Mitä tehdä sateisena sunnuntaina?

Täällä Haagissa on tänään sateinen päivä.

Kävin aamulla saattelemassa Suomesta kylässä olleen ystäväni juna-asemalle, minkä ansiosta tuli käytyä pikku kävelylenkillä. Loppupäivän voikin sitten viettää hyvällä omallatunnolla sisätiloissa.

sunnuntaitekemista1

Luin pari viikkoa sitten Uudesta muusasta, että kirjoittaja Eeva Kolulla on tapana pyykätä sunnuntaisin. Minulla on ihan sama tapa! Pyykkääminen on lempikotityöni, joka sopii täydellisesti sunnuntaihin, sillä samalla, kun on tehokas, voi oikeasti tehdä jotain ihan muuta kuin kotitöitä – esimerkiksi katsella sarjoja.

Handmaid’s Tale -televisiosarjaa alettiin näyttää hollantilaisessa suoratoistopalvelu Videolandissa viimein viikko sitten. Suomessahan se on näytetty HBO Nordicilla jo jokin aika sitten.

Ahmimme mieheni kanssa Handmaid’s Talen kymmenen jaksoa muutamassa päivässä. Lähitulevaisuusdystopiaan, jossa syntyvyys on laskenut ja hedelmälliset naiset pakotetaan synnytyskoneiksi ääriuskovaisiin lapsettomiin perheisiin, sijoittuva sarja on ahdistava mutta hirveän tärkeä, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti huikea.

Handmaid’s Talen pääosan esittäjä Elisabeth Moss on muuten pääosassa myös eri tavalla synkässä uusiseelantilaisessa Top of the Lake -rikossarjassa. Katsoin sen aiemmin tänä syksynä Netflixistä, ja sekin on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja kivaa vaihtelua amerikkalaisille kiiltokuvasarjoille.

Niille hetkille, kun kaipaa jotain leppoisampaa katsottavaa, sopii hyvin Modern Family, jonka kahdeksannen tuotantokauden jaksot tulivat juuri Hollannin Netflixiin.

sunnuntaitekemista4

Handmaid’s Tale -sarjan myötä olen viime päivät yrittänyt pakkomielteen omaisesti etsiä Margaret Atwoodin kirjaa, johon sarja perustuu. Kirjakaupoista tai kirjastosta en sitä ole onnistunut bongaamaan, mutta netissä sitä onneksi myydään ja ajattelin laittaa sen pian tilaukseen.

Ensin aion kuitenkin lukea loppuun tällä hetkellä kesken olevat kirjat. Niitä on kolme, joista kaksi on hollanninkielisiä! Koska hollanniksi lukeminen on kuitenkin monesti vielä puutteellisen kielitaitoni vuoksi raskasta, kirjastosta lainaamani Graeme Simsionin The Rosie Project on niille sopivan kevyt vaihtoehto.

The Rosie Project kertoo genetiikan tutkija Donista, joka yrittää etsiä itselleen täydellistä vaimokokelasta. Täydellisen ihmisen löytäminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi, ja pian Don huomaa käyttävänsä paljon Wife Projectia paljon enemmän aikaa Dad Projectiin eli uuden tuttavuutensa – mutta täysin sopimattoman vaimokokelaan – Rosien isän etsimiseen. Don ei itse sitä ymmärrä, mutta lukijalle käy jo alusta alkaen selväksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä, mikä tuo omia esteitään molempiin projekteihin.

Kirja ei ole mitään klassikkoainesta, mutta Donin hahmo on sopivan koominen ja samaan aikaan koskettava,  ja kirja sijoittuu akateemiseen maailmaan, mikä on piristävää. Aspergerin oireyhtymän käsitteleminen on tärkeää: siitä ei liikaa puhuta kaunokirjallisuudessa tai muuallakaan.

sunnuntaitekemista2

Viime viikkoina sunnuntaiperinteekseni on muodostunut myös aiemmin blogia kirjoittaneen, Lontoossa pitkään asuneen Annika Mannisen videoprojekti Maailmankansalaiset, josta ilmestyy joka sunnuntai uusi jakso Youtubeen.

