Muistoja Wienistä

Kaikista niistä kaupungeista, joihin tahtoisin palata uudelleen, suurin lempparini on Wien. Lapsena olin saanut päähänpinttymän matkasta Itävaltaan, ja kun lopulta yli parikymppisenä pääsin toteuttamaan unelmani, pinttymä kasvoi entistä suuremmaksi.

Muu Helsinki nukkui vielä, kun raahustimme matkaseurani kanssa lentoasemalle juhannusaaton aattona pari vuotta sitten. Matka kulki Riian kautta, mutta siitä huolimatta olimme perillä Itävallassa monta tuntia ennen hostellihuoneen vapautumista.

Huonetta odotellessamme tuli tietenkin haahuiltua ympäri keskustaa. Taivaalla oli synkkiä pilviä, mutta silti oli tukahduttavan kuuma. Se tuntui oudolta mutta ihanalta Suomen vilpoisen alkukesän jälkeen. Välissä satoi isoja ja lämpimiä pisaroita, joten ostin kaupasta vihreän sateenvarjon. Se kulkee edelleen laukussani.

Illalla sade oli jo kaikonnut ja meillä oli ohjelmaa, sillä olimme varanneet ennakkoon liput oopperaan. Se onnistui helposti ainakin saksaa opiskelleelta puolisoltani.

Wienissä oopperataloja on kaksi. Me kävimme siinä pienemmässä ja kasuaalimmassa, Volksoperissa. Isompi Staatsoper on ulospäin ja varmaan sisältäkin upea ja yksi Euroopan tunnetuimmista.

Edellisyön lyhyiden yöunien ja kilometrien kävelyn jälkeen olin puhki. Carmen esitettiin saksaksi, enkä tajunnut lauluista kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Salissa oli ehkä 40 astetta lämmintä. Mikään näistä ei kuitenkaan pilannut ihanaa kokemusta.

Oopperan naapurikahvilasta sai sacherkakkua, niin kuin varmaan jokaisesta muustakin kaupungin kahvilasta. Reissun aikana aloin rakastaa tuota herkkua, joka ei ennen ollut uponnut minuun lainkaan. Lopulta sitä tuli nautiskeltua useaan otteeseen, vaikka sacherin kodissa Café Sacherissa tai tunnetussa Demelissä emme jaksaneetkaan piipahtaa.

Silloin kun en herkutellut sacherilla ja muilla kakkupaloilla, mässytin Rooman reissun tapaan italialaista jäätelöä. Sitäkin sai keskustasta melkein joka nurkalta. Millaisenhan vararenkaan sitä kerryttäisi, jos viihtyisi Wienissä vähän viikonloppua pidempään?

Kaikkein suurin Wienin-herkku oli kuitenkin ihan oikeaa ruokaa: parhaita mustekalarenkaita, joita olen ikinä syönyt. Niitä sai kaupungin suurimmalta markkina-alueelta Naschmarktista.

Wienissä on suosittua piipahtaa markkinoilla, jossa pääsee nauttimaan herkkuja eri puolilta maailmaa ja hankkimaan samalla ruoka- ja juomatuliaisia. Erinomaisen mustekalan ohella söin mainiota vietnamilaista ja maistelin tietysti paikallista viiniä, joka ei sekään ollut hullumpaa.

Yhtenä iltana metsästimme rakkolaastareita apteekin myyntiluukulta epämääräisellä saksan ja englannin sekoituksella. Sen jälkeen join punaviiniä viehättävän vanhahtavassa kahvilassa, jossa oli kirjahyllyjä ja leppoisan raukea tunnelma.

Wienissä asunut laulunopettajani sanoi joskus, että hänen kokemuksensa mukaan ihmiset joko rakastavat tai inhoavat Wieniä.

Minulle Wienistä jäi melkein täydellinen mielikuva, ja salaa haaveilen, että saisin joskus asua kaupungissa. Samaan aikaan jännittää kuitenkin varata uutta matkaa, sillä pelkään illuusion rikkoutuvan.

Mihin kaupunkiin sinä haluaisit palata? Entä mitä mieltä olet Wienistä?

Vinkkejä Rodokselle

Vihdoinkin kesä ja voi alkaa laskea päiviä lomaan sekä seuraavaan kunnon reissuun!

Kesä on myös vuodenaika, jolloin alan odottaa joltakulta tutulta Facebook-viestiä, jossa kysytään vinkkejä Rodokselle. Joku on aina menossa rakkaalle entiselle kotisaarelleni ensimmäistä kertaa, ja siltä varalta, että se joku on sillä puolella ruutua, nyt on luvassa muutama vinkki.

Marraskuussa 2008 olin juuri palannut talveksi Suomeen ja työskentelin eräässä hotellissa uusien reissurahojen toivossa. Silloinen työkaverini kuuli, että olin ollut kesän Rodoksella ja totesi viettäneensä siellä alkusyksystä viikon. “Ei siellä pidempää ois kyllä ollut mitään tekemistäkään” -lausahdus on edelleen syöpynyt mieleeni.

Ensinnäkin: huvittavaa sanoa niin ihmiselle, joka on juuri varsin hyvin viihtynyt kyseisessä paikassa seitsemän kuukautta. Toisekseen: et voisi olla juuri enempää väärässä.

