Hollannissa kuntosalille pääsisi kympillä kuussa – mutta sellaiselle salille en halua

Kävin tänään ensimmäistä kertaa pitkän sairastelun jälkeen kuntosalilla. Ihanaa olla taas terve ja saada liikkua!

Liityin elokuussa kotimme lähellä olevan kuntosalin asiakkaaksi, ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen löytänyt oikeasti itselleni sopivan salin, jolla ainakin ennen sairastumista tuli monta kertaa viikossa käytyäkin.

Olen kuntosalien suhteen aika valikoiva. Mielestäni treenipaikan pitää olla a) tarpeeksi lähellä, että sinne tulee lähdettyä b) tarpeeksi iso, ettei aina tarvitse jonotella laitteille tai painoja c) sellainen, jossa on myös ryhmätunteja ja d) sellainen, jossa kaikesta – etenkään ohjauksesta – ei pidä maksaa erikseen.

Viime vuosina salikulttuurissa on tapahtunut yksi oleellinen muutos: halpaketjujen tulo markkinoille. Näiden paikkojen meininki muistuttaa Ryanairia: Ai, et halua määräaikaista kolmen vuoden sopimusta? No, se maksaa.  Ai, haluat, että joku tekee sinulle saliohjelman? No, se maksaa. Ai, haluat käydä täällä kaikkina kellonaikoina? No, sekin maksaa!

kuntosalilla2

Olen viimeksi käynyt oikeasti säännöllisesti ja pitkään salilla viime vuosikymmenellä, kun asuin vielä Rovaniemellä, vaikka tässä välissäkin olen ehtinyt olla useamman salin jäsen.

Rovaniemellä liityin Urheiluopiston Santasportin asiakkaaksi, koska sali oli kotoa viiden minuutin kävelyn matkan päässä. Onneksi se sattui olemaan muutenkin kiva paikka. Omaohjaaja teki uuden saliohjelman parin kuukauden välein. Itsenäisen treenin lisäksi kävin muun muassa kerran viikossa treenamassa sen ajan Suomen uutta hittilajia pilatesta, ja innostuin esimerkiksi spinningistä, vaikka muistan edelleen, miten helvetilliseltä se ensimmäisillä kerroilla tuntui.

Kaiken lisäksi Urkan salin yhteydessä oli kylpylä, jonka porealtaissa sai käydä vapaasti lillumassa salitreenin jälkeen. Muistelen, että kuukausimaksu olisi ollut tuolloin jotain 40-50 euron luokkaa.

sali

Kymmenessä vuodessa olen kerennyt Rovaniemeltä Hollantiin ja salikulttuurikin on ehtinyt muuttua.

Leidenissä asuessamme kävin puolisen vuotta Hollannin toiseksi suurimman kuntosaliketjun Fit for Freen salilla ihan vain, koska se oli lähellä kotiamme.

Fit for Freellä (jonka nimi on harhaanjohtava!) treeniohjelman teettäminen ammattilaisella olisi maksanut ekstraa, ja koska salin respa ei ollut hirveän innokas auttamaan esimerkiksi ohjausajanvaraamisessa, arvaatte varmasti, miten siinä kävi. Kävin salilla silloin tällöin puuhastelemassa, mutta rehellisesti sanottuna en varmasti kehittynyt noina muutamana kuukautena tippaakaan. Onneksi tajusin sopimusta tehdessäni pulittaa ekstraa siitä, että sopparin sai irtisanoa ilman mitään määräaikoja!

kuntosalilla1

Nykyisellä salillani on muutamia ärsyttäviä maksa lisää, niin saat tämän ja tämän -juttuja, mutta tärkeimmät palikat kuuluvat 35 euron kuukausimaksuun, jota opiskelijana maksan. Saan käydä salilla mihin aikaan haluan ja osallistua kaikille ryhmätunneille, ja ohjaaja tekee uuden saliohjelman 6-8 viikon välein. Ja tärkeää: siellä on sekä sauna että hamam!

Tänään minulla oli juuri tapaaminen ohjaajan kanssa. Juttelimme ensin pari minuuttia siitä, mitä haluaisin salitreenillä saavuttaa (lihasvoimaa juoksuharjoittelun tueksi) ja kuinka usein haluan treenata salilla (kahdesti viikossa). Sitten hän kliksutteli tietokoneella ohjelman, joka kulkee mukanani kännykässä.

Vastustin ensin sitä, että salilla pitää olla mukana puhelin (nykyaika!!) mutta on se oikeasti ennemmin kätevä kuin ärsyttävä. Salin sovelluksesta paitsi näkee ohjelman voi myös tarkastaa, miten joku tietty liike tehdään. Lisäksi se (pirulainen) muistuttelee aamuisin, että hei, tänään on muuten sitten treenipäivä. Sillä saa myös varattua ja peruttua ryhmätunnit.