Maailmankansalaisissa haastatellaan ulkomailla asuvia suomalaisia, jotka ovat tällä ekalla tuotantokaudella Briteissä asuvia. Tämän viikon sunnuntain jaksossa elämästään Englannissa kertoo ihana Laura, joka on ainakin itselleni tuttu myös Elämänmakuja-blogista.

sunnuntaitekemista3

Iltapäivällä olen menossa vielä Bodybalance-tunnille (onneksi kuntosalini on muutaman minuutin kävelymatkan päässä), mikä on niin ikään ihana viikonloppuperinne. Noudatin tapaa välissä myös Suomessa asuessani.

En hirveästi tykkää esimerkiksi joogasta (enkä varsinkaan siihen liittyvistä meridiaani-hengellisyyshöpinöistä), mutta Bodybalance, joka yhdistää joogaa, pilatesta ja tai chitä, on vähän aktiivisempaa kehonkuoltoa. Se tekee aina tosi hyvää selälleni, niskalleni ja fiilikselleni.

Maanantaina tai tiistaina, kun laskostan tänään pestyjä pyykkejä kaappiin, kuuntelen luultavasti taas samalla uusimman jakson Unelmaduunarit-podcastista, joka tekee tuosta pyykkäämiseen tylsimmästä osiosta vähän hauskempaa.

Päivitys 12.11.: Täydensin ajatuksiani The Rosie Project -kirjasta luettuani sitä pidemmälle.

Mitä sinä teet mieluiten sateisina viikonloppuina?

Hollannissa kuntosalille pääsisi kympillä kuussa – mutta sellaiselle salille en halua

Kävin tänään ensimmäistä kertaa pitkän sairastelun jälkeen kuntosalilla. Ihanaa olla taas terve ja saada liikkua!

Liityin elokuussa kotimme lähellä olevan kuntosalin asiakkaaksi, ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen löytänyt oikeasti itselleni sopivan salin, jolla ainakin ennen sairastumista tuli monta kertaa viikossa käytyäkin.

Olen kuntosalien suhteen aika valikoiva. Mielestäni treenipaikan pitää olla a) tarpeeksi lähellä, että sinne tulee lähdettyä b) tarpeeksi iso, ettei aina tarvitse jonotella laitteille tai painoja c) sellainen, jossa on myös ryhmätunteja ja d) sellainen, jossa kaikesta – etenkään ohjauksesta – ei pidä maksaa erikseen.

Viime vuosina salikulttuurissa on tapahtunut yksi oleellinen muutos: halpaketjujen tulo markkinoille. Näiden paikkojen meininki muistuttaa Ryanairia: Ai, et halua määräaikaista kolmen vuoden sopimusta? No, se maksaa.  Ai, haluat, että joku tekee sinulle saliohjelman? No, se maksaa. Ai, haluat käydä täällä kaikkina kellonaikoina? No, sekin maksaa!

kuntosalilla2

Olen viimeksi käynyt oikeasti säännöllisesti ja pitkään salilla viime vuosikymmenellä, kun asuin vielä Rovaniemellä, vaikka tässä välissäkin olen ehtinyt olla useamman salin jäsen.

Rovaniemellä liityin Urheiluopiston Santasportin asiakkaaksi, koska sali oli kotoa viiden minuutin kävelyn matkan päässä. Onneksi se sattui olemaan muutenkin kiva paikka. Omaohjaaja teki uuden saliohjelman parin kuukauden välein. Itsenäisen treenin lisäksi kävin muun muassa kerran viikossa treenamassa sen ajan Suomen uutta hittilajia pilatesta, ja innostuin esimerkiksi spinningistä, vaikka muistan edelleen, miten helvetilliseltä se ensimmäisillä kerroilla tuntui.