Rodos on ollut pakettimatkailijoiden lomakohde jo vuosikymmenten ajan, ja jaksan aina toitottaa, että syystäkin. Vastoin joidenkin luuloja saarella on paljon muutakin tekemistä kuin rantalöhöilyä Ellinrannalla ja turistikauppojen kiertelyä. Niihin toki voi hyvin kyllästyäkin viikossa.

Kuten monista muistakin paikoista, myös Rodoksesta saa jännimpiä juttuja irti suuntaamalla vähän sinne sun tänne turhaan suunnittelematta. Alla on kuitenkin muutama melko varma vinkki.

Rannat

Sillä olisihan vähän outoa lähteä Rodokselle, jos rantalekottelu ei nappaisi yhtään. Kreikka tunnetaan pikkukivirannoistaan, ja niitä riittää myös auringon saarella.

Rodoksen kaupungin “turistialueen” Ellinranta ja Tuulinen ranta muun muassa ovat pikkukivirantoja. Näistä kahdesta suosin itse varsinkin keskikesällä jälkimmäistä, sillä tuuli on tuohon aikaan oikein tervetullut juttu. Lisäksi ruotsalaisteinien kansoittama Elli on mielestäni Rodoksen hirvein ranta. Aamuisin sekä toukokuussa tai lokakuussa sekin kyllä menettelee, jos haluaa vain hieman aurinkoa ja uintia ja sattuu asumaan jossain lähialueen kymmenistä hotelleista, mutta varsinaiset rantapäivät vietän muualla.

Lukuisia kivikkoisia mutta kivoja rantoja on myös kaupungin ulkopuolella. Omia suosikkejani ovat Kallithean Tassos Beach ja Afandoun ranta. Ihania hiekkarantoja ovat muun muassa Tsambika ja Haraki. Falirakin lomakylän rannoilla en käy oikeastaan koskaan, sillä Rodoksella on parempiakin vaihtoehtoja.

Kaikki mainitsemani rannat ovat Rodoksen itärannikolla, mistä löytyykin paljon enemmän uimakelpoista rantaa kuin lännestä. Niille pääsee kätevästi bussilla tai omalla menopelillä. Bussilipun hinta esimerkiksi Kallitheaan tai Falirakiin on parin euron luokkaa. Auto-, skootteri- ja polkupyörävuokraamoilta ei Rodoksella voi välttyä.

Akropoliit

Lindos on yksi Rodoksen tunnetuimmista nähtävyyksistä ja valkoisiksi kalkittuineen taloineen ehdottomasti saaren kauneimpia paikkoja. Itärannikolla sijaitseva kaupunki on doorilaisten rakentama, ja suurin osa Lindoksen-kävijöistä kiipeää sen akropoliille, joka on Rodoksen suurin.

Lindokseen pääsee Rodoksesta bussilla ja tietysti autolla, mutta myös esimerkiksi laivalla. Jälkimmäistä olen kokeillut kerran ja jos ei ole mihinkään kiire, voin tapaa suositella. Matkalla ehtii hyvin ottaa aurinkoa ja välissä pysähdytään uimaan.

Toinen näkemäni akropolis on Rodoksen kaupungissa lähellä Ixiaan vievää tietää. Se on muutaman kilometrin päässä ruuhkaisimmasta turistikeskittymästä, mutta kuitenkin kävelymatkan päässä keskustasta. Akropolis on merkattu ainakin Google Mapsin karttaan. Samalla kun kävelee sinne, voi käydä nautiskelemassa frappea ja tiropitaa eli juustopiirasta esimerkiksi omakotitaloalueen keskelle piilotetussa Swedcossa (Sofouli Themistokli 116).

Symi ja muut naapurit

Naapurisaari Symin pääkaupunkiin pääsee Rodoksen kaupungin Mandraki-satamasta monta kertaa päivässä. Jos suuntaa Symille päiväksi, lähtö on aamulla kahdeksan tai yhdeksän maissa ja paluu iltapäivällä.

Symin-päiväretkiä myy luultavasti jokainen suomalainen matkatoimisto. Paljon halvemmalla pääsee, kun lähtee omatoimimatkalle ja ostaa liput suoraan sataman lippukojusta. Lipunmyyjäpapat eivät välttämättä puhua englantia, mutta heidän kanssaan pärjää paitsi kreikan- myös elekielellä.

Symin kaupunki on pittoreski ja värikäs pieni kaupunki, joka on täynnä ihania pikkuravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Olen käynyt siellä monta kertaa, ja menen luultavasti tänäkin kesänä, kunhan heinäkuinen Rodoksen-matkani koittaa.

Tai sitten suuntaan tällä kertaa jonnekin muualle. Rodokselta pääsee nimittäin lautalla myös muille saman saariryhmän saarille, kuten Kosille ja Kalymnokselle, joskin päiväreissumielessä ne taitavat olla liian kaukana. Myös maata voi vaihtaa helposti lähtemällä Turkin puolelle Marmarikseen, joka on mainio päiväretkikohde.

Ruoka ja juoma

En ala tässä luetella suosikkiravintoloitani, sillä a) edellisestä kerrastani Rodoksella on jo melkein kolme vuotta ja talouskriisi on voinut laittaa ravintoloiden pakkaa siinä ajassa vähän sekaisin b) niitä on monta. Yleisesti ottaen syöminen on ainakin omien Rodoksen-lomieni kohokohtia: saarelta löytää mainiota kreikkalaista ruokaa ja hyvistä ravintoloista on melkein runsauden pulaa.