Saliohjelman tekemisen jälkeen kävimme yhdessä ohjaajan kanssa liikkeet läpi, ohjaaja tarkisti, että teen ne oikein, ja varasimme seuraavan tapaamisen joulunalusviikolle.

Minusta on kiva, kun joku katsoo liikkuessa vähän perään ja potkii pikkuisen pyllylle. Salilla treenatessa on kuitenkin niin helppo mennä metsään ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaa omaa terveyttä sen sijaan, että edistäisi sitä. Siitä, että nämä asiat ovat kunnossa, olen valmis maksamaan vähän enemmänkin kuin, mitä perussalipaketti maksaisi naapurissa.

kuntosalilla3

Halpaketjujen markkinoille tulossa on tietty asiakkaan kannalta se hyvä puoli, että salille pääsee nykyään halvemmalla kuin aiemmin. Kun muutin Helsinkiin 2009, salikorttia ei tahtonut saada kuukaudeksi alle 50 eurolla, mikä on paljon pienituloiselle ja esimerkiksi ihmiselle, jota ryhmäliikunnat eivät kiinnosta. Nykyään 20 euron kuukausimaksut tuntuvat olevan ihan yleisiä, ja Hollannissa salille pääsee monesti halvimmillaan kympillä kuussa.

Huono puoli on se, että hinnanlasku näkyy jossain: ainakin minun mielestäni se heijastuu laatuun ja ihan todistetustikin esimerkiksi alan työntekijöiden palkkaukseen. Sanomalehti Volkskrant uutisoi just viime viikolla, että Hollannissa liikunta-alan työntekijöiden ostovoima on vuosituhannenvaihteen jälkeen pienentynyt viidenneksellä. Samaan aikaan salilla käyminen on maan suosituin liikuntamuoto.

Mitä te olette valmiita maksamaan salikortista ja mitä siihen teidän mielestänne pitää kuulua?

Kannattiko muuttaa ulkomaille ja vaihtaa alaa?

Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa auki ajatuksiani siitä, miltä alan vaihtaminen ja ulkomaille muuttaminen opintojen vuoksi on tuntunut. Se on kuitenkin tuntunut liian hankalalta.

Löysin ihan muutama päivä sitten löysin tuolta luonnoksista käytännössä valmiin postauksen aiheesta. Olin kirjoittanut sen maaliskuussa 2016. Ilmeisesti sekään ei ollut tuntunut riittävän oikealla tavalla ajatuksia ja tunteita kuvastavalta, kun sinne luonnososastolle sekin oli jäänyt roikkumaan.

Tästäkin postauksesta olen tuhonnut tonnitolkulla merkkejä, eli joo: aihe tuntuu edelleen hankalalta. Yritän silti sanoa siitä jotain.

cherryblossoms

Elämänvaiheella on väliä

Kesällä 2015 minua vähän pelotti. Olin juuri saanut media-alalla melko harvinaisen tarjouksen jatkopestistä silloisessa, määräaikaisessa työpaikassani. Kieltäytyminen siitä tuntui melkein fyysisesti pahalta.

Erityisen hankalaa kieltäytymisestä teki se, että syynä tuntui olevan iso harppaus taakse päin: Olin aloittamassa taas opiskelun, enkä edes maisteri- vaan kandiopinnot. Enkä edes Suomessa vaan Hollannissa, jossa olin viettänyt sitä ennen kolme vuorokautta.

Olin asunut ulkomailla aiemminkin ja ulkomaille muutto sinällään oli ihan oma haaveeni ja tavoitteeni. Uskoin tietäväni kutakuinkin, mitä odottaa, enkä oikeastaan osannut edes pelätä siihen liittyvää uutta vaan pikemminkin vanhan menettämistä.

Toisin kuin juuri lukiosta päässeenä välivuoden viettäjänä, nyt en ollut sanomassa heippoja vain kotimaalleni, -kaupungilleni, ystävilleni, tutuille rutiineilleni ja sopuisaan uomaan sujahtaneelle arjelle. Olin hyvästelemässä myös työpaikan, josta olisin vain paria vuotta aiemmin uskaltanut korkeintaan unelmoida, ja irtautumassa alasta, jonka olin lapsesta saakka ajatellut olevan minun juttuni.

kukkien_keskellä

Muiden ura menee eteenpäin, kun itse laskeskelen kolikoita

Taloudellinen puoli on ollut minulle ehkä se vaikein juttu koko tässä kuviossa: ei se, että joku tietty kuukausipalkka ei enää kilahdakaan tilille, vaan se, että menettää taloudellisen riippumattomuuden muista.

