Iloa pimeyteen

Olen potenut viime päivät aivan järkyttävää syysväsymystä. Ja samalla olen potenut syyllisyyttä: kai nyt lappilaisen pitäisi kestää hollantilaisen talven pimeyttä. Ihan piece of cake!

Mutta ei.

Esimerkiksi keskiviikkona olin yliopistolla yhteensä kymmenen tuntia. Kun tuntien välissä yritin edistää yhtä esitelmää, oli vain ihan pakko laittaa välissä pää pöytään ja silmät kiinni. (Lukiolaisena tällainen “opiskelumetodi” oli minulle ihan normaali, mutta jostain syystä koulussa torkkuminen on muuttunut kymmenessä vuodessa noloksi.)

Seuraavana yönä nukuin kymmenen tuntia ja tankkasin silti aamupalaksi kahvia rättiväsyneenä. Päivällä luin enemmän dekkaria kuin koulukirjoja, ja olo oli kuin kissalla alla olevassa kuvassa.

kaamosväsymys

Mutta pimeydestä huolimatta olen myös nauttinut, innostunut ja tykännyt asioista. Muun muassa tällaisista.

Viime viikonloppuna ystäväni ja hänen hollantilainen puolisonsa olivat meillä illastamassa, ja – tattadaa – puhuimme hollantia koko illan. Liekö turhauttavaa joukon ainoalle natiivipuhujalle, mutta vitsit, miten itseni ylittänyt olo minulla oli tuon jälkeen.

Tiistaina, kun menin opiskelemaan lähikirjastoomme, jouduin selvittelemään yhtä lainausasiaa kirjastonhoitajan kanssa, ja hoidinpahan piru vie senkin hollanniksi!

opiskelu

Vaikka olen väsynyt, eivätkä kouluhommat (tai mikään muukaan kuin sohvalla löhöily ja nukkuminen) aina juuri nappaisi, samaan aikaan kuitenkin ne kuitenkin myös nappaavat.

Olen iloinen uusista kursseista, jotka alkoivat pari viikkoa sitten: etenkin kognitiivisen neurotieteen erikoistumiskurssi ja lastenhyväksikäytön psykologisten ja neurobiologisten seuraamusten valinnaiskurssi ovat molemmat tosi kiinnostavia.

Teen samalla kandia. Olen superiloinen siitä, että saan tehdä sen yksin, kiinnostavasta aiheesta ja suoraan tosi mukavan ja kokeneen apulaisproffan ohjattavana. Ennen kaikkea olen innoissani siitä, että olen alkanut viime viikkoina tajuta, mistä koko tutkimuksessa on kyse. Wuhuu!

To do -listoilla riittää ruksittavaa, mutta silti tänä syksynä yliopisto on stressannut paaaaljon vähemmän kuin kahtena eka vuonna.

haagse_bosin_ruska2

Jouduin pitämään pitkään taukoa ensin polvivaivojen takia juoksemisesta ja sitten sairastelun vuoksi ylipäänsä liikkumisesta. Nyt olen kuitenkin käynyt muutaman viikon ajan sekä salilla että lenkillä.

Tiistainen aamulenkki oli ihan parasta. Se oli eka vähän pidempi juoksulenkkini moneen kuukauteen, sää oli sateen jälkeen kostea mutta lämmin (melkein 15 astetta marraskuun lopussa!) ja juoksin lempipaikkaani Haagse Bosiin eli Haagin metsään, missä oli upea ruska.

Ah.

haagse_bosin_ruska

Kaiken kukkuraksi jouluun ja talvipäivänseisaukseen on enää vaivainen kuukausi. Kohta mennään taas valoa kohti!

Mitä tehdä sateisena sunnuntaina?

Täällä Haagissa on tänään sateinen päivä.