Perinteisiä herkkuja, kuten mousakaa, gyrosta ja kreikkalaista salaattia, saa melkein joka ravintolasta. Ainakin ennen vanhankaupungin Rusticossa niitä myytiin myös kasvisversioina (no, nyt tuli mainittua yksi suosikkiravinteli). Vanhassakaupungissa kannattaa kokeilla kalaravintoloita ja kaupungin ulkopuolella olevissa kylissä mitä tahansa kämäisen näköistä tavernaa.

Suosikkijuomani Kreikassa ovat pikakahvista tehty jääkahvi eli frappe sekä halpa, makunsa puolesta pientä totuttelua vaativa retsina. Kreikassa espressopohjaisten kahvien laatu voi olla vähän mitä sattuu, mutta frappe toimii kuumana kesäpäivänä aina. Retsinan omintakeinen maku puolestaan syntyy, kun käymässä olevaan valkoviiniin lisätään hieman aleppomännyn pihkaa.

Kuten Euroopassa yleensä, Rodoksella voi syödä ja juoda melko huolettomasti. Oman kokemukseni mukaan hanavesi on juomakelpoista, mutta pullovesi saattaa toki maistua paremmalta.

Juhlatuulella ollessa cocktaileihin ja shotteihin kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella, sillä joissakin baareissa niihin käytetään huonolaatuista alkoholia, mikä tuntuu voinnissa viimeistään seuraavana päivänä. Suurimmassa osassa paikoista uskallan nautiskella mitä vain, mutta Orfanidou-baarikadulla tilaan pelkkiä pullotettuja juomia.

Rodoksen kaltaiset perinteiset lomakohteet – jee vai buu?

Rakas Kallio

kallio2.jpg

kallio1.jpg

Minun on pakko sanoa suoraan: joskus en jaksaisi sinua lainkaan.

En jaksaisi lähi-Alepan jonoja, joissa ostetaan vain halvinta tölkkiolutta tai liikaa hiivaa. En rähinää naapurissa olevan räkälän edestä, enkä korttelin päähän kaikuvaa mekkalaa.

Minua tympivät viisikymmentä vuotta sitten rakennetut talot, joissa putket menevät tukkoon ja joiden hissit hädin tuskin jaksavat nousta seitsemänteen kerrokseen.

Kulman taakse ulottuvat leipäjonot taas. Ne saavat mielen apeaksi.

kallio3.jpg

kallio4.jpg

kallio5.jpg

Mutta Kallio, yleensä kuitenkin pidän sinusta valtavasti.

Keväästä ilakoivat narsissit vaatekaupan ulko-ovella. Käytettyjen tavaroiden liikkeet ja divarit, joissa hullaannun niin, että hymyilen hölmönä ja lakkaamatta.

Aamupala kahvilassa, jonka ohrapuuro on melkein taivaallista. Lounas ravintolassa, jonka kreikkalainen tarjoilijatar saa aina nauramaan. Illallinen, jota ei ole koskaan hankala löytää.

Konstailematon oluttuoppi, karaokebaarit ja värikkäät ihmiset sottaisilla kaduilla. Kasvishampurilainen, jonka voi napata mukaan kotimatkalle.

Ratikan kolina viimeisenä äänenä ennen nukahtamista.

Rakas Kallio, eilen palautin avaimeni ja sanoin sinulle heippa. Mutta vain hetkeksi, sillä tulen kyllä kylään luoksesi.

kallio7.jpg

kallio6.jpg

kallio8.jpg

Pärnu vs. Oulu

Alan uhkaavasti lähestyä keski-ikää. Näin voisi päätellä ainakin siitä, millä tarmolla olemme puolisoni kanssa viime aikoina innostuneet kylpylälomista. Kaksi on puolen vuoden aikana jo hankittu plakkariin, kolmas on suunnitteilla.

Pääsiäislomalla ajelimme minun lapsuudenmaisemiini Ranualle, mutta ennen äidin ja isän luo asettumista pysähdyimme yhdeksi yöksi Pohjois-Suomen pääkaupunkiin Ouluun.

Oulu on minulle melko tuttu paikka villeiltä teinivuosilta, mutta tällä kertaa emme ehtineet juuri tutustua kaupungissa muuhun kuin Edeniin. Lapsena se oli lempipaikkani Oulussa, ja aika kivaa siellä oli nytkin.

Oulun Eden on reilu parikymppinen kylpylähotelli aivan Perämeren rannalla Nallikarissa.

Tällaisena veden lapsena olen aina pitänyt Nallikaria henkeäsalpaavana. Edellisestä vierailusta oli kuitenkin aikaa viitisentoista vuotta, joten olin jo melkein unohtanut paikan kauneuden. Valkoisesta, sileästä hiekkarannasta tuli tunne kuin olisi ollut jossain paljon etelämpänä Euroopassa.

Sama tunne tuli viime syyskuussa Pärnussakin, vihmovasta vesisateesta huolimatta. Se oli se ensimmäinen kylpylälomakohteemme (tai oikeastaan loma, jonka aikana kävimme kylpylässä, sillä emme tuolloin asuneet kylpylähotellissa).

Lappilaisena haluaisin sanoa, että Oulu vei kevyesti voiton kahden kylpylälomakohteen vertailussa, mutta en vain voi. Pärnu sopii ainakin tällaisen varhaiskeski-ikäisen ja lapsettoman makuun paremmin.