Sen jälkeen, kun menin lukion jälkeen töihin, olin melkein tauotta Hollantiin muuttoon saakka ollut jossain töissä. Suomessa opiskellessanikin tein töitä kolmesta viiteen päivään viikossa. Nykyisten opintojeni kanssa sellainen olisi mahdotonta.

Toinen vaikea asia, joka liittyy myös rahansaantiin, on ollut lomista luopuminen. Suomessa asuessani vietin kaikki lomani reissussa, mutta nyt lomia ei juuri ole. Jos ottaa itselle aikaa, sitten ei ole rahaa. Kesäloma on helppo uhrata töiden tekemiseen, vaikka täysipäiväinen opiskelukin vaatisi palautumista.

Kolmas juttu nolottaa myöntää, mutta joskus kirpaisee se, että Suomessa asuvien ystävieni (joista moni on entisiä kollegoitani) elämät ja urat menevät eteenpäin. He viettävät lounastaukonsa kivoissa ravintoloissa, kun minä lasken kolikoitani ja mietin, raaskinko ostaa kaupasta kolmen euron valmissalaatin. He ovat työelämässä olevia aikuisia, kun minua kohdellaan yliopistolla kuin 15-vuotiasta teiniä.

Oikeasti olen totta kai iloinen ja ylpeä siitä, jos ja kun ystävilläni menee hyvin, mutta kai sitä jossain takaraivossa kolkuttaa, etten enää (tai siis juuri nyt) itse kuulu tuohon porukkaan.

Haluaisinko palata entiseen?

No, taitaa olla niin, että ruoho on aina pikkuisen vihreämpää aidan toisella puolella – ainakin huonona päivänä.

Oikeasti pahimmat kriiseilyni tämän asian kanssa ovat jo ohi. Eka vuosi Hollannissa oli vaikein: tuntui, etten kokenut mitään kulttuurishokin kuherruskuukautta, kun taas reilun puolen vuoden jälkeen kaikki ärsytti.

Mutta se meni ohi nopeasti. Ekan opiskeluvuoden jälkeen Helsingissä töissä vietetty kesä avasi silmät: entinen työ ei enää tai ainakaan sillä hetkellä tuntunut omalta, eikä entinen kotikaupunki minun kaupungiltani. Toki siihen vaikutti sekin, että asuin väliaikaiskämpässä, joka ei tuntunut kodilta, ja mieheni oli Hollannissa. Syyskuun ekana tulin joka tapauksessa huojentuneena takaisin Hollantiin.

Nyt, kun mietin, olisinko mieluummin Helsingissä tai jossain muualla tekemässä töitä kuin opiskelemassa psykologiaa, on ihan helppo vastata, että en. Tämä oli iso päätös mutta myös oikea, ja jos en olisi uskaltanut hypätä, se saattaisi kaduttaa kovasti ja pitkään.

rotterdam_witte_de_with_straat

Alanvaihtaja ei ole kummajainen

Minusta tuntuu joskus siltä, että alanvaihtajana sitä on kummajainen kaikkien niiden uratykkien ja kahdeksanvuotiaasta saakka lääkäriksi halunneiden joukossa, mutta ei se oikeasti pidä paikkaansa.

Suomessa alan vaihtaminen on hyvin yleistä. Sitran kesällä julkistaman Työelämätutkimuksen mukaan peräti 60 prosenttia työikäisistä suomalaisista on joskus vaihtanut alaa, ja heistä noin puolet on opiskellut uuden ammatin tai tutkinnon.

Olen koko ikäni kasvanut siihen ajatukseen, että minusta tulisi isona hyvä toimittaja: koska olen hyvä kirjoittamaan, koska tein jo lapsena omia lehtiäni, koska sain kymppejä äikästä oikeastaan opiskelematta yhtään mitään ja koska äitikin sanoi niin jo silloin, kun olin ehkä 11.

Oikeasti olisin halunnut lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Mutta sen sijaan, että olisin sanonut kellekään haavettani ääneen, teilasin itseni miettimällä, että sinne on kyllä niin vaikea päästä ja siellä pitäisi lukea sitä tilastotiedettäkin. Että ei kyllä kannata edes yrittää, kun oon kuitenkin tuossa toisessa jutussa jo valmiiksi hyvä. (Oikeastihan kirjoitin lukiossa niin äidinkielestä kuin psykologiasta E:n ja sain siitä lukion yhdestä ainoasta tilastomatematiikan kurssista kympin. Mitähän 19-vuotiaan Anun mielestä olisi tuossa vaiheessa pitänyt osata enemmän?)

