tietokirjasuosikkini oli edesmenneen neurologi Oliver Sacksin case-tapauksista koostuva klassikko miehestä, joka luuli vaimoaan hatuksi, sekä muista harvinaista neurologista sairautta potevista potilaista. Sackshan tunnetaan ansiokkaana tieteen popularisoijana, ja uskallan väittää, että harva lääkäri kirjoittaa yhtä iskevästi, hauskasti ja ymmärrettävästi omasta alastaan.

Mutta oli kirjassa sitä ammattijargoniakin, ja vaikka se oli itselleni pitkälti opinnoista tuttua, oli teoksen huono puoli se, ettei sitä aina yksinkertaisesti jaksanut avata juuri ennen nukahtamista. Suosittelen kuitenkin kaikille, joita aivot ja neurologia kiehtovat. (Ja ketä muka ei kiehtoisi: eihän mitään niin siistiä kuin ihmisaivot ole!)

Vuoden paras klassikkoromaani on helppo valita, sillä, heh, taisin lukea vain yhden kategoriaan soveltuvan teoksen. William Goldingin Lord of the Flies on lukulistallani sosiaalipsykologian kurssin vuoksi, mutta laskin sen mukaan, sillä se ei ole oppikirja.

Kärpästen herra kertoo yläluokkaisista brittipojista, jotka haaksirikkoutuvat autiolle saarelle ja kehittävät ajan kuluessa oman yhteiskuntajärjestyksensä. Kirja on brutaali mutta fiktiivisyydestään huolimatta uskottava. Golding demonstroi samaa ilmiötä, joka on osoitettu muun muassa Stanfordin vankilakokeessa. Se laittaa ajattelemaan ja on lisäksi hienosti kirjoitettu. Kannattaa lukea, jos ei ole jo tuttu.

Yritin valita myös vuoden parhaan romaanin, mutten vain osaa! Goldingia lukuunottamatta mikään lukemistani romaaneista ei jäänyt erityisen hyvällä tavalla mieleen. Lisäksi alan vahvasti epäillä muistini toimivuutta, sillä en suoraan sanottuna muista, mitä esimerkiksi Sofi Oksasen tunnetussa Kun kyyhkyset katosivat -teoksessa tapahtuu saati mitä siitä ajattelin.

Pari romaanipettymystä on kuitenkin mielessä: Katja Ketun Yöperhonen ei ollut läheskään yhtä vavisuttava kuin hänen aiempi kirjansa Kätilö, joka mielestäni kaikkien pitäisi lukea. Gillian Flynnin Kiltiltä tytöltä eli Gone Girliltä odotin paljon, sillä olin kuullut sitä kehuttavan kovasti, mutten tykännyt yhtään. Kirja oli kyllä koukuttava ja luin sen nopeasti, mutta syy oli sama kuin paskaa tv-sarjaa katsoessa: oli vain pakko nähdä, miten kaikki päättyy (kaiken lisäksi loppu oli varsin epätyydyttävä, blah). Tökkivä suomennos vaikutti varmasti lukukokemukseen, ja harmitti, etten hankkinut kirjaa englanniksi.

Kirja, joka puolestaan yllätti, ilahdutti ja toi monta kertaa hymyn huulille oli Sami Minkkisen Havaintoja parisuhteesta. En tiedä, olisinko koskaan päätynyt kirjan tai sen innoittaneen blogin pariin, ellemme olisi mieheni kanssa saaneet kirjaa kihlajaislahjaksi ihanalta ystävältäni. Vanhoista blogipostauksista koostuva teos oli sujuvan ja hauskan kerrontansa ansiosta nopealukuinen – ja hah, vain niin totta. Luen tämän varmasti joskus uudestaankin.

kirjapino1

Tämä kirjavuosi on alkanut mukavasti, sillä nyt yöpöydällä on menossa jo vuoden kolmas kirja. Tänä vuonna saan myös pitkästä aikaa pitää kesälomaa, jolloin on aikaa maata nokka kirjassa nurmikolla. Siksi ajattelin nostaa tämän vuoden kirjasaldotavoitettani viimevuotisesta ja yrittää lukea 20 teosta.

Olisiko teillä ehdotuksia siitä, mitä kannattaisi lukea seuraavaksi? Etenkin hyvät, suomalaiset romaanit kiinnostavat.