Kaiken lisäksi Urkan salin yhteydessä oli kylpylä, jonka porealtaissa sai käydä vapaasti lillumassa salitreenin jälkeen. Muistelen, että kuukausimaksu olisi ollut tuolloin jotain 40-50 euron luokkaa.

sali

Kymmenessä vuodessa olen kerennyt Rovaniemeltä Hollantiin ja salikulttuurikin on ehtinyt muuttua.

Leidenissä asuessamme kävin puolisen vuotta Hollannin toiseksi suurimman kuntosaliketjun Fit for Freen salilla ihan vain, koska se oli lähellä kotiamme.

Fit for Freellä (jonka nimi on harhaanjohtava!) treeniohjelman teettäminen ammattilaisella olisi maksanut ekstraa, ja koska salin respa ei ollut hirveän innokas auttamaan esimerkiksi ohjausajanvaraamisessa, arvaatte varmasti, miten siinä kävi. Kävin salilla silloin tällöin puuhastelemassa, mutta rehellisesti sanottuna en varmasti kehittynyt noina muutamana kuukautena tippaakaan. Onneksi tajusin sopimusta tehdessäni pulittaa ekstraa siitä, että sopparin sai irtisanoa ilman mitään määräaikoja!

kuntosalilla1

Nykyisellä salillani on muutamia ärsyttäviä maksa lisää, niin saat tämän ja tämän -juttuja, mutta tärkeimmät palikat kuuluvat 35 euron kuukausimaksuun, jota opiskelijana maksan. Saan käydä salilla mihin aikaan haluan ja osallistua kaikille ryhmätunneille, ja ohjaaja tekee uuden saliohjelman 6-8 viikon välein. Ja tärkeää: siellä on sekä sauna että hamam!

Tänään minulla oli juuri tapaaminen ohjaajan kanssa. Juttelimme ensin pari minuuttia siitä, mitä haluaisin salitreenillä saavuttaa (lihasvoimaa juoksuharjoittelun tueksi) ja kuinka usein haluan treenata salilla (kahdesti viikossa). Sitten hän kliksutteli tietokoneella ohjelman, joka kulkee mukanani kännykässä.

Vastustin ensin sitä, että salilla pitää olla mukana puhelin (nykyaika!!) mutta on se oikeasti ennemmin kätevä kuin ärsyttävä. Salin sovelluksesta paitsi näkee ohjelman voi myös tarkastaa, miten joku tietty liike tehdään. Lisäksi se (pirulainen) muistuttelee aamuisin, että hei, tänään on muuten sitten treenipäivä. Sillä saa myös varattua ja peruttua ryhmätunnit.

Saliohjelman tekemisen jälkeen kävimme yhdessä ohjaajan kanssa liikkeet läpi, ohjaaja tarkisti, että teen ne oikein, ja varasimme seuraavan tapaamisen joulunalusviikolle.

Minusta on kiva, kun joku katsoo liikkuessa vähän perään ja potkii pikkuisen pyllylle. Salilla treenatessa on kuitenkin niin helppo mennä metsään ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaa omaa terveyttä sen sijaan, että edistäisi sitä. Siitä, että nämä asiat ovat kunnossa, olen valmis maksamaan vähän enemmänkin kuin, mitä perussalipaketti maksaisi naapurissa.

kuntosalilla3

Halpaketjujen markkinoille tulossa on tietty asiakkaan kannalta se hyvä puoli, että salille pääsee nykyään halvemmalla kuin aiemmin. Kun muutin Helsinkiin 2009, salikorttia ei tahtonut saada kuukaudeksi alle 50 eurolla, mikä on paljon pienituloiselle ja esimerkiksi ihmiselle, jota ryhmäliikunnat eivät kiinnosta. Nykyään 20 euron kuukausimaksut tuntuvat olevan ihan yleisiä, ja Hollannissa salille pääsee monesti halvimmillaan kympillä kuussa.