Mutta asiat menee niin kuin menee ja monesti syystä. Onneksi uskalsin toteuttaa unelmani myöhemmin.

auringonlasku_leidenissä

Uusia ovia on auennut

Olen vasta viime vuoden aikana kunnolla tajunnut, että psykologina voin yhdistää monia kiinnostuksenkohteitani.

Vuoden kuluttua minun pitäisi jo olla psykologian kandidaatti, joka on toivottavasti aloittelemassa tutkimusmaisteria. Tällä hetkellä teen kandia psykolingvistiikasta. Se on ihan sattumaa mutta samaan aikaan aivan huippua: ennen kuin pääsin opiskelemaan journalismia, haaveilin kielitieteiden opiskelusta.

Vaikken voi olla varma siitä, tuleeko minusta tutkija vai kliininen psykologi vai joko muu ja palaanko joskus vielä toimittajaksi ja jos, niin mihin, niin sen tiedän, että tämä kokemus on avannut miljoona uutta ovea. Ja siitä olen hirmuisen kiitollinen.

Jos just sinä mietit siellä nyt, kannattaisiko sunkin kokeilla, niin tässä on henkinen potku persuuksille: go for it! Aina voi palata vanhaan – vaikka kuka nyt sinne haluaisi.

Millaisia ajatuksia alanvaihto teissä herättää?

Mistä (muusta kuin työjutuista) olen ylpeä?

Viikonloppuna näin vanhan kaverini kirjoittaneen Facebookiin postauksen asioista, joista hän on ollut itsessään tänä vuonna ylpeä. Mielenkiintoisinta kirjoituksessa oli minussa se, että yksikään ylpeydenaiheista ei liittynyt uraan tai vastaaviin saavutuksiin vaan ihan arkisiin juttuihin ja itsensä kehittämiseen.

Kirjoitus oli niin inspiroiva, että aloin miettiä vastaavia omalta kohdaltani – ja minnepä muualle ne listaisin kuin tänne. Itse olen ylpeä (muun muassa!) näistä viimeaikaisista jutuista:

kissan_kouluttaminen

Jaksan melkein joka ilta opettaa kissalleni temppuja

Kohta puolitoistavuotias mutta meille vasta kesällä muuttanut kissamme on sisäkissa, eli sille pitää keksiä vähän enemmän tekemistä kuin vapaasti kulkevalle kissalle. Ruokin kissan nykyään lähes joka ilta niin, että se saa ruokaa palkinnoksi tekemistään tempuista.

Kissan kouluttaminen on hitaampaa kuin koiran, mikä vaatii joskus kouluttajalta pitkää pinnaa. Myönnän, ettei ihan aina pitkän päivän jälkeen kiinnostaisi mennä konttaamaan lattialle ja hokemaan “istu”, “seiso”, “hyppää”.

Mutta on myös hauska huomata, miten kissa oppii. Nyt se osaa jo käskystä istua, nousta takatassuille seisomaan, hypätä käsien välistä ja mennä makuulle. Ja tulla luo ainakin silloin, kun sitä itseään sattuu huvittamaan.

Parasta on se, että kissa tuntuu oikein odottavan näitä koulutushetkiä. Merkkinä siitä on yleensä yhdeksän aikaan alkava vaativa mau’unta: nyt olisi aika temppukouluilla.

spreek-nederlands-met-mij
“Puhu hollantia kanssani”, sanoo kielikurssilta saatu pinssini.

Olen uskaltanut alkaa puhua hollantia

Kirjoitan tästä lähiaikoina kunnolla, mutta kävin syyskuussa hollannin intensiivikurssin, joka oikeasti avasi jonkin puheblokin: pystyn nykyään keskustelemaan hollanniksi.

Teen virheitä totta kai ja ihan koko ajan, mutta olen lopettanut melkein kokonaan välittämästä niistä. Ja joka kerta, kun jokin asia hoituu paikallisella kielellä, olen ylpeä itsestäni!

minä

Uskallan olla enemmän oma itseni

Keväällä kävin opintoihini liittyvän omien ongelmien ruotimiskurssin (heh). Kurssi oli rankka mutta mahtava, ja tärkein oppini oli, että tunnistin yhden vallitsevan heikkouteni.

Vältän usein sanomasta asioita suoraan silloinkin, kun tilanne sitä vaatisi, etten vain aiheuttaisi kielteistä reaktiota muissa ihmisissä. Erityisen kiusalliseksi koen myöntää sen, jos jokin loukkaa tai suututtaa itseäni. Seurauksena saatan tukahduttaa reaktioni kokonaan, mikä johtaa siihen, ettei asia selviä vaan pikemminkin jää vaivaamaan.

