Läheiseksi muuttuneesta Lontoosta ja lapsuudenhaaveista

Blogi on jäänyt vähän paitsioon viime aikoina. Ensin oli tenttiviikko, sitten alkoivat uusi lukukausi ja uudet kurssit. Sekä tietysti se uusi elämä, jota en kerennyt startata tammikuun alussa. Olen päättänyt tunkea tästä lähtien viikko-ohjelmaani paitsi johdonmukaista opiskelua myös liikuntaa vähintään kolmesti viikossa. Ainakin alku on sujunut hyvin, olenhan pysynyt suunnitelmissani jo viikon!

Viime viikolla kuitenkin lomailin, itse asiassa ensimmäistä kertaa kunnolla sitten toukokuun. Silloin toukokuussakin taisin kyllä lomaviikollani vähän näpytellä työhommia, ja niin tein kyllä tälläkin kertaa. Mutta kun käy juttukeikalla ekaa kertaa viiteen kuukauteen, sekin tuntuu aika lailla lomalta.

Töiden teko oli kuitenkin viime viikon sivujuonne. Pääosassa oli kolmen päivän reissu Lontooseen.

 photo lontoo5.jpg

 photo lontoo4.jpg

Britanniassa asunut opiskelukaverini repesi syksyllä nauruun, kun kerroin, etten ole ikinä käynyt Lontoossa, vaikka olenkin käynyt Englannissa. Olin kuulemma ainoa hänen tuntemansa henkilö, joka sanoo näin.

Keväällä 2010 halusin mennä pääkaupungin sijasta Liverpooliin, sillä ajattelin, ettei pitkä viikonloppu Lontoossa riitä mihinkään. Eikä se toki riitäkään, jos haluaa nähdä kaiken. Mutta enää kaiken kerralla ahmiminen ei kiinnostanut. Halusin nähdä sen, mitä ehtii ja mitä tulee vastaan, hengata pubeissa ja kiertää kirjakauppoja.

 photo lontoo3.jpg

 photo lontoo1.jpg

Harvassa kaupungissa on tullut sama fiilis kuin Lontoossa.

Samaan aikaan kaikki on outoa ja uutta, samalla kuitenkin niin tuttua. Lapsuuden maisemia mutta erityisellä tavalla: niitä, joita on tullut koettua telkkarisarjojen ja elokuvien kautta. Big Ben, Westminster Abbey, Tower Bridge, Piccadilly Circus. Osaatko sanoa, mikä paikka on mikin? kysyi englanninkirja kymmenvuotiaalta Anulta. Paria vuotta myöhemmin halusin kielikurssille Englantiin, mutten päässyt.

Kuten varmasti monelle muullekin, teininä Lontoo edusti minulle tuolla jossain kaukana olevaa maailmaa.

Lempipaidassani oli Lontoon Undergroundin logo, ja kerran sählyharkoissa eräs tyttö kysyi, olenko käynyt Lontoossa. Muistan hämmentyneeni: En toki. Mutta olisi kyllä niin siistiä käydä.

Matka Lapista Lontooseen tuntui tähtitieteellisen pitkältä. Koska perheessäni ei matkusteltu, en ollut koskaan käynyt Tallinnaa kauempana. Silti tiesin, että haluan matkustella ja nähdä maailmaa. Ja olin varma, että Lontoosta se pitäisi aloittaa.

 photo lontoo7.jpg

 photo lontoo6.jpg

Sitten kasvoin aikuiseksi, reissasin ja asuin ulkomailla, mutta sittenkin muualla kuin Britanniassa.

Yhtäkkiä kaukaisilta tuntuivatkin nuo teinivuosien ajatukset. Lontoo ja Pariisi ja Rooma olivat tulleet niin lähelle, ettei niihin ollut enää mikään kiire. Niistä oli tullut paikkoja, jotka pitää totta kai joskus nähdä, mutta joihin ehtii koska vain. (Enpä ole sitten vieläkään käynyt Pariisissa.)

Jos ystäväni ei asuisi Lontoossa, en varmaan olisi lähtenyt juuri sinne nytkään. Mutta onneksi lähdin.

Pintaraapaisu Lontoota ei herättänyt varmastikaan samaa paloa, jonka se olisi saanut aikaan 19-vuotiaana, mutta kaupunki oli silti juuri niin siisti kuin tervehdyksiä englanniksi opetellessani ja angstisena teininä sählyä pelatessani kuvittelin.

Toivottavasti pääsen tutustumaan siihen vielä joskus paljon paremmin.