Huono puoli on se, että hinnanlasku näkyy jossain: ainakin minun mielestäni se heijastuu laatuun ja ihan todistetustikin esimerkiksi alan työntekijöiden palkkaukseen. Sanomalehti Volkskrant uutisoi just viime viikolla, että Hollannissa liikunta-alan työntekijöiden ostovoima on vuosituhannenvaihteen jälkeen pienentynyt viidenneksellä. Samaan aikaan salilla käyminen on maan suosituin liikuntamuoto.

Mitä te olette valmiita maksamaan salikortista ja mitä siihen teidän mielestänne pitää kuulua?

Viime hetken halloween-asu omasta kaapista

Päätimme lauantaina lähteä aika suunnittelemattomasti halloween-bileisiin Haagiin.

En ole koskaan aiemmin juhlinut halloweenia, jos joskus vuonna 1999 lapsuudenkotini varastossa (…) järjestettyjä lastenbileitä ei lasketa, mutta kiitos parikymppisten, aktiivisesti bilettävien opiskelukavereideni, tiesin juhlaa vietettävän Hollannissakin aika yleisesti.

Nettilähteiden perusteella halloweenin vietto yleistyy täällä koko ajan. Mututuntumalla tuntuu, että samoin on Suomessa. Ainakin tänä viikonloppuna some-feedini ovat olleet täynnä kotimaisia halloween-bileitä ja naamiaisasuisia ystäviä – ja minusta tuntuu, että tämä on ensimmäinen vuosi, kun näin on ollut.

Kuva: Kristina Paukshtite / Pexels / CC0

Naamiaisjuhlaan on totta kai pukeuduttava asianmukaisesti, joten käytin lauantai-iltapäivän Pinterestin selailuun. Halusin kostyymin mielellään niin, että oman vaatekaapin sisältö riittäisi siihen.

Helposti toteuttavaa kauhuhahmoa en keksinyt, joten aloin miettiä muita vaihtoehtoja. Ensiksi tuli mieleen Pulp Fiction -hahmo Mia, jota esitti elokuvassa Uma Thurman. Se olisi sinällään helppo: asuun tarvitsisin mustat housut, korkkarit ja vähän liian ison, valkoisen paitapuseron. Valitettavasti tukkani on vääränvärinen, joten lopulta hylkäsin ajatuksen.

Musta mekko ja lepakonsiivet -yhdistelmä olisi myös helppo toteuttaa. Mutten omista sopivaa, mustaa kangasta tai huivia, joten tämäkin idea siirtyi ehkä johonkin tuleviin Halloween-bileisiin.

Sitten törmäsin Maija Poppaseen.

Maijalla on usein päällään valkoinen, konservatiivisen näköinen paitapusero (löytyy), musta tai sininen hame (en omista kellohelmaista, mutta pari muunlaista mustaa hametta kylläkin), mustat sukkikset (vaatekaapin kulmakiviä), mustat kengät (viime talvena ostetut Wondersit toimivat täydellisesti) ja hattu (mies suostui lainaamaan helkutin kallista Fedoraansa – tässä parisuhteessa luottamusasiat taitavat olla kunnossa).

Koska halloweenina saa hullutella, laitoin naamaan enemmän pakkelia kuin vuosiin, eikä samaan baariin tullut kaverimme ensin tunnistanut minua. Apuna olivat Youtuben meikkitutoriaalit, joiden innostamana päädyin tuhraamaan hyvin hövelisti poskipunaa, silmänrajausväriä ja kirkkaanpunaista huulipunaa.

Nauhan Maijan punaista rusettia varten leikkasin vanhasta, huonoon kuntoon menneestä paidasta, ja hattuun kiinnitin yhden kukkahiuskoristeen ja pari kartongista askartelua kukkaa. Sateenvarjo oli taitettavaa mallia, mutta onko tuo nyt niin justiinsa?

Lopputulos ei ollut ehkä ihan Julie Andrews Maija Poppasena, mutta mielestäni kuitenkin tarpeeksi sinne päin, helposta ja edullisesta ratkaisusta puhumattakaan.