Toisin kuin etukäteen arvelimme, pärnulaisessa Estonia Termidissä oli enimmäkseen aivan muita asiakkaita kuin suomalaisia mummoja. Suurin osa oli itse asiassa melko nuoria.

Parasta kylpylässä olivat erilaiset saunat ja kunnon uimamahdollisuudet. Oma suosikkini oli klassikoksi luokiteltava turkkilainen sauna, mutta kävimme kokeilemassa muun muassa höyrysaunaa, suolasaunaa ja tavallista suomalaistakin saunaa.

Erityisen mukavaa oli se, etteivät saunat olleet suihkuosastojen vaan altaiden yhteydessä. Tämä tarkoittaa siis sitä, että saunaan pääsee helposti uimisen lomassa ja yhdessä vastakkaista sukupuolta olevan seuralaisen kanssa. Ja kyllä, Pärnussakin muistettiin, että kloori muuttuu höyrystyessään myrkylliseksi ja ennen altaasta saunaan menoa pitää peseytyä huolellisesti: jokaisen saunan edustalla oli suihkut sitä varten.

Toisin kuin suomalaisissa kylpylöissä yleensä, Estoniasta löytyi myös oikea uima-allas, jossa olisi voinut halutessaan ihan kuntoillakin. Meillä tämä mahdollisuus saattoi jäädä muutamaa altaanmittaa lukuun ottamatta kokeilematta, mutta mahdollisuus on mielestäni iso plussa. Meidän käyntimme aikana uimiseen oli myös hyvin tilaa, toisin kuin Kallion uimahallissa.

Miljöönä Estonia Termid oli selvästi askeettisempi ja uimahallimaisempi kuin suomalaiset sisarensa. Palmupuut ja muu “eksoottinen” sisustus puuttuivat, mikä olisi lapsena varmasti tuntunut tylsältä, mutta enää moisen perään ei osannut haikailla.

Oulun Edenissä yksi parhaista puolista on tosiaan kylpylähotellin sijainti upealla paikalla. Kylpylä itsessään on aika samannäköinen kuin kaikki Suomen edenit, tropiikit ja tropiclandiat. Eden on selvästi suunnattu lapsiperheille, mikä näkyi myös asiakaskunnassa.

Uimiseen Eden ei oikein sovellu: siellä voi ainoastaan pärskiä ja polskia. Kuntoilumahdollisuuksia kuitenkin on, sillä hotelliasukkaat saavat käyttää vapaasti kuntosalia ja ulkoilemaankin pääsee hyvin. Allasosaston yksi hauskimmista ominaisuuksista on lämmitetty ulkoallas, jota tällaisena vilukissana ei tosin tullut testattua.

Edenin saunaosasto on suppeampi kuin Estonia Termidissä, mutta ihana, turkkilaistyylisen lempeä ja kostea roomalais-iiriläinen sauna antaa kaiken anteeksi. Muut vaihtoehdot ovat tavallinen sähkösauna ja höyrysauna.

Koska asuimme Edenissä yhden yön, voin arvostella hieman myös hotellipuolta.

Huoneemme ei kokolattiamattoineen ja ysärivuodesohvineen ollut ihan sitä, mitä olin villeissä lomahaaveissani (ja valokuvien perusteella) kuvitellut, mutta näkymä isolta parvekkeelta merelle oli paljon parempi.

Maisemaravintolassa, jossa söimme illallista, kasvissyöjän ateriavaihtoehdot olivat aika vähissä (oma moka tosin – tämän olisi voinut helposti tarkistaa etukäteen netistä) ja kieltämättä myös romantiikka oli aika kaukana. Näköalat eivät kuitenkaan pettäneet sielläkään, joten päätin murjottamisen sijaan hymyillä.

Aamupala tarjoiltiin samassa ravintolassa, ja se oli hyvin tyypillinen suomalaishotellin aamiainen: monipuolinen ja täyttävä ja pääsiäislauantain aamuna yhdeksältä varsin ruuhkainen.

Sekä Oulussa että Pärnussa arjen katkaisu sujui mallikkaasti ja voisin mennä kumpaan tahansa uudelle minilomalle ainakin jossain vaiheessa. Pärnu on kuitenkin kohde, josta jo varsinaisesti haaveilen. Seuraavaan Oulun-lomaan taas tuskin kuuluu kylpylöintiä.

Estonia Termid,  A.H. Tammsaare pst. 4a – Pärnu, www.spaestonia.ee
Sokos Hotel Eden, Holstinsalmentie 29 – Oulu, www.edenspa.fi

Kuvissa on ihasteltu Nallikarin rantaa. Pärnu-aiheisia kuvia on täällä.

Tylsä eli täydellinen loma

Jokin aika sitten vietin illan Santorinia muistellen: maailman tunnetuimpia auringonlaskuja, valkoiseksi kalkittuja kivitaloja, rosoisia rantoja ja täydellistä ruokaa. Muistitikulta löytyi aika monta valokuvaa, joista muutama suosikkini on yläpuolella.

Vietin Santorinilla viikon toissa kesänä, ja ihan totta puhuakseni se oli vähän tylsä kohde.