Kävin aamulla saattelemassa Suomesta kylässä olleen ystäväni juna-asemalle, minkä ansiosta tuli käytyä pikku kävelylenkillä. Loppupäivän voikin sitten viettää hyvällä omallatunnolla sisätiloissa.

sunnuntaitekemista1

Luin pari viikkoa sitten Uudesta muusasta, että kirjoittaja Eeva Kolulla on tapana pyykätä sunnuntaisin. Minulla on ihan sama tapa! Pyykkääminen on lempikotityöni, joka sopii täydellisesti sunnuntaihin, sillä samalla, kun on tehokas, voi oikeasti tehdä jotain ihan muuta kuin kotitöitä – esimerkiksi katsella sarjoja.

Handmaid’s Tale -televisiosarjaa alettiin näyttää hollantilaisessa suoratoistopalvelu Videolandissa viimein viikko sitten. Suomessahan se on näytetty HBO Nordicilla jo jokin aika sitten.

Ahmimme mieheni kanssa Handmaid’s Talen kymmenen jaksoa muutamassa päivässä. Lähitulevaisuusdystopiaan, jossa syntyvyys on laskenut ja hedelmälliset naiset pakotetaan synnytyskoneiksi ääriuskovaisiin lapsettomiin perheisiin, sijoittuva sarja on ahdistava mutta hirveän tärkeä, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti huikea.

Handmaid’s Talen pääosan esittäjä Elisabeth Moss on muuten pääosassa myös eri tavalla synkässä uusiseelantilaisessa Top of the Lake -rikossarjassa. Katsoin sen aiemmin tänä syksynä Netflixistä, ja sekin on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja kivaa vaihtelua amerikkalaisille kiiltokuvasarjoille.

Niille hetkille, kun kaipaa jotain leppoisampaa katsottavaa, sopii hyvin Modern Family, jonka kahdeksannen tuotantokauden jaksot tulivat juuri Hollannin Netflixiin.

sunnuntaitekemista4

Handmaid’s Tale -sarjan myötä olen viime päivät yrittänyt pakkomielteen omaisesti etsiä Margaret Atwoodin kirjaa, johon sarja perustuu. Kirjakaupoista tai kirjastosta en sitä ole onnistunut bongaamaan, mutta netissä sitä onneksi myydään ja ajattelin laittaa sen pian tilaukseen.

Ensin aion kuitenkin lukea loppuun tällä hetkellä kesken olevat kirjat. Niitä on kolme, joista kaksi on hollanninkielisiä! Koska hollanniksi lukeminen on kuitenkin monesti vielä puutteellisen kielitaitoni vuoksi raskasta, kirjastosta lainaamani Graeme Simsionin The Rosie Project on niille sopivan kevyt vaihtoehto.

The Rosie Project kertoo genetiikan tutkija Donista, joka yrittää etsiä itselleen täydellistä vaimokokelasta. Täydellisen ihmisen löytäminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi, ja pian Don huomaa käyttävänsä paljon Wife Projectia paljon enemmän aikaa Dad Projectiin eli uuden tuttavuutensa – mutta täysin sopimattoman vaimokokelaan – Rosien isän etsimiseen. Don ei itse sitä ymmärrä, mutta lukijalle käy jo alusta alkaen selväksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä, mikä tuo omia esteitään molempiin projekteihin.

Kirja ei ole mitään klassikkoainesta, mutta Donin hahmo on sopivan koominen ja samaan aikaan koskettava,  ja kirja sijoittuu akateemiseen maailmaan, mikä on piristävää. Aspergerin oireyhtymän käsitteleminen on tärkeää: siitä ei liikaa puhuta kaunokirjallisuudessa tai muuallakaan.

sunnuntaitekemista2

Viime viikkoina sunnuntaiperinteekseni on muodostunut myös aiemmin blogia kirjoittaneen, Lontoossa pitkään asuneen Annika Mannisen videoprojekti Maailmankansalaiset, josta ilmestyy joka sunnuntai uusi jakso Youtubeen.

