Hollantilainen leffakokemus

 photo 2015-11-10 08.40.50 1.jpg

Olen käynyt parin viime viikon aikana kaksi kertaa leffassa. Se on minulle paljon. Yleensä ei tule käytyä varmaan edes kahdesti vuodessa.

Tietenkin näin tuoreena maahanmuuttajana leffateatterissakin on pientä eksotiikkaa. Suomalaisnäkökulmasta ihmeellisin osa: saliin saa ostaa kaljaa ja viiniä! Ja se viini, se tulee oikeassa lasissa eikä missään muovitörpössä.

Silti kukaan ei ole kännissä. Arvostan, ja pidän tätä myös mainitsemisen arvoisena – valitettavasti.

Juominkien sijaan poissaolollaan loistavat leveät irtokarkkihyllyt ja valtavat popkorniannokset. Molempia olen vähän kaivannut kotimaasta, mutta toisaalta hollantilaisissakin leffateattereissa myydään kyllä herkkuja, vain vähän kohtuullisimpina annoksina.

Suklaapatukoissa ja niissä pienissä Pringles-purkeissa riittää valinnanvaraa. Arvostan oikeastaan sitäkin. Irtokarkkiähkyssä ei todellisuudessa ole (aikuisen) ihmisen hyvä olla.

Leffaliput ovat vähän halvempia kuin Suomessa, ilmeisesti järjestäen yhdeksän euroa zipale. Lisäksi leffaan voi ostaa kuukausikortin, joka maksaa vajaan parikymppiä ja jolla pääsee käymään näytöksissä rajattomasti.

Istumapaikat ovat numeroimattomia, joten jos menee vaikkapa ensi-iltaan, kannattaa olla ajoissa. Kesken elokuvan on myös muutaman minuutin pissa-/tupakka-/herkkujenhakutauko.

Eka leffa, jonka kävimme katsomassa reilu viikko sitten, oli mikäs muukaan kuin Spectre. James Bondien kohdalla tietää, mitä odottaa: aivot narikkaan -viihdettä, joka sopi vallan mainiosti tenttistressin keskelle.

Daniel Craigin tähdittämissä Bondeissa on kuitenkin myös edes jonkinlaista juonen syvyyttä. Aiemmin olen nähnyt Casino Royalen, josta en enää kauheasti muista mutta josta kuitenkin lukioikäisenä ihan tykkäsin, ja tietysti mainion, hyytävän Skyfallin.

Spectre ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta silti parituntinen vierähtää mukavasti. Tylsiä kohtia kun ei ole. Plussaa Bondin ikäisestä ”Bond-tytöstä” ja siitä, että leffasta voi bongailla monia eri kieliä. Venäjää ei kuitenkaan taida kuulla. Pierce Brosnanin aikainen ”kaikki pahuus tulee idästä” -kliseily on onneksi karissut nyky-Bondeista.

Tänään kävimme katsomassa sitten vähän erilaista settiä. Brittileffa kuitenkin tämäkin, nimittäin 45 years.

Kiinnostuin leffasta katsoessani sen trailerin. Tykkään useimmiten muusta kuin mainstreamista ja mielellään katson muitakin kuin amerikkalaisia leffoja. Täällä se tietty tarkoittaa käytännössä muita englanninkielisiä leffoja niin kauan kuin hollanti on tällä nykyisellä eli surkealla tasolla.

Nimi 45 years viittaa seitsemänkymppisen pariskunnan aviovuosien lukumäärään. Vuosipäivä ja siihen liittyvät juhlallisuudet lähestyvät, mutta samalla miehen puolelta paljastuu kertomatta jääneitä juttuja menneisyydestä.

Leffa käsittelee oivallisesti – ja realistisesti – monia tabuja, muun muassa ikäihmisten seksielämää ja parisuhdekriisejä, jotka voivat vaivata vielä siinäkin vaiheessa kun luuli, että kaikki on yhdessä nähty.

Leffa nauratti ja pienin paikoin itkettikin. Vaikka se on mielestäni katsomisen arvoinen, samaan aikaan se oli kuitenkin myös hienoinen pettymys. Veikkaan sen johtuvan siitä, että itseä neljäkymmentä vuotta vanhemman asemaan on vain niin hankala asettua. Leffateatterin keski-ikä oli aika paljon enemmän kuin oma ikäni, mikä oli kyllä aivan ymmärrettävää.

Myös leffan loppu tuntui kummalliselta. Oli kuinka taiteellista tahansa, en tykkää, kun tarina jää aivan kesken.

Sellaisia elokuvakokemuksia Leidenissä. Mitähän sitä kannattaisi mennä katsomaan seuraavaksi?

Leffassa: Bélierin perhe

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa leffassa, ja siitä saakka päässäni on soinut yksi ainoa kappale, alun perin ranskalaisen Michel Sardoun levyttämä Je vole. Jep – katsontavuorossa oli ranskalaiselokuva Bélierin perhe, josta tykkäsin tosi paljon.

 photo Screenshot 2015-04-30 09.49.16.png

 photo Screenshot 2015-04-30 09.48.38.png

Bélierin perhe kertoo maaseudulla asuvasta nelihenkisestä perheestä, jonka jäsenistä kaikki muut paitsi teini-ikäinen tytär Paula ovat kuuroja. Tästä syystä Paula toimii vanhempiensa ja pikkuveljensä tulkkina lääkärikäynneillä ja hoitaa koulumatkoillaan puhelimessa perheen maatilan pyörittämiseen liittyviä asioita.

Muulle perheelle onkin suuri järkytys, kun Paula alkaa laulaa koulun kuorossa ja kuoronjohtaja ehdottaa musikaalisesti lahjakkaalle tytölle musiikinopintoja Pariisissa.

 photo Screenshot 2015-04-30 09.49.07.png

 photo Screenshot 2015-04-30 09.49.12.png

Oli juoni oikeastaan mikä tahansa, niin musiikinharrastajana musikaalit sekä muut musikkipainotteiset leffat kolahtavat minuun yleensä kovaa. Bélierin perheessä toimii tosin juonikin. Mielenkiintoiseen lähtöasetelmaan tuovat oman säväyksensä räiskyvän perheen viittomakielinen kommunikointi sekä tietenkin erinäiset ihmissuhdesotkut.

Myös leffan näyttelijäkaarti on erinomaisen osaavaa. Esimerkiksi Paulaa esittävä 18-vuotias Louane Emera palkittiin helmikuussa Ranskan César Awardseissa vuoden lupaavimpana näyttelijättärenä. Erityisen mieleenjäävät roolit tekevät perheen isää ja äitiä esittävät, ilmeikkäät Francois Damiens ja Karin Viard.

 photo Screenshot 2015-04-30 10.23.05.png

 photo Screenshot 2015-04-30 09.50.42.png

Bélierin perhe on koskettava mutta hauska hyvän mielen elokuva, jonka taustalla soi etenkin Sardoun musiikki. Juonta sen enempää spoilaamatta Je vole soi leffan loppupuolella niin koskettavalla tavalla, että meitsi pillitti siinä vaiheessa jo ihan kympillä.

Suosittelen lämpimästi!

Postauksen kuvat ovat ruutukaappauksia leffan trailerista.