Saaren pinta-ala on 79 kilometriä, ja siellä asuu alle 15 000 ihmistä – siis saman verran kuin suomalaisella paikkakunnalla, jota joku saattaa nimittää kaupungiksi, mutta mikä kuulostaa aika huvittavalta.

Kun tämän tiedostaa ennen lomaa, tylsyys on ihan myönteinen asia. Santorini ei ole seikkailukohde, vaan lomakohde täydelliseen nollailuun.

Kamari

Kamari on turisteille rakennettu kylä, jossa suuri osa saaren hotelleista on. Se oli myös meidän kotimme loman ajan.

Lomakylä on aina lomakylä, mutta meidän tarpeisiimme Kamari oli ihan soppeli.

Hotellilta rantaan oli minuutin matka. Rantabulevardilta löytyi vieri vierestä ravintoloita, kahviloita ja jätskibaareja. Meluisat yökerhot – no, ne loistivat poissaolollaan.

Auton vuokraus

Parina päivänä vuokrasimme auton, mitä suosittelenkin kaikille, joita ajaminen kapeilla ja osittain vuoristoisilla teillä ei pelota. Santorinia näkee nimittäin parhaiten omalla menopelillä.

Yleensä Kreikassa auton saa vuokrattua joko itsenäisesti vuokraamosta tai hotellin kautta. Päivävuokra on halvimmillaan noin 30-50 euroa.

Santorinin näkee autolla nopeasti, ja sillä pääsee paikkoihin, joihin ei muuten välttämättä osaisi mennä.

Me kävimme monella vuoriston keskellä olevalla, pienellä kivikkorannalla ja yhden auringonlaskun onnistuimme katsomaan jossain keskellä ei mitään, kaukana Oian ja Firan ihmislaumoista.

Fira

Laumoista huolimatta pääkaupunki Firasta, jossa ylivoimaisesti suurin osa santorinilaisista asuu, muodostui suosikkipaikkani.

Siellä vietimme monta päivää ja iltaa tavernoissa herkutellen. Firassa on myös paljon kauppoja, joista kirjanörtin mieleen jäi parhaiten ihana kaksikerroksinen kirjakauppa. Sen nimeä en tietenkään enää muista.

Jos auton tai skootterin vuokraus ei sovi suunnitelmiin, esimerkiksi Kamarista Firaan pääsee nopeasti bussilla.

Oia

Postikorteista tuttu Oian kylä on valkoisine taloineen ja marmorilaatoituksineen hengästyttävän upea, mutta juuri muuta tarjottavaa sillä ei olekaan.

Ravintolat ovat kalliita, ja niistä puuttuu kreikkalaisen tavernan rento rähjäisyys.

Auringonlaskun aikana Oia on Santorinin suosituin paikka, mikä tarkoittanee sitä, että koko auringonlasku saattaa jäädä näkemättä. Emme kokeilleet tätä yhtenäkään iltana, sillä emme halunneet Oiaan illalliselle.

Oletko sinä käynyt Santorinilla? Mitä tykkäsit?

Lähellä luontoa

Jos saisin päättää siitä, miten Helsinkiä markkinoidaan matkakohteena, yksi asia olisi varma: kieltäisin sanan metropoli käytön ja hehkuttaisin jokaisessa mahdollisessa yhteydessä sitä, miten lähellä luonto on.

Olen toki hieman jäävi sanomaan. Vartuin muutaman tuhannen asukkaan lappilaiskylässä, ja luonto on minulle – noh – luonnollinen asia. Niin itsestäänselvää, ettei sen olemassaoloa oikeastaan edes tajua ennen kuin se katoaa ympäriltä.

Joskus lukion jälkeen ajattelin, että suurin unelmani olisi asua sykkivässä suurkaupungissa keskellä betoniviidakkoa. En pystynyt ymmärtämään äitiäni, jonka mielestä luonto on niin mainio juttu.

Sitten muutiin Ateenaan, enkä “yllättäen” ollutkaan enää aivan innoissani. Metsästä ja raittiista ilmasta sai vain haaveilla, ja se olikin paljon isompi juttu kuin olin etukäteen kuvitellut.

Helsingissä on onneksi erilaista.

Aikanaan kun asuin Pitäjänmäessä tai Pukinmäessä, metsäiselle lenkkipolulle pääsi melkein suoraan kotiovelta. Katajanokan-kodista ehti parissa minuutissa tallaamaan hiekkatietä merenrantaan. Täältä Kalliostakin sujahtaa hetkessä Töölönlahdelle.

Luontoa on siis ihan keskustassakin, puhumattakaan sitten siitä, kun malttaa matkata muutaman kilometrin sieltä pois päin. Silti koskaan ei tarvitse turhautua siitä, että jokin palvelu tai menomahdollisuus puuttuisi.

Sunnuntaina löysin uuden suosikkipaikan, kun ajelimme puolisoni kanssa alle puolessa tunnissa Espoon puolelle Nuuksioon.

Nuuksiossahan on monelle tuttu kansallispuisto, jossa lääniä riittää yli 50 neliökilometrin verran. Sen vuoksi se ulottuu paitsi Espooseen myös rajojen taakse Kirkkonummelle ja Vihtiin. Helsingistä sinne pääsee tietenkin helposti autolla mutta myös bussilla.

Minulle puisto oli entuudestaan aivan tuntematon, ja automatkan aikana tuli ihasteltua sitä, miten nopesti maasto muuttuu merenrannan tasaisuudesta jylhiin ja korkeisiin mäkiin. Näin lähellä, enkä edes tiennyt tästä mitään.