Maailmankansalaisissa haastatellaan ulkomailla asuvia suomalaisia, jotka ovat tällä ekalla tuotantokaudella Briteissä asuvia. Tämän viikon sunnuntain jaksossa elämästään Englannissa kertoo ihana Laura, joka on ainakin itselleni tuttu myös Elämänmakuja-blogista.

sunnuntaitekemista3

Iltapäivällä olen menossa vielä Bodybalance-tunnille (onneksi kuntosalini on muutaman minuutin kävelymatkan päässä), mikä on niin ikään ihana viikonloppuperinne. Noudatin tapaa välissä myös Suomessa asuessani.

En hirveästi tykkää esimerkiksi joogasta (enkä varsinkaan siihen liittyvistä meridiaani-hengellisyyshöpinöistä), mutta Bodybalance, joka yhdistää joogaa, pilatesta ja tai chitä, on vähän aktiivisempaa kehonkuoltoa. Se tekee aina tosi hyvää selälleni, niskalleni ja fiilikselleni.

Maanantaina tai tiistaina, kun laskostan tänään pestyjä pyykkejä kaappiin, kuuntelen luultavasti taas samalla uusimman jakson Unelmaduunarit-podcastista, joka tekee tuosta pyykkäämiseen tylsimmästä osiosta vähän hauskempaa.

Päivitys 12.11.: Täydensin ajatuksiani The Rosie Project -kirjasta luettuani sitä pidemmälle.

Mitä sinä teet mieluiten sateisina viikonloppuina?

Lokakuun parhaat

Kalo mina eli hyvää kuukautta, niin kuin Kreikassa toivotetaan!

Marraskuu jo, vaikka ihan juurihan kesä päättyi. Vajaan parin viikon päästä yliopistolla alkavat uudet kurssit, ja kandikin edistyy: palautin pari päivää sitten tutkimusehdotuksen johdannon ja metodien ensimmäisen version.

Odotan jo vähän joulua, jolloin molemmat vanhempani tulevat meille ensimmäistä kertaa kylään, vaikka kauppojen joulutavarahyllyt tuntuvatkin kummalliselta katsottavalta vielä tähän aikaan vuodesta.

Mutta vaikka tekisikin vähän mieli fiilistellä jo marraskuun juttuja, katsotaan vielä vähän ajassa taakse päin ja siihen, mikä teki lokakuustani kivan. Totta puhuakseni lokakuu ei ollut ihan lempikuuni, mutta siitä lisää jutun lopussa.

valurautapannu

Valurautapannu

Vuosien arpomisen jälkeen heitimme toivottavasti elämämme viimeisen teflonpannun roskiin ja ostimme tilalle valurautapannun.

Ja nyt olo on huijattu: olen aina kuvitellut, että valurautapannun huoltaminen on hankalaa ja että ne maksavat pienen omaisuuden. No, uusi pannumme maksoi alle viisikymppiä – ehkä pari euroa enemmän kuin edellinen teflonpannu, jonka pinta oli pilalla parissa vuodessa. Sen huoltamiseen puolestaan ei mene juuri sen kauemmin kuin teflonpannun käsinpesuun.

Valurautapannu on oikeasti ollut yksi parhaista ostoksista pitkään aikaan. Sillä kasvikset (ja kuulemma lihakin) oikeasti paistuvat: sekä ruoka että elämänlaatu paranivat huomattavasti.

lampoaalto

Lämpöaalto

Täällä oli pari kolme viikkoa sitten pitkän viikonlopun mittainen lämpöaalto. Näin pohjoisessa sellainen tuntuu keskellä lokakuuta todella oudolta mutta ihanalta, etenkin kalsean syyskuun jälkeen. Aamut olivat jo hämäriä ja melko vilpoisia, mutta päivällä oli kuumaa ja kosteaa.