Postauksen kuva huijaa vähän, sillä kaikki viime vuonna lukemani kirjat eivät ole siinä mukana. Lisäksi kuvassa on yksi vuoden 2015 kirja, Laura matkustaa Australiaan, sillä muistin kuvatessani väärin ja luulin lukeneeni senkin viime vuonna. Kyseinen kirja ja Bulkista brändiksi on saatu kustantajalta kirja-arvioita varten, muut olen hankkinut itse.

Luettua: Laura matkustaa Australiaan ja Norma

Vaikka alkuvuosi on ollut melko kiireinen, olen toistaiseksi pysynyt useammassakin tavoitteessani. Yksi niistä on kirjojen lukeminen.

Tällä hetkellä yöpöydälläni maleksii Katja Ketun Yöperhonen, joka on kolmas kirjani tälle vuodelle. Seuraavaksi haluaisin lukea Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow’n, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Madventures-kaksikon uusimman kirjan, Seikkailijan self helpin. Luettava ei siis ainakaan lopu kesken, kun nuo kaikki ovat jo odottamassa vuoroaan omassa kirjahyllyssä (tai siis, koska meillä ei edelleenkään ole oikeasti kirjahyllyä, ikkunalaudalla, kaapin päällä, pöydällä tai jossain).

Mutta palataanpa hetkeksi niihin kirjoihin, joita olen lukenut hiljattain, viime vuoden viimeiseen ja tämän vuoden ekaan teokseen.

 photo laura1.jpg

 photo laura2.jpg

Loppusyksystä työsähköpostiini kolahti tiedote nuortenkirjasta, joka sivuaa aika harvinaista aihetta: Aspergerin syndroomaa. Olin lapsena ja teini-ikäisenä lukutoukka, joka puoliksi asui kirjastossa, mutten muista kertaakaan nuorena lukeneeni kehityshäiriötä käsittelevää romaania.

Laura matkustaa Australiaan -kirjan on kirjoittanut paitsi kirjailijana myös psykiatrina työskentelevä Leena Kotila. Hän osaa varmaan kuvata Aspergeria tarkasti, ajattelin, ja pyysin kustantajalta kirjasta arvostelukappaleen.

Kirjan nimi kertoo aiheesta jo paljon. Teoksen päähenkilö on ysiluokkalainen Laura, joka matkustaa Helsingistä Australiaan käymään balettikoulua.

Kirjassa Laura ei saa diagnoosia – kirjailija ei varmaankaan halua lyödä häneen leimaa – mutta hän käyttäytyy muiden silmissä erikoisesti: Tyttö on sosiaalisesti kömpelö, töksäyttelee asioita ja kimmastuu balettitunnilla opettajalle. Puheenparsi poukkoilee, takertuu yksityiskohtiin ja jatkuu, vaikkei toista edes kiinnostaisi kuunnella. Samaan aikaan Laura on huippulahjakas ballerina, joka ei malttaisi lopettaa treenaamista.

Minusta on hienoa, että Kotila on kirjoittanut aiheesta nuortenkirjan. Isoista asioista kirjoittaminen nuorille on minusta erityisen tärkeää. Lienee kuitenkin selvää, että Asperger-tytön elämän kuvaaminen on vaikeaa. Samalla kun päähenkilö poukkoilee aiheesta toiseen, niin tekee kirjakin.

Kirjassa on liian monta erillistä tarinaa ja sivuhenkilöä, joista jokaisella on omat pienet tai suuret ongelmansa, joten lukijana on hankala pysyä mukana. Se voi osittain olla tarkoituskin, mutta itseäni liika aiheesta toiseen hyppiminen häiritsi. Teemoista, joita kirja käsittelee, olisi saanut viisi erillistä kirjaa. Syömis- tai käyttäytymishäiriöistä nuorta on hankala sympata, kun hänen tarinaansa ei ehdi kunnolla syventyä. Päähenkilökin jää jotenkin etäiseksi.

Aspergeria isommassa osassa kirjassa on baletti. En tunne balettia juurikaan, joten en osaa arvioida sen kuvausta. Balettiosuuden on kuitenkin tarkistanut klassisen baletin opettaja Arja Tervo, joten luulen sen olevan pitkälti kunnossa.

Harmi kyllä, Australia jää tässä kirjassa sivuosaan. Laura ei ehdi tehdä muuta kuin tanssia ja käydä vastahakoisesti silloin tällöin bileissä tai rannalla. Kirja antaakin varmasti eniten nuorelle, joka on innostunut tanssista ja joka kipuilee hankalassa elämänvaiheessaan.