Sunnuntainen ulkoilureissu ei ollut pitkä mutta sitäkin piristävämpi. Raitis ilma ja täydellinen hiljaisuus tekevät ihmeitä.

Muutama viikko sitten löysin toisen uuden suosikkipaikan.

En ollut ikinä käynyt poikaystäväni entisillä kotikulmilla Laajasalossa, mutta nyt tiedän, että sinnekin voi suunnistaa kun kaipaa lenkille metsään ja merenrantaan.

Ei varmaan yllätä, että sielläkin oli älyttömän nättiä, ja oli hassua katsella talvisesta hiljaisuudesta merenrannan toisille puolille Kalasatamaan tai keskustaan. Laajasalon rantapoukamia pääsee ihastelemaan bussilla tai pyörällä tai vaikka kävellen Herttoniemen metroasemalta.

Aina välillä muistelen kaihoisasti Pukinmäestä Vantaanjoen maisemia, Pitäjänmäestä taas Talin golfkentän vierustaa ja polkuja, jotka johtavat aina Munkkiniemeen tai Vermoon saakka.

töölönlahti.jpg

Onneksi nämä kaikki ovat kätevän lähellä, mutta silti tarpeeksi kaukana, jotta saisi pientä seikkailun tuntua arkeen.

Jos minä saisin luoda Helsinki-kuvaa maailmalle, luonto olisi ensimmäinen valttikortti, minkä vetäisin esiin. Sen jälkeen tulisivat ne muut kivat jutut.

Aktiviteetit ja kaupunkilaismenot ovat loppujen lopuksi melkoista tusinakamaa, jota löytyy jokaisesta isommasta kaupungista. Helsinki sen sijaan on pikkukaupunki, jota ei ole (ainakaan vielä) rakennettu täyteen. Eikä sitä muuten tartte hävetä.

Millä sinä markkinoisit omaa kotikaupunkiasi?

Eka kuva on Nuuksiosta ja loput kuvat ovat eri puolilta Helsinkiä.

Päivän löytö: kimchi

Liikuin tänään työasioissa Kruununhaassa, ja matkalla päämäärääni kävelin hieman harhaan ja päädyin Rauhankadun sijaan Mariankadulle.

Onni onnettomuudessa, sillä siinä kiireessä säntäillessäni törmäsin vahingossa korealaiseen ravintolaan. Ravintola näytti ulospäin hirveän kivalta, ja koska en ole ikinä aiemmin syönyt korealaista ruokaa, päätin työmenoni jälkeen poiketa siellä lounaalla.

Korea House on nettisivujensa perusteella Helsingin ainoa korealainen ravintola, enkä itse edes tiennyt sen olemassaolosta. Mahtava löytö!

Korelainen keittiö ei tosiaan ole minulle entuudestaan yhtään tuttu, mutta onneksi ravintolan sisäänkäynnin luona oli muutama lehtileike, joiden otsikot huusivat Korean kansallisruoan kimchin nimeä.

Friteerattua riisiä ja kimchiä löytyi myös lounaslistalta, joten päätin totta kai kokeilla sitä. Metalliset syömäpuikot käteen ja maistelemaan.

Kimchi on kaalista valmistettu lisukesalaatti, josta löytyy Koreassa satoja erilaisia variaatioita. Kalevan mukaan korealaiset syövät sitä jokaisella aterialla.

Minunkin maistamani versio oli aivan mainio: sopivan tulinen ja täyttävä. Puikoilla syöminen tuotti tuttuun tapaansa pieniä haasteita, muttei niin paljoa, että tarjoilija olisi tullut vaivihkaa sujauttamaan pöydälleni haarukkaa.

Tänne menen toistekin, ja suosittelen sitä lämpimästi teillekin!

Korea House, Mariankatu 19 – Helsinki, www.koreahouse.fi

Italialainen aamu

Vaikka tykkään syödä aamuisin terveellisen ja melko runsaan aamupalan, joinakin aamuina tekisi mieli nauttia se italialaisittain.

Marraskuisella Rooman-reissulla heräsin joka aamu seitsemän tai viimeistään kahdeksan maissa ja ennen nähtävyyksille ryntäämistä piipahdin hostellin kulman takana olleeseen kahvilaan.

Kahvilassa oli vielä aamuisen hämyisää, mutta tarjoilijapoika jaksoi aina toivottaa pirteät buongiornot ja toi pöytään samettista cappuccinoa sekä pari tuoretta croissanttia tai pullaa. Niillä pärjäsi yllättävän pitkälle päivään.

Rakastan täydellistä cappuccinoa, jonka vaahto on sileää ja oikeanlämpöistä ja jonka espressopavut ovat vasta jauhettuja. Aikanaan kun muutin Helsinkiin, ensimmäinen työpaikkani oli kahvilassa, joka todella panosti kahviin ja jossa jokainen työntekijä pääsi koulutukseen opettelemaan oikeaoppista kahvin tekoa. Viimeistään tuossa vaiheessa aloin kammota espressoa, jota ei ollut valmistettu oikein.

Italiassa huonosta kahvista ei ole pelkoa. Onneksi Helsingissäkin osataan tietyissä paikoissa, kuten Kaffecentralenissa, Kakkugalleriassa ja Signora Deliziassa. (Muitakin hyviä saa kertoa!)