Kurssilla oli muun muassa roolileikkejä, joissa pääsin roolin varjolla olemaan enemmän sellainen kuin joskus hankalissa tilanteissa haluaisin olla. Se oli niiiin vapauttavaa ja auttoi tajuamaan, että sitä pitäisi hakeutua useamminkin seuraan ja ympäristöön, jossa kokee voivansa ja saavansa olla sellainen kuin on (ja ehkä myös harrastajateatteriin, sillä jonain ihan toisena oleminen oli hauskaa!)

Kaikissa asioissa oman käytöksen muuttaminen lähtee ongelman tunnistamisesta. Ja sitä käytöksenmuuttamistyötä olen alkanut tehdä kurssin myötä ihan oikeassa elämässäkin. Ei helppoa mutta tärkeää pidemmän päälle oman hyvinvoinnin kannalta.

Mistä sinä olet ollut viime aikoina itsessäsi ylpeä?

Haastaan teidät kaikki mukaan vastaamaan joko tuolla kommenttiboksissa tai omalla blogikirjoituksella. Ja ei puhuta tällä kertaa niistä työ- tai koulumenestysjutuista!

Ja lisäksi: tämä kaverinikin Facebook-postaus oli varusteltu sillä tyypillisellä disclaimerilla, että eihän sitä tietenkään suomalaisena sovi itseä kehua, mutta… Sovitaanko, ettei kukaan aloita vastaustaan samoilla sanoilla – nyt tai koskaan myöhemminkään? Aiheesta saa aina olla ylpeä, eikä sitä tarvitse peitellä. Eli ei muuta kuin omakehu haisemaan!

Kolme asiaa, jotka saavat minut viihtymään Hollannissa

Terveisiä täältä trooppisesta Keski-Euroopasta!

Kylmän syyskuun jälkeen näille leveysasteille on tullut taas kesä. Lämpöasteet kipusivat viikonloppuna parinkymmenen asteen paremmalle puolelle, ja tänään kävin kaupassa hihattomassa paidassa. Olisin ostanut gelatoa jätskikiskalta, mutta jonottamassa taisi olla puoli kylää niin kuin aina harvinaiseen kohtaan sattuvina hellepäivinä.

Ilmasto on yksi merkittävä syy sille, miksi viihdyn Hollannissa – vaikka ei se oikeasti ole kovin trooppinen, eikä usein edes hyvä. Täällä Pohjanmeren rannalla, alankojen keskellä taivas on harvoin kirkkaansininen, sillä lämpimälläkin säällä taivaalle tuppaa puskemaan kosteudesta raskaita pilviä. Monesti sataa ja melkein yhtä usein vaakasuoraan.

Mutta sen verran lämmintä täällä on, että terassisäät kestävät hyvänä (esim. tänä) vuonna maaliskuusta lokakuulle. Räntää sataa ehkä kahtena päivänä vuodesta, ja vuoden synkinpäänkään aikaan säkkipimeä ei saavu ennen viittä.

haag1

Hollantilaisia sanotaan monesti turhankin suorapuheisiksi. Sitä he noin keskimäärin ovatkin – mutta muutama päivä sitten tajusin, etten enää kiinnitä siihen huomiota.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee hollantilaisista mieleen on sellainen rempsakka sosiaalisuus. Hollantilaiset ovat juuri niitä tyyppejä, jotka huutelevat puujalkavitsejään vieraisiin pöytiin. Toisaalta he ovat myös niitä, jotka moikkaavat tuntemattomia lenkkipoluilla ja jäävät aina vaihtamaan muutaman sanan naapurin kanssa.

Tiedän, etteivät kaikki suomalaiset tykkää näistä jutuista. Ilmeisesti smalltalk on joidenkin mielestä jopa teennäistä.

Mutta minusta on juuri päinvastoin: puhumattomuus tuntuu epämukavalta. Siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin ja suu uskalletaan avata muulloinkin kuin silloin, kun on jotain huomautettavaa, tulee hyvä mieli. Isommassa mittakaavassa se tekee ihmeitä ilmapiirille.

haag2

Lauantaina olin juhlissa, joiden järjestäjää en etukäteen tiennyt ja joihin en paria tuntia ennen sinne menoa edes tiennyt olevani menossa. Kutsujankin – juhlien emännän työkaverin – olin tavannut vain kerran.

Suomalaisena Suomessa tilanne olisi tuntunut aivan absurdilta, mutta kun se sattui haagilaisissa ulkomaalaispiireissä, se olikin aika luontevaa. Juhlat olivat suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan luona, ja heti, kun pääsimme paikalle, kävi selväksi, että olimme sinne aivan yhtä tervetulleita kuin kaikki muutkin.