Ja edelleen on kuulemma selvästi lämpimämpää kuin yleensä tähän aikaan vuodesta, sellaista 10-15 astetta päivisin (vaikka ei se kyllä täällä merenrannalla aina ihan siltä tunnu.)

leiden

Vapaat aikataulut

Minulla oli vuoden ekassa jaksossa vain perjantaisin lähiopetusta. Se on ollut pelastus, sillä olin syyskuun puolivälistä lokakuun loppuun enemmän tai vähemmän kipeänä.

Minkä tahansa aiemman jakson aikana tilanne olisi ollut katastrofaalinen, mutta nyt homma on lukemattomien sohvalla vietettyjen päivienkin jälkeen suhteellisen hanskassa. Tehtävät tehty, pakolliset tunnit istuttu yliopistolla ja enää tentti tekemättä. Ja se on ensi viikolla, joten pidättehän peukkuja?

Mikä teki sinun lokakuustasi vähän paremman?

Mistä (muusta kuin työjutuista) olen ylpeä?

Viikonloppuna näin vanhan kaverini kirjoittaneen Facebookiin postauksen asioista, joista hän on ollut itsessään tänä vuonna ylpeä. Mielenkiintoisinta kirjoituksessa oli minussa se, että yksikään ylpeydenaiheista ei liittynyt uraan tai vastaaviin saavutuksiin vaan ihan arkisiin juttuihin ja itsensä kehittämiseen.

Kirjoitus oli niin inspiroiva, että aloin miettiä vastaavia omalta kohdaltani – ja minnepä muualle ne listaisin kuin tänne. Itse olen ylpeä (muun muassa!) näistä viimeaikaisista jutuista:

kissan_kouluttaminen

Jaksan melkein joka ilta opettaa kissalleni temppuja

Kohta puolitoistavuotias mutta meille vasta kesällä muuttanut kissamme on sisäkissa, eli sille pitää keksiä vähän enemmän tekemistä kuin vapaasti kulkevalle kissalle. Ruokin kissan nykyään lähes joka ilta niin, että se saa ruokaa palkinnoksi tekemistään tempuista.

Kissan kouluttaminen on hitaampaa kuin koiran, mikä vaatii joskus kouluttajalta pitkää pinnaa. Myönnän, ettei ihan aina pitkän päivän jälkeen kiinnostaisi mennä konttaamaan lattialle ja hokemaan “istu”, “seiso”, “hyppää”.

Mutta on myös hauska huomata, miten kissa oppii. Nyt se osaa jo käskystä istua, nousta takatassuille seisomaan, hypätä käsien välistä ja mennä makuulle. Ja tulla luo ainakin silloin, kun sitä itseään sattuu huvittamaan.

Parasta on se, että kissa tuntuu oikein odottavan näitä koulutushetkiä. Merkkinä siitä on yleensä yhdeksän aikaan alkava vaativa mau’unta: nyt olisi aika temppukouluilla.

spreek-nederlands-met-mij
“Puhu hollantia kanssani”, sanoo kielikurssilta saatu pinssini.

Olen uskaltanut alkaa puhua hollantia

Kirjoitan tästä lähiaikoina kunnolla, mutta kävin syyskuussa hollannin intensiivikurssin, joka oikeasti avasi jonkin puheblokin: pystyn nykyään keskustelemaan hollanniksi.

Teen virheitä totta kai ja ihan koko ajan, mutta olen lopettanut melkein kokonaan välittämästä niistä. Ja joka kerta, kun jokin asia hoituu paikallisella kielellä, olen ylpeä itsestäni!

minä

Uskallan olla enemmän oma itseni

Keväällä kävin opintoihini liittyvän omien ongelmien ruotimiskurssin (heh). Kurssi oli rankka mutta mahtava, ja tärkein oppini oli, että tunnistin yhden vallitsevan heikkouteni.