Viimeisenä Rooman-aamuna, kun olin jo suuntaamassa lentokentälle, sain mukaani yhden ylimääräisen suklaapullan. Söin sen lentokoneessa ja suljin vielä hetkeksi korvani minut ympäröineeltä suomelta. Delizioso.

Ensimmäistä kertaa ulkomailla

Innostuin viime viikonloppuna katsomaan Yle Areenasta parilta istumalta koko Au pairit Lontoossa -sarjan. Ohjelmasta tuli valtavan nostalginen olo!

Vaikken olekaan itse ollut au pairina, suunnilleen seitsemän vuotta sitten moni kavereistani lähti viettämään välivuotta sillä tavalla ja sarja muistuttaa elävästi tuosta ajasta. Muutin itsekin melkein tarkalleen kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa ulkomaille.

Olen omassa perheessäni ainoa, joka on tosissaan innostunut matkailusta.

Sen vuoksi en ollut lukioikäisenä edes käynyt missään muualla kuin Virossa ja Ruotsissa (toim. huom. Viro tosin oli tuolloin Lapista katsottuna melko kaukana ulkomailla!). Haaveilin kuitenkin aina matkustelusta, ja yläasteikäisenä lentoemäntä ja matkaopas kuuluivat haaveammatteihini.

Kirjoitin ylioppilaaksi syksyllä 2007, ja syksyn kirjoitusten jälkeen lähdimme äitini ja veljeni kanssa ensimmäistä kertaa kunnon etelänmatkalle.

Etukäteen olin varma, etten tykkäisi yhtään Rodoksen kaltaisesta turistirysästä. Olisin halunnut mihin tahansa muualle, mutta lokakuussa Rovaniemeltä ei mennyt suoria lentoja muihin paikkoihin.

Ja kuinkas sitten kävikään? Viikon lomareissulla rakastuin Rodokseen. Aloin pian suunnitella lähtöä sinne vähän pidemmäksi ajaksi.

Seuraavana keväänä olin juuri täyttänyt 20, saanut ylioppilaslakin päähäni, paiskinut töitä hotellissa muutaman kuukauden ja kerännyt matkakassaa.

Kävin koko talven sähköpostikirjeenvaihtoa suomalaisen Tiinan kanssa, sillä hän oli ollut edelliskesänä töissä Rodoksella ja kertoi vinkkejä reissua varten. Myöhemmin Tiinasta tuli yksi parhaista ystävistäni, jonka kanssa olen matkustanut monta kertaa.

Huhtikuun alussa pakkasin matkalaukkuni ja lensin Helsingin ja Ateenan kautta Rodokselle.

Nyt tuntuu hieman hullulta, etten ollut varautunut reissuun mitenkään muuten kuin varaamalla halvan hotellihuoneen kahdeksi viikoksi ja keräämällä tililleni sen verran rahaa, että voin tarvittaessa ostaa lennot takaisin Suomeen.

En osannut sanaakaan kreikkaa, enkä ollut koskaan viettänyt ulkomailla viikkoa pidempää ajanjaksoa.

Tiinan vinkkien ansiosta osasin kysyä töitä oikeasta paikasta, mutta oli minulla myös hyvä tuuri: sain työpaikan ensimmäisestä hotellin ravintolasta, josta niitä kysyin. Viihdyin siellä sen verran hyvin, että palasin seuraavana kesänä uudelleen.

Koti-ikävääni itkin ensimmäistä kertaa jo muutama päivä muuton jälkeen: ympäristö tuntui oudolta, ihmiset olivat erilaisilta, kaikkialla piti puhua englantia ja kirjaimetkin olivat aivan kummallisia. Onneksi matkalaukussa oli Fazerin sinistä.

Toinen, paljon raskaampi koti-ikävän puuska iski reilu kuukausi muuton jälkeen. Muistan edelleen, että se lähti jostain työkaverin ikävältä tuntuneesta heitosta, joka puolestaan johtui kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä.

Itkin kaksi tuntia työpaikalla, koska en vain voinut lopettaa. Työkaverit kävivät vuorollaan lohduttamassa.

Siinä ne isommat, koti-ikävän puuskat sitten tuona ensimmäisenä kesänä olivatkin. Suurimman osan ajasta olin innostunut ja onnellinen kaikesta ympärilläni olleesta uudesta.

Työnteko oli aivan erilaista kuin mihin olin tottunut – työtunteja kertyi paljon enemmän kuin Suomessa, mutta samaan aikaan töissä oli rentoa.

Tutustuin kesän aikanakymmeniin uusiin ihmisiin, joista moni on edelleen ystäväni. Opin pitämään oliiveista ja punaviinistä. Osasin arvostaa vesisadetta, kun kastuin sellaisessa ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.

Opin suhtautumaan elämään rennommin, luottamaan itseeni ja nousemaan ylös vastoinkäymisistä.

Au pairit Lontoossa -sarjassa on kuvattu paljonkin itkua ja koti-ikävää. Se yksinkertaisesti kuuluu asiaan, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Vaikka sarjan tytöistä yksi esimerkiksi vannottaa, ettei päästäisi omaa lastaan au pairiksi tai vaihto-opiskelemaan, olen melko varma, että hän muuttaa mielensä tai on jo niin tehnyt.