Vai mitä sanotte? Ainakin yksi kaverimme tunnisti hahmon, joten ihan pieleen ei kai mennyt.

Juhlitteko te tänä vuonna halloweeniä? Entä onko teillä kokemuksia viime hetken naamiaisasuista?

Mistä (muusta kuin työjutuista) olen ylpeä?

Viikonloppuna näin vanhan kaverini kirjoittaneen Facebookiin postauksen asioista, joista hän on ollut itsessään tänä vuonna ylpeä. Mielenkiintoisinta kirjoituksessa oli minussa se, että yksikään ylpeydenaiheista ei liittynyt uraan tai vastaaviin saavutuksiin vaan ihan arkisiin juttuihin ja itsensä kehittämiseen.

Kirjoitus oli niin inspiroiva, että aloin miettiä vastaavia omalta kohdaltani – ja minnepä muualle ne listaisin kuin tänne. Itse olen ylpeä (muun muassa!) näistä viimeaikaisista jutuista:

kissan_kouluttaminen

Jaksan melkein joka ilta opettaa kissalleni temppuja

Kohta puolitoistavuotias mutta meille vasta kesällä muuttanut kissamme on sisäkissa, eli sille pitää keksiä vähän enemmän tekemistä kuin vapaasti kulkevalle kissalle. Ruokin kissan nykyään lähes joka ilta niin, että se saa ruokaa palkinnoksi tekemistään tempuista.

Kissan kouluttaminen on hitaampaa kuin koiran, mikä vaatii joskus kouluttajalta pitkää pinnaa. Myönnän, ettei ihan aina pitkän päivän jälkeen kiinnostaisi mennä konttaamaan lattialle ja hokemaan “istu”, “seiso”, “hyppää”.

Mutta on myös hauska huomata, miten kissa oppii. Nyt se osaa jo käskystä istua, nousta takatassuille seisomaan, hypätä käsien välistä ja mennä makuulle. Ja tulla luo ainakin silloin, kun sitä itseään sattuu huvittamaan.

Parasta on se, että kissa tuntuu oikein odottavan näitä koulutushetkiä. Merkkinä siitä on yleensä yhdeksän aikaan alkava vaativa mau’unta: nyt olisi aika temppukouluilla.

spreek-nederlands-met-mij
“Puhu hollantia kanssani”, sanoo kielikurssilta saatu pinssini.

Olen uskaltanut alkaa puhua hollantia

Kirjoitan tästä lähiaikoina kunnolla, mutta kävin syyskuussa hollannin intensiivikurssin, joka oikeasti avasi jonkin puheblokin: pystyn nykyään keskustelemaan hollanniksi.

Teen virheitä totta kai ja ihan koko ajan, mutta olen lopettanut melkein kokonaan välittämästä niistä. Ja joka kerta, kun jokin asia hoituu paikallisella kielellä, olen ylpeä itsestäni!

minä

Uskallan olla enemmän oma itseni

Keväällä kävin opintoihini liittyvän omien ongelmien ruotimiskurssin (heh). Kurssi oli rankka mutta mahtava, ja tärkein oppini oli, että tunnistin yhden vallitsevan heikkouteni.

Vältän usein sanomasta asioita suoraan silloinkin, kun tilanne sitä vaatisi, etten vain aiheuttaisi kielteistä reaktiota muissa ihmisissä. Erityisen kiusalliseksi koen myöntää sen, jos jokin loukkaa tai suututtaa itseäni. Seurauksena saatan tukahduttaa reaktioni kokonaan, mikä johtaa siihen, ettei asia selviä vaan pikemminkin jää vaivaamaan.