Vältän usein sanomasta asioita suoraan silloinkin, kun tilanne sitä vaatisi, etten vain aiheuttaisi kielteistä reaktiota muissa ihmisissä. Erityisen kiusalliseksi koen myöntää sen, jos jokin loukkaa tai suututtaa itseäni. Seurauksena saatan tukahduttaa reaktioni kokonaan, mikä johtaa siihen, ettei asia selviä vaan pikemminkin jää vaivaamaan.

Kurssilla oli muun muassa roolileikkejä, joissa pääsin roolin varjolla olemaan enemmän sellainen kuin joskus hankalissa tilanteissa haluaisin olla. Se oli niiiin vapauttavaa ja auttoi tajuamaan, että sitä pitäisi hakeutua useamminkin seuraan ja ympäristöön, jossa kokee voivansa ja saavansa olla sellainen kuin on (ja ehkä myös harrastajateatteriin, sillä jonain ihan toisena oleminen oli hauskaa!)

Kaikissa asioissa oman käytöksen muuttaminen lähtee ongelman tunnistamisesta. Ja sitä käytöksenmuuttamistyötä olen alkanut tehdä kurssin myötä ihan oikeassa elämässäkin. Ei helppoa mutta tärkeää pidemmän päälle oman hyvinvoinnin kannalta.

Mistä sinä olet ollut viime aikoina itsessäsi ylpeä?

Haastaan teidät kaikki mukaan vastaamaan joko tuolla kommenttiboksissa tai omalla blogikirjoituksella. Ja ei puhuta tällä kertaa niistä työ- tai koulumenestysjutuista!

Ja lisäksi: tämä kaverinikin Facebook-postaus oli varusteltu sillä tyypillisellä disclaimerilla, että eihän sitä tietenkään suomalaisena sovi itseä kehua, mutta… Sovitaanko, ettei kukaan aloita vastaustaan samoilla sanoilla – nyt tai koskaan myöhemminkään? Aiheesta saa aina olla ylpeä, eikä sitä tarvitse peitellä. Eli ei muuta kuin omakehu haisemaan!

Viisi asiaa, jotka haluaisin oppia

Hollanninsuomalainen Satu heitti minua työtyytyväisyyskyselyn inspiroimalla haasteella, josta haluan kiittää ja ottaa tietenkin kopin. Haasteen ideana on yksinkertaisesti kertoa viisi asiaa, jotka haluaisi osata tehdä.

Minä tahtoisin oppia (muun muassa)…

Tekemään kauniita asioita käsillä

Osaan leipoa, laittaa ruokaa, ommella ja neuloa. Mutta vaikka työni jälki ajaa usein asiansa, se on harvoin kaunista katsottavaa. Eilenkin tein kikherne-fetapihvejä, jotka maistuivat kyllä hyvältä, mutteivät meinanneet millään pysyä kasassa.

Osaan tehdä asioita käsillä, mutta en pidä itseäni lainkaan käsityöläisenä. Koulussakin tykkäsin yleensä kaikista muista kuviksentunneista, mutta inhosin niitä, joilla piti tehdä savitöitä.

haluaisin_osata2

Kertomaan omaa mielikuvitusta vaativia tarinoita

Lapsena, kun olin juuri oppinut kirjoittamaan, mielikuvitus vielä lensi ja kirjoitin muun muassa Pinokkion uusiksi veljen vanhalla kaksivärinäyttöisellä tietokoneella.

Mutta lapsuuden jälkeen en ole osannut enää oikein kirjoittaa fiktiota: Se tuntuu aina jotenkin väkisin väännetyltä ja päälle liimatulta. Ajatukseni tuntuvat typeriltä. Olisi mahtavaa joskus kirjoittaa romaani tai vaikka lastenkirja, mutta luulenpa, että tietokirja on kohdallani paljon realistisempi tavoite.

En ole myöskään se tyyppi, joka kertoo vaikkapa omasta päästään tarinoita lapsille. Kirjan ääneenlukemisessa olen onneksi täti-ihmisenä jo harjaantunut.