On melko kliseistä sanoa, että ulkomailla tai ylipäänsä uusissa ympyröissä asuminen kasvattaa, mutta se on ihan totta.

Tärkein asia, jonka Rodoksella asuessani omaksuin, on varmasti se, että entisenä ja hieman nykyisenäkin ujona tyttönä uskallan nyt tehdä ja kokeilla asioita, jotka minua kiinnostavat. Vaikka Kreikasta on raskaitakin kokemuksia, en ikinä vaihtaisi aikaani siellä pois.

Sen sijaan haaveilen uudesta pitkästä jaksosta ulkomailla ja sitä ennen heinäkuussa koittavasta lomasta rakkaaseen turistirysääni, jossa on aina minun toinen kotini.

Jos Kreikkaan muutto kiinnostaa, olen kirjoittanut vinkkejä aiheesta pari vuotta sitten Rantapalloon.

Jätä kommentti täällä

Kun lähdet Roomaan, muista lenkkarit

Viime marraskuussa kun pimeys alkoi tuttuun tapaan ahdistaa, päätin lähteä sitä hetkeksi karkuun ja toteuttaa samalla pitkäaikaisen haaveeni.

Varasin ensimmäistä kertaa lennot Italiaan ja sen pääkaupunkiin Roomaan. Olin haaveillut reissusta saapasmaahan vuosia, mutta aina aiemmin matka oli kariutunut suunnitteluvaiheessa.

Lyhyt reissu kesti kolme päivää. Etukäteen toivoin, ettei marraskuisessa Roomassa sataisi kovin montaa kertaa ja että aurinko edes pilkahtaisi jossain vaiheessa.

Odotukset ylittyivät, kun paistetta riitti jokaisena päivänä. Toisena matkapäivänäni jouduin jopa riisumaan nahkatakkini ja kiertelemään Palatium-kukkulaa t-paidassa. Ukkosen jyrinä herätti viimeisenä yönä, mutta sekin tuntui melko kesäiseltä.

Kuten tiedätte, Roomassa on valtavasti tekemistä ja näkemistä, eikä sitä millään ehdi kokea kunnolla kolmessa päivässä.

Kiitos mahtavan hostelliemäntäni, ehdin nähdä kuitenkin paljon enemmän kuin uskalsin etukäteen odottaa. Hän antoi minulle kaksi karttaa, joita oli täydennetty tarkentavilla post it -lappusilla. Toiseen karttaan oli merkitty hyviä kävelyreittejä ja nähtävyyksiä, toiseen taas ravintoloita.

Eräs Roomassa käynyt ystäväni mainitsi etukäteen, että matkalaukkuun on tärkeää pakata hyvät kävelykengät, koska kävelemistä Roomassa ei vain voi lopettaa.

Ystäväni vinkki kuvaa Roomaa erinomaisesti. Se on kaunein kaupunki, jossa olen käynyt, ja minkä tahansa kulman takaa saattaa tulla vastaan jotain henkeäsalpaavaa.

Kun törmäsin antiikin aikana temppeliksi rakennettuun Pantheoniin puolivahingossa, tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt hetkeksi.

Vaikka ikuinen kaupunki on kolmen miljoonan asukkaan suurkaupunki, tunnetuimmat nähtävyydet ovat kohtuullisen kävelymatkan päässä toisistaan.

Roomaan saapuessani ostin rautatieasemalta kolmen päivän metrolipun, mutta lopulta käytin sitä ainoastaan tulo- ja menomatkalla sekä Vatikaaniin mennessäni (paavin kotihuudit ovat näppärästi Ottavianon metroaseman vieressä). Jalat olivat viimeisenä reissupäivänä muusia, mutta eipähän tarvinnut potea huonoa omaatuntoa pastan ja gelaton ahminnasta.

Kovin erikoisia vinkkejä en osaa Roomaan antaa, sillä kuka tahansa Rooman-kävijä tajuaa mennä ihastelemaan Pantheonia, jättimäistä amfiteatteri Colosseumia ja sen vieressä olevaa Palatiumia, Vatikaanin Pietarinkirkkoa sekä muita maailmankuuluja monumentteja. Juuri mitään sen omaperäisempää en osannut pitkän viikonlopun aikana etsiä.

Tunnettuja nähtävyyksiä kannattaa kuitenkin mennä ihan oikeasti katsomaan, sillä Roomassa ne ovat aidosti näkemisen arvoisia. Koko kaupunki on valtava museo, niin kuin poikaystäväni joskus asiaa kuvaili.

Sen verran kuitenkin vinkkaan loistavia karttojani lainaten, että ensikertalaisen kannattaa kulkea isoja katuja, kuten Via del Corsoa ja Via Nazionalea. Niiden varrella ja vierellä on vaikka mitä nähtävää, eikä aikaa mene niin helposti eksyneenä harhailuun.

Kävellessä kannattaa poiketa myös satunnaisiin, vähemmän tunnettuihin kirkkoihin eli basilikoihin. Luultavasti niitä osuu matkalle useita, eikä kamera kädessä vouhottavia turisteja ole yhtä paljon kuin Santa Maria Maggioren kaltaisissa kirkkojulkimoissa.

Tärkeintä on ottaa ne lenkkarit mukaan, sillä kävelemistä ei voi lopettaa. Paitsi siksi aikaa, että ostaa gelato-kioskista sitruunajäätelöä, joka on suunnilleen yhtä täydellistä kuin Roomakin.