Ulkomailla asuessa tiukkojen kutsuvieraslistojen kaltaiset rajat hämärtyvät. Ihmiset ovat etenkin silloin, kun uusi asuinmaa on suhteellisen tuore, hyvin avoimia uusille tuttavuuksille. Juhliin kaikki ovat tervetulleita. Niissä kaikki juttelevat toisilleen. Viiden minuutin tuntemisen jälkeen järkkäillään jo yhteistä illallista. Ihmisillä on enemmän aikaa uusillekin tyypeille, sillä ystäväpiirin luomiseksi on pakko nähdä vaivaa.

Tykkään siitä, sillä minulla ei ole sitten teinivuosien ollut mitään yhtä yhtenäistä kaveriporukkaa vaan olen tutustunut nykyisiin ystäviini kuhunkin vähän siellä sun täällä. Olen saanut ihania ystäviä entisistä työkavereista, asiakkaista ja tutuntutuista. Yksi nykyisistä parhaista ystävistäni oli lapsena kirjekaverini, ja toiseen olen tutustunut alun perin netissä.

Suomessa eri porukoista ja taustoista tulevien kaverien yhdistäminen on kuitenkin aina tuntunut vähän hankalalta. Monesti on tullut sellainen olo, että monilla ihmisillä on jo tarpeeksi kavereita ja muita juttuja, eikä jaksamista uusiin ihmisiin tutustumiseen ole.

Täällä tuntuisi kuitenkin ihan tavalliselta kutsua kaikki kaverit ja puolitutut saman pöydän ääreen illastamaan – ja olen varma, että meillä olisi hauskaa. “Expat-kupla” tai ei, se on kolmas iso asia, joka tuntuu minusta vapauttavalta ja luontevalta ja saa minut viihtymään Hollannissa.

Mikä sinut saa viihtymään nykyisessä asuinpaikassasi?

Lue myös:
10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle
Asioita, joita en tiennyt Hollannista
Yksi koti Pohjanmeren rannalla, monta muuta muualla

 

 

Viisi asiaa, jotka haluaisin oppia

Hollanninsuomalainen Satu heitti minua työtyytyväisyyskyselyn inspiroimalla haasteella, josta haluan kiittää ja ottaa tietenkin kopin. Haasteen ideana on yksinkertaisesti kertoa viisi asiaa, jotka haluaisi osata tehdä.

Minä tahtoisin oppia (muun muassa)…

Tekemään kauniita asioita käsillä

Osaan leipoa, laittaa ruokaa, ommella ja neuloa. Mutta vaikka työni jälki ajaa usein asiansa, se on harvoin kaunista katsottavaa. Eilenkin tein kikherne-fetapihvejä, jotka maistuivat kyllä hyvältä, mutteivät meinanneet millään pysyä kasassa.

Osaan tehdä asioita käsillä, mutta en pidä itseäni lainkaan käsityöläisenä. Koulussakin tykkäsin yleensä kaikista muista kuviksentunneista, mutta inhosin niitä, joilla piti tehdä savitöitä.

haluaisin_osata2

Kertomaan omaa mielikuvitusta vaativia tarinoita

Lapsena, kun olin juuri oppinut kirjoittamaan, mielikuvitus vielä lensi ja kirjoitin muun muassa Pinokkion uusiksi veljen vanhalla kaksivärinäyttöisellä tietokoneella.

Mutta lapsuuden jälkeen en ole osannut enää oikein kirjoittaa fiktiota: Se tuntuu aina jotenkin väkisin väännetyltä ja päälle liimatulta. Ajatukseni tuntuvat typeriltä. Olisi mahtavaa joskus kirjoittaa romaani tai vaikka lastenkirja, mutta luulenpa, että tietokirja on kohdallani paljon realistisempi tavoite.

En ole myöskään se tyyppi, joka kertoo vaikkapa omasta päästään tarinoita lapsille. Kirjan ääneenlukemisessa olen onneksi täti-ihmisenä jo harjaantunut.

Toisaalta varmasti harjoitus tekee paremman tässäkin asiassa. Joskus vielä, kun elämässä on sille sopiva rako, haluan mennä opiskelemaan luovaa kirjoittamista.

Paremmaksi nukkujaksi

Se olen meillä sataprosenttisen varmasti minä, joka herää aamuisin kuudelta nälkäisen kissan mau’untaan. Ja vaikka väsyttäisi, eikä tarvitsisi herätä kuudelta eikä vielä seiskaltakaan, unen päästä kiinni saaminen on kerran herättyä yleensä vaikeaa.