Toisaalta varmasti harjoitus tekee paremman tässäkin asiassa. Joskus vielä, kun elämässä on sille sopiva rako, haluan mennä opiskelemaan luovaa kirjoittamista.

Paremmaksi nukkujaksi

Se olen meillä sataprosenttisen varmasti minä, joka herää aamuisin kuudelta nälkäisen kissan mau’untaan. Ja vaikka väsyttäisi, eikä tarvitsisi herätä kuudelta eikä vielä seiskaltakaan, unen päästä kiinni saaminen on kerran herättyä yleensä vaikeaa.

Harvoin saan myöskään nukuttua vaikkapa lentokoneessa tai junassa, sillä minulle ei tule istuma-asennossa uni silmään, vaikka mikä olisi. Paremmat unenlahjat olisivat ihana juttu.

haluaisin_osata3
Omistan kitaran, jota osaan vain rämpyttää, en soittaa.

Esiintymään rohkeammin

Satu kirjoitti, että häntä kuorolaulajana jännittävät koelaulut, joissa pitää laulaa yksin. Minä uskallan laulaa yksin ja julkisesti, mutta jännitän muuta esiintymistä, etenkin puhumista muiden edessä ja varsinkin englanniksi.

Hollantilaisissa yliopistoissa esitelmiä täytyy pitää jatkuvasti, ja olen kahdessa vuodessa kehittynyt siinä valtavasti. Täällä esitelmien sisältö kuitenkin määritellään yleensä hyvin tarkasti ja kaikkea sisällöstä esitystapaan ja esitelmän vetävään aloitukseen arvioidaan. Samalla pitää pysyä tiukan aikarajan sisällä.

Kaikki tämä on minulle esiintymiseen tottumattomana suomalaisena yleensä edelleen vähän liikaa: sydän hakkaa oikeastaan edelleen aina, kun pitää mennä puhumaan jotain luokan eteen.

Ja P.S: Vaikka osaan ja uskallan laulaa, en osaa kunnolla soittaa mitään instrumenttia. Haluaisin osata soittaa kitaraa, pianoa ja kontrabassoa (mutta jostain syystä tässäkään asiassa toivominen ja haluaminen ei tunnu riittävän, vaan asialle pitäisi tehdäkin jotain).

haluaisin_osata
Avoin kirja vuodelta 2011.

Peittämään joissain tilanteissa paremmin sen, mitä ajattelen

Olen ainakin omasta mielestäni ihminen, jonka kasvoja voi lukea kuin avointa kirjaa. Tunnetilojen näyttämisellä muille on tietysti tarkoitus, eikä tunteiden tukahduttaminen ole viisasta, mutta haluaisin silti voida kontrolloida paremmin etenkin äkillisen ärtymyksen heijastumista kasvoilleni. Joskus pikkuhuijaamiselle olisi paikkansa, mutta olen siinä niin surkea.

Mitä sinä haluaisit oppia? Haastan mukaan just sinut!

Helmikuussa

Helmikuulla on tapana olla sellainen kuukausi, joka livahtaa ohi melkein huomaamatta. Onhan se jopa karkausvuonna hirveän lyhyt. Lisäksi se on ensimmäinen kuukausi liian pitkään aikaan, kun valo alkaa voittaa.

utrecht

Helmikuussa kävin pitkästä aikaa juttukeikalla. Keikka oli Amsterdamissa, ja oli ihanaa tehdä pitkästä aikaa töitä ja kuunnella tuntemattoman ihmisen tarinointia. Kanadansuomalainen haastateltavani tarjosi muuten teetä suosikkimuumimukistani, siitä vaaleanpunaisesta, jossa ovat Muumipeikko ja Niiskuneiti.