Leena Kotila: Laura matkustaa Australiaan. Nordbooks, 2015.

 photo norma2.jpg

 photo norma1.jpg

Kirja, johon tartuin tänä vuonna ihan ensimmäisenä, on hippuisen tunnetumman kirjailijan käsialaa. Joulupukki toi minulle Sofi Oksasen Norman, joka taitaa olla kirjailijan ensimmäinen teos, joka ei tavalla tai toisella käsittele Neuvostoliittoa. Tukkajumala Oksasen kirjaa lukiessa ei voi olla hymähtämättä, kun huomaa, että pääosassa ovat itse asiassa hiukset.

Norma on nuori nainen, jolla on erikoinen salaisuus: hänen hiuksensa kasvavat vuorokaudessa metrin. Jottei tyttö joutuisi friikkisirkukseen, Norma ja äiti ovat pitäneet salaisuuden visusti itsellään. Nyt äiti on kuitenkin kuollut, eikä Norma tieteenkään usko äidin hypänneen metron alle itse.

Pian Normalle selviää, että kampaamossa työskennellyt äiti on sittenkin rahastanut tyttärensä kuontalolla. Hyvälaatuinen tukka on niin suosittua, että se kelpaisi myös rikollisjengille.

Sen enempää juonta spoilaamatta voi varmaan arvata, että Norma on erilaista Oksasta. Kirja on piristävä mutta siinä on myös selvää väliteoksen makua. Tämä ei mitenkään voisi olla Sofi Oksasen viimeinen teos.

Norma sekoittaa fantasia- ja rikoskirjallisuutta. Tuntuu siltä, että Oksasella on varmasti ollut hauskaa tätä kirjoittaessaan. Tarina toimii mutta samalla se tuntuu hieman kieli poskella tehdyltä. En ihmettele, vaikka olen kuullut, että joillekin kirjasta on jäänyt lähinnä hämmentynyt olo.

Sofi Oksanen on kuitenkin aina Sofi Oksanen. Kieli on nautinnollisen hyvää, virheetöntä ja tarkkaa. Kuten kaikki Oksasen Helsingissä asuvat päähenkilöt, Normakin asuu Kalliossa, mistä tuli minulle pikkuisen haikea olo. Vaikka tämä ei ole Oksasen paras teos, on se lukemisen arvoinen. Plussaa kauniista kannesta!

Sofi Oksanen: Norma. Like, 2015.

 photo laurajanorma.jpg

Oletko lukenut jommankumman näistä kirjoista? Mitä tykkäsit?
Jätä kommentti täällä

Hyvä nojatuolimatka x 3

Tämä teksti on roikkunut keskeneräisenä jo päiväkausia.

Pari viikkoa sitten kerkesin sanomaan, että en ole juuri jaksanut reissun aikana panostaa töihin tai opiskeluihin. Sen jälkeen free-töitä onkin sitten riittänyt. Mutta hyvä niin – ne ovat olleet tosi mukavia eikä rahakaan varsinaisesti pahitteeksi ole.

Minulle matkailuun kuuluu olennaisesti myös nojatuolimatkailu. Teneriffan-talvi on ollut erityisen kiva sen vuoksi, että olen lukenut tosi paljon ja vieläpä hyviä kirjoja.

Varsinkin tammikuussa tuli varmaan ahmittua kirjoja joka päivä, ja sain merkitä luettujen kirjojen listaani viisi uutta teosta, mikä on minulle paljon enemmän kuin tavallisesti. Alla on niistä mieleenpainuvimmat.

 

image Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kun kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto jaettiin, olin töissä Markkinointi&Mainonnan toimituksessa ja sain uutisoida valinnasta.

En ollut aiemmin kuullut Valtosen kirjasta, mutta valinnan tehneen professori Anne Brunilan hehkutus tarttuvasta kirjoitustyylistä ja valituista teemoista sai minut kiinnostumaan teoksesta. Joulupukki oli ilokseni kuulolla, ja kirja löytyi yhdestä joululahjapaketistani.

Valtonen on haukannut valtavan palan, kun hän on alkanut yhdistää tieteellistä tutkimustyötä, eläinten oikeuksia, kulttuurien yhteentörmäyksiä ja sosiaalisen median ilmiöitä saman otsikon alle. Hän kuitenkin tekee sen saumattomasti. Henkilöhahmot ovat ajatuksenkulkuaan myöten uskottavia, elävän oloisia ja kaikkine vikoineen inhimillisiä. Saavat samaistumaan ja ärtymään.

Matkailusta ja muista kulttureista kiinnostuneita lukijoita kirja kiinnostaa varmasti erityisesti sen vuoksi, että se vertaa Yhdysvaltoja Eurooppaan ja etenkin Suomeen sekä kuvaa sitä, miten koulutettu maahanmuuttaja voi nähdä Suomen ja suomalaiset.