Harvoin saan myöskään nukuttua vaikkapa lentokoneessa tai junassa, sillä minulle ei tule istuma-asennossa uni silmään, vaikka mikä olisi. Paremmat unenlahjat olisivat ihana juttu.

haluaisin_osata3
Omistan kitaran, jota osaan vain rämpyttää, en soittaa.

Esiintymään rohkeammin

Satu kirjoitti, että häntä kuorolaulajana jännittävät koelaulut, joissa pitää laulaa yksin. Minä uskallan laulaa yksin ja julkisesti, mutta jännitän muuta esiintymistä, etenkin puhumista muiden edessä ja varsinkin englanniksi.

Hollantilaisissa yliopistoissa esitelmiä täytyy pitää jatkuvasti, ja olen kahdessa vuodessa kehittynyt siinä valtavasti. Täällä esitelmien sisältö kuitenkin määritellään yleensä hyvin tarkasti ja kaikkea sisällöstä esitystapaan ja esitelmän vetävään aloitukseen arvioidaan. Samalla pitää pysyä tiukan aikarajan sisällä.

Kaikki tämä on minulle esiintymiseen tottumattomana suomalaisena yleensä edelleen vähän liikaa: sydän hakkaa oikeastaan edelleen aina, kun pitää mennä puhumaan jotain luokan eteen.

Ja P.S: Vaikka osaan ja uskallan laulaa, en osaa kunnolla soittaa mitään instrumenttia. Haluaisin osata soittaa kitaraa, pianoa ja kontrabassoa (mutta jostain syystä tässäkään asiassa toivominen ja haluaminen ei tunnu riittävän, vaan asialle pitäisi tehdäkin jotain).

haluaisin_osata
Avoin kirja vuodelta 2011.

Peittämään joissain tilanteissa paremmin sen, mitä ajattelen

Olen ainakin omasta mielestäni ihminen, jonka kasvoja voi lukea kuin avointa kirjaa. Tunnetilojen näyttämisellä muille on tietysti tarkoitus, eikä tunteiden tukahduttaminen ole viisasta, mutta haluaisin silti voida kontrolloida paremmin etenkin äkillisen ärtymyksen heijastumista kasvoilleni. Joskus pikkuhuijaamiselle olisi paikkansa, mutta olen siinä niin surkea.

Mitä sinä haluaisit oppia? Haastan mukaan just sinut!

Mitä voisimme oppia eteläeurooppalaisilta?

Aina, kun käyn lomailemassa Etelä-Euroopassa, alan kaivata takaisin asumaan sinne. Tulee ikävä rennompaa elämänmenoa.

Pohjoisessa on muodikasta moittia eteläeurooppalaista elämäntyyliä (usein syystä), mutta olisi meillä paljon sieltä opittavaakin.

Nämä jutut muun muassa palautuivat mieleen Alicantessa.

Ruoka maistuu paremmalta jaettuna. Olisipa kaikissa ravintoloissa jumalattoman pitkä alkuruokalista ja niin isot jälkkärit, että ne malttaisi syödä kahdella lusikalla.

Hyvä oliiviöljy on hyvää. Salaatti ei tarvitse paksua majoneesikastiketta eikä edes niin montaa raaka-ainetta, kunhan pöydässä on hyvää oliiviöljyä sekä vähän suolaa ja pippuria.

Kun töissä on kiire, paiski hommia täysillä. Kun ei ole, älä esitä kiireistä vaan nauti levosta: ota kahvia ja vaihda rauhassa kuulumiset työkaverin kanssa.

Elämässä on paljon vakavampiakin juttuja kuin se, että on joskus vähän myöhässä.

Aurinko on ihana mutta myös kamala. Älä ole kärsimätön ja ota aurinkoa suorassa keskipäivän paahteessa. Äläkä ikinä oleskele auringossa ilman suojaa. Keskikesällä ranta on ihanimmillaan varhain aamulla ja iltapäivän lopulla.

Kun on liian kuuma tai et vaan jaksa, älä pakota itseäsi tekemään. Ota mieluummin nokoset. Monen asian ehtii yhtä hyvin huomennakin.

Se, että osaat kolme sanaa vierasta kieltä, on enemmän kuin ei ollenkaan. Älä häpeile sitä, mitä suustasi tulee. Jos sieltä ei tule mitään, elekielikin vie yllättävän pitkälle.

 

 

Helsinki: Ei niin kummoinen matkakohde mutta ihana asuinkaupunki

Tulin toissailtana kotiin ihanalta työ-lomamatkalta Helsingistä. Helsingissä ollessa on aina vähän outo olo. Olen asunut siellä kuusi vuotta, pidempään kuin missään muussa paikassa sen jälkeen, kun 13 vuotta sitten muutin lapsuudenkodistani.