Viikko sitten yksi parhaista ystävistäni piipahti kylässä Helsingistä. Joimme viiniä, pelasimme Trivial Pursuitia ja nauroimme onnettomille yrityksillemme pitää kokoontaitettava sateenvarjo ehjänä. Muun muassa. Satikka päätyi lopulta rotterdamilaiseen katuroskikseen. Kokoontaitettavia sateenvarjoja ei ole tehty Hollannin oloihin.

Sattui helmikuussa yksi vielä ihanampikin juttu. Siitä muistuttaa joka päivä uusi sormus vasemmassa nimettömässä. Olen käyttänyt aika monta helmikuista minuuttia sen esittelyyn. Alle kaksikymppiset opiskelukaverit ovat hyvä yleisö: eivät ole ehtineet vielä tottua siihen, että koko ajan joku menee kihloihin tai naimisiin tai saa vauvoja.

utrecht2

rotterdam

Lapsena helmikuussa parasta olivat tietenkin kuun lopussa olevat omat synttärini. Koska poikaystäväni on käymässä Suomessa ja helmikuussa on tullut jo muutenkin juhlittua, tällä kertaa aikaa, energiaa tai suurempaa kiinnostusta synttäreidenviettoon ei enää oikein ollut. Sen sijaan luin koko vanhemispäiväni sosiaalipsykologiaa ja suurelta osin täysin tyhjänpäiväistä amerikkalaista organisaatiopsykaa, ja yritin päästä takaisin kärryille, joilta olin flunssan vuoksi hetkeksi tipahtanut.

Hankin kuitenkin itselleni yhden lahjan. Kävin Oulusta Haagiin muuttaneella kampaajalla leikkauttamassa kuivat latvat pois ja höpöttämässä pohjoispohjalaisittain. Hollantilaisia nauratti kuunnella vierestä.

Kotona oli iltaa varten odottamassa yksi olut, jonka olin ajatellut juoda telkkaria katsoessani. En jaksanut. Sen sijaan join teetä ja katsoin kaksi tuntia Voice of Kidsiä, jota en ikinä katsonut Suomessa. Mutta Hollannissa en ymmärräkään telkkarista kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Paikalliset arttuwiskarit ja kristasiegfridsit eivät kerkeä ruveta ärsyttämään.

leiden

Ensimmäisen lauantaini 28-vuotiaana aloitin istumalla teellä parvekkeella, sillä auringonpaisteessa tarkeni tälle vuodelle ekaa kertaa ilman takkia. Kuuntelin samalla Spotifystä Spice Girlsien ekaa levyä, jota kuuntelin ekan kerran melkein 20 vuotta sitten. Onneksi elämässä on asioita, joihin ei kyllästy.

Kuvat Utrechtistä, Rotterdamista ja Leidenistä, kaupungeista, joissa tuli helmikuussa pyörittyä.

Tavoitteitani tälle vuodelle

Tiesittekö, että vain kymmenen prosenttia uudenvuodenlupauksen tehneistä ihmisistä pitää lupauksensa? Opin tuon masentavan luvun tämänviikkoisella luennolla.

Siitä huolimatta me ihmiset haluamme uskoa, että pystymme muuttumaan maagisesti yhdessä yössä sipsiä mussuttavista sohvaperunoista viisi kertaa viikossa liikkuviksi atleetikoiksi. Tai toisten mussutuksesta ärsyyntyvistä hermoraunioista maailmaa syleileviksi äititeresoiksi. Tai kahvilla univajettaan korjaavista addikteista pelkän kofeiinittoman yrttiteen lipittäjiksi.

Sama yltiöpositiivisuus vuodesta toiseen.

Ajoitus

Tänä vuonna yritin itse yllämainittua kahvilakkoa, sillä liika kahvinjuonti aiheuttaa minulle vatsakipuja ja päänsärkyä.

Projektia ei kuitenkaan välttämättä kannattaisi aloittaa uudenvuodenpäivänä, jona herää kaverin olohuoneen lattialta Oulun auringon jo laskiessa.

Toimiko? No, arvaatte varmaan. Lopetin absolutismin jo samana iltana, ja tilasin cappuccinon.