Moni on kehunut, ettei Valtosen kirjaa malttaisi laskea käsistään. Samalta minustakin tuntui, ja ahmin 600-sivuisen tiiliskiven muutamassa päivässä.

Kiitettävästä sivumäärästä huolimatta loppu oli kuitenkin turhan töksähtävä ja omaan makuuni harmittavan synkkä. Ei siis ihan täydellinen tapaus, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa on arvioinut myös ainakin Globe called home -blogin Jenni.

 

image Sophie Hayes: Trafficked

Englantilaisen Sophie Hayesin tarina on tosi. Nuoren naisen välit isäänsä ovat kylmät, mutta yleisesti ottaen hän on lähtöisin hyvistä olosuhteista. Siitä huolimatta hän joutuu ihmiskaupan uhriksi ja myymään itseään kadulla Italiassa.

Tapahtumahetkellä 24-vuotiasta Sophieta alkaa parittaa huumevelkaiseksi paljastuva mies, jota hän on usean vuoden ajan pitänyt parhaana ystävänään. Helvettiä, jonka aikana Sophiesta tulee prostituoitu ”Jenna”, kestää puolisen vuotta.

Tällaisia kirjan muotoon puettuja tarinoita on useita – ikävä kyllä. Silti ne ovat aina yhtä järkyttäviä. Ulkopuolisesta tuntuu käsittämättömältä, miten persoonallisuudeltaan häiriintynyt ihminen voi alistaa toisen täysin tahtonsa alle ja viedä hetkessä koko hänen aiemman elämän.

Minulle tuli Traffickedia lukiessa melkein fyysisestikin huono olo. Kirjasta oli vaikea pitää taukoa: halusin, että kaikki se hirveys päättyisi ja Sophie pääsisi turvaan.

Kirjoittajana sitä aina nillittää pikkuseikoista, kuten siitä, että tämän olisi voinut kertoa sujuvammin ja vähemmän luetteloiden. Olin siellä, sitten menin sinne ja sen jälkeen tein sitä -tyylinen kerronta ei anna lukijalle juuri eväitä kuvitella, miltä tilanne on todella näyttänyt. Ymmärtääkseni Hayesin tarinaa on ollut mukana kirjoittamassa ammattikirjailija, joten siinä mielessä sitä voisi vaatia.

Kirja oli koukuttava ja kiinnostava joka tapauksessa, ja on tosi hyvä, että tällaisia tarinoita tulee julkisuuteen. Ne saattavat pelastaa jonkun toisen vastaavalta kohtalolta ja saavat ainakin osan ihmisistä tajuamaan, että uskomattoman kamalia asioita voi tapahtua lopulta kenelle tahansa.

 

imageJanne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo: Nörtin esiintymisopas

Ei kannata antaa nimen hämätä. Nörtin esiintymisopas sopii luettavaksi muillekin työntekijöille kuin ”substanssiosaajille”.

Esiintyminen taas on paljon muutakin kuin esitelmän pitämistä tai luennointia. Janne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo muistuttavat, että esiinnyt työkavereillesi esimerkiksi aina silloin kun menet töihin.

Nörtin esiintymisopas on samaan aikaan sekä viihdyttävä että hyödyllinen teos. Se antaa vinkkejä muun muassa pukeutumiseen, puhumiseen ja powerpointtien tekoon. Älä kaiva korvaa julkisella paikalla, pukeudu näin äläkä niin, älä näprää puhelinta kokouksessa, älä ikinä käytä comic sansia (ihan oikeasti – älä käytä sitä) ja niin edelleen.

Monet jutuista ovat totta kai useille itsestäänselvyyksiä. Monesti ne ovat kuitenkin myös sellaisia, joita ei välttämättä aivopierun kohdatessa tule ajatelleeksi, ellei kukaan huomauta.

Suomessa on aika hyväksyttävää vaikkapa pukeutua tilanteessa kuin tilanteessa arkisemmin kuin useassa muussa maassa, mikä saattaa joskus kostautua. Alkoi taas pikkuisen enemmän hävettää se kerta, kun menin Suomen Pankin tiedotustilaisuuteen lenkkareissa ja farkuissa…

Kuten kaikki Ei oo totta -blogia lukeneet tietävät, Katleena Kortesuo on rempseä ammattikirjoittaja. Sujuvasti ja hauskasti kirjoitettua opusta ilman turhaa jargonia on ilo lukea.