Vaikken vieläkään oikein osaa valita Hakaniemen metroasemalta oikeaa uloskäyntiä, osaan silti kulkea melkein mihin vain ajattelematta, mistä kadunkulmasta täytyy kääntyä, ja minuun tarttuu hetkessä tapa kiirehtiä aseman liukuportaita puolijuoksua, vaikka seuraava metro tulisi kolmen minuutin päästä.

Helsingissä saatan hetkeksi unohtaa, etten asu enää kaupungissa.

Ystävien kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se jäi edellisellä kerralla. Keskustassa kävellessä ajattelen ehkä, että enpä ole vähään aikaan vissiin käynyt täällä: Citykäytävän Robert’s Coffee on muuttanut käytävän toiselle puolelle ja Stocka muuttunut entistäkin tunnistamattomammaksi. Mutta se tuntuu ihan samalta kuin Pitäjänmäessä asuessa: saatoinhan silloinkin pysytellä viikkokausia keskustan ulkopuolella.

helsinki_senaatintori

helsinki_aleksanterinkatu

Samaan aikaan, kun Helsinki tuntuu kodilta, niin ei sitten kuitenkaan. Siellä ei ole enää tukikohtaa, ei yhtä paikkaa, jonka oven voisi avata ja perästä sulkea ja kutsua kodiksi.

Ja vaikka näen Helsingin paikallisen silmin, katselen sitä myös muualla asuvan näkökulmasta.

Viimeksi lukiossa ollessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten likaista kaduilla on ja miten ilmeettömiä ihmiset ovat. Pääkaupungeissa on kyllä monesti sellaista, eikä se minua vaivaa. Kiinnitän vain siihen huomiota.

Tämä on vähän paradoksaalista, mutta vasta Hollantiin muutettuani olen huomannut, miten lyhyet välimatkat Helsingissä on. Siellä asuessani valehtelematta mietin, että miksi kukaan kävelisi päivittäin Sörnäisistä keskustaan. Mutta eihän se matka ole kuin ehkä pari kilometriä – totta kai kävelisi, ja nyt minäkin kävelen!

helsinki_aurinkolahti1

helsinki_aurinkolahti2

Miten en Helsingissä tajunnutkaan, miten hyvä julkisen liikenteen verkosto siellä on? Kuinka ruman oransseja ne metrovaunut ovat ja miten tylsää on, ettei asemiin ole panostettu lainkaan? Miten ydinkeskustasta on monen vuoden asumisenkin jälkeen hankala löytää kiva kahvila, jossa ei joutuisi jonottamaan ylihintaista cappuccinoa? Miten ylipäänsä se ydinkeskusta ei ole ollenkaan se juttu vaan kaikki parhaat jutut ovat sen ulkopuolella?

Helsingissä asuessani en käynyt koskaan korttelisaunoissa. Nyt olen viime vuoden sisällä käynyt sekä Arlan että Kotiharjun saunoissa, ja molemmat ovat aivan mahtavia! Eikä kaupungissa asuessa käynyt koskaan mielessäkään mennä niiden pehmeisiin löylyihin, vaikka parhaimmillaan asuin sadan metrin päässä.

Kirpputoreilla kävin kyllä aika säännöllisesti, mutta tajusinko, miten paljon niitä Helsingissä oikeastaan on ja miten hyvin koko kierrätyssysteemi toimii? En. Tällä reissulla löysin muun muassa Pertti Palmrothin melkein täydellisessä kunnossa olevat avokkaat alle kahdeksalla eurolla Hakaniemen Fidan kenkähyllystä.

Vanhoille kotikulmilleni Pitskuun en ole uskaltautunut poismuuton jälkeen. Pelottaa, että entisissä lenkkimaastoissa pyöriessä iskisi ikävä.

helsinki_skatta1

helsinki_skatta2

Lempiasiani Helsingissä ovat itse asiassa varsin arkisia. Vasta nyt olen alkanut tajuta, että kaupunki ei taida olla parhaimmillaan matkakohteena vaan asuinpaikkana. Olen alkanut ymmärtää paremmin niitä, jotka eivät rakastu kaupunkiin siellä käydessään, mutta vielä paremmin tajuan niitä, jotka asuvat siellä, eivätkä oikein osaisi kuvitella olevansa missään muuallakaan.

Voisinko muuttaa takaisin Helsinkiin? Varmasti. Mutta ikävöinkö sitä? En. Ystäviä ja entistä arkea kaipaan kyllä. Mutta ajattelen, että ensimmäiset pysyvät, jos ovat pysyäkseen. Jälkimmäistä taas ei ole enää olemassakaan.