Kärsivällisyys

Ensimmäisten opiskelukuukausieni aikana olen oppinut senkin, ettei isoja elämänmuutoksia edes pitäisi yrittää tehdä kertarykäyksenä. Sillä tavalla ne luultavasti jäävätkin yrityksiksi.

Ehdottoman kahvilakon sijaan otin viikko sitten tavoitteekseni vähentää kahvikupposten määrän yhteen päivässä (aiemmin kahvia kului yleensä kahdesta neljään kuppia päivässä) ja lopettaa kahvinjuonnin ensimmäisenä aamulla.

Ensimmäinen viikko on ollut menestyksekäs: En ole kärsinyt vieroitusoireista mutten kahvinjuonnin haittavaikutuksistakaan. Olen saanut nauttia päivässä hyvän kupin kahvia, onhan kahvi oikealla hetkellä myös nautinto.

Tavoite, ei lupaus

En pidä kahvinjuonnin vähentämistä uudenvuodenlupauksena vaan -tavoitteena. En ole ylipäänsä tehnyt aikoihin mitään absoluuttisia uudenvuodenlupauksia vaan olen asettanut itselleni jonkinnäköisiä vuositavoitteita. Sen lisäksi, että haluan pitää kahvinjuonnin järkevällä tasolla ajattelin tänä vuonna pyrkiä:

  • Liikkumaan enemmän. Fillaroinnin ansiosta Hollannissa tulee harrastettua paljon arkiliikuntaa, mikä on tosi hyvä asia. Yritän tehdä myös muusta liikkumisesta säännöllistä ja kuntoilla viikottain kolme, neljä kertaa. Minulle oleellisinta on, että liikkuminen on hauskaa ja siitä jää hyvä mieli ja olo, joten aion keskittyä kivoihin ja siten myös motivoiviin liikuntaharrastuksiin.
  • Harrastamaan muitakin kivoja asioita. Aloitin viime syksynä kuorolaulun, ja musiikkiharrastus jos mikä tekee tämän tytön onnelliseksi. Aion siis jatkaa sitä. Leffassa käynti puolestaan on lempitapani rentoutua, ja otan tavoitteekseni käydä tänä vuonna kymmenen kertaa leffassa (yksi kerta on jo plakkarissa, siitä lisää myöhemmin).
  • Lukemaan vähintään viisitoista kirjaa (tenttikirjoja ei luonnollisesti lasketa). Aion myös kirjoittaa lukemistani kirjoista aiempaa enemmän blogissani.
  • Nähdä ainakin seitsemän uutta paikkaa. Tämä koskee uusia kaupunkeja ja kyliä niin Hollannissa kuin muualla. Tavoitteen täyttyminen on alkamassa lupaavasti, sillä varasin eilen matkan tammikuun lopulle Lontooseen, jossa ystäväni asuu mutta jossa en vielä kertaakaan ole käynyt. Hollannissa haluaisin käydä seuraavaksi Utrechtissa ja Maastrichtissa, jotka muun muassa ovat vielä näkemättä. Tänä vuonna haluaisin myös ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen käydä Euroopan ulkopuolella.

Raivaa aikaa

Mikä tärkeintä näiden tavoitteiden kannalta, tässä lisää hiljattain oppimiani terveyspsykologian sovelluksia: Ei kannata odottaa, että kivoille asioille löytyy aikaa, vaan järjestää niille aikaa. Hyvän kirjan lukemisellekin voi varata aikaa kalenterista, ja tätä ajattelin noudattaa tänä vuonna ainaisen “kun ei ole aikaa” -valituksen sijaan.

Millaisia tavoitteita teillä on tälle vuodelle?

Iloinen lumiukko on kuvattu vuodenvaihteessa Rovaniemellä. Kiitos sen tuntemattomalle tekijälle – piristi varmasti monen muunkin päivää!