Kurssilla oli muun muassa roolileikkejä, joissa pääsin roolin varjolla olemaan enemmän sellainen kuin joskus hankalissa tilanteissa haluaisin olla. Se oli niiiin vapauttavaa ja auttoi tajuamaan, että sitä pitäisi hakeutua useamminkin seuraan ja ympäristöön, jossa kokee voivansa ja saavansa olla sellainen kuin on (ja ehkä myös harrastajateatteriin, sillä jonain ihan toisena oleminen oli hauskaa!)

Kaikissa asioissa oman käytöksen muuttaminen lähtee ongelman tunnistamisesta. Ja sitä käytöksenmuuttamistyötä olen alkanut tehdä kurssin myötä ihan oikeassa elämässäkin. Ei helppoa mutta tärkeää pidemmän päälle oman hyvinvoinnin kannalta.

Mistä sinä olet ollut viime aikoina itsessäsi ylpeä?

Haastaan teidät kaikki mukaan vastaamaan joko tuolla kommenttiboksissa tai omalla blogikirjoituksella. Ja ei puhuta tällä kertaa niistä työ- tai koulumenestysjutuista!

Ja lisäksi: tämä kaverinikin Facebook-postaus oli varusteltu sillä tyypillisellä disclaimerilla, että eihän sitä tietenkään suomalaisena sovi itseä kehua, mutta… Sovitaanko, ettei kukaan aloita vastaustaan samoilla sanoilla – nyt tai koskaan myöhemminkään? Aiheesta saa aina olla ylpeä, eikä sitä tarvitse peitellä. Eli ei muuta kuin omakehu haisemaan!

Kiinnostavimmat kirjat, jotka luin alkuvuonna

Vielä ei kannattaisi lesottaa, kun vuotta on jäljellä vielä yli viisi kuukautta, mutta vähän tekee kuitenkin mieli.

Asetin tämän vuoden lukutavoitteekseni 20 kirjaa, ja – ylläripylläri – huomasin kesäkuun lopussa, että olin viime kuun loppuun mennessä lukenut jo yli puolet tavoitteesta eli 11 kirjaa. Nyt on menossa jo kirja numero kolmetoista.

Moni yliopistossa opiskeleva tuttuni sanoo, ettei vapaa-aikana tule luettua, kun opinnoissa joutuu lukemaan niin paljon. Ymmärrän pointin erittäin hyvin. Itsestäkin tuntuu monesti, ettei yksinkertaisesti jaksa, eikä pahemmin kiinnostakaan, lukea enää sivuakaan, kun on istunut kahdeksan tuntia kirjastossa nenä kirjassa.

Suurimman osan ajasta jonkun ihan muun kuin oman alan kirjallisuuden lukeminen kuitenkin rauhoittaa minua ja saa ajatukset pois stressinaiheista. Siksi luen melkein joka ilta ainakin muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa (ja kiireisimpinä aikoina se tosiaan on yleensä ehkä kaksi kolme sivua ennen kuin Nukkumatti korjaa). Nyt “kesäloman” alettua olen suorastaan ahminut muutaman kirjan ihan vain siitä ilosta, että saa kerrankin hyvällä omalla tunnolla lukea romaania vaikka keskellä päivää.

Tässä olisi muutama kiinnostava poiminta niistä alkuvuoden kirjoista. Ehkä sieltä löytyy vähän lomalukemisvinkkejä teillekin.

matilda

Roald Dahl: Matilda

Matildasta tuli minun lempparikirjani jo ala-asteen alussa, kun opettajani luki sitä luokalleni ääneen eka- tai tokaluokalla ollessani. Sittemmin olen lukenut kirjan itse ainakin pari kolme kertaa, viimeksi Lanzaroten-matkalla tammikuussa.

Matilda on muutaman vuoden ikäisenä lukemaan oppinut lapsinero, jonka kotona ei paljon lukemisesta tai koulunkäynnistä, eikä niin kauheasti itse Matildastakaan perusteta. Koulussa Matilda joutuu kamalan rehtorin silmätikuksi, mutta saa onneksi opettajakseen neiti Honeyn, joka näkee Matildan erikoislaatuisuuden.

Matilda on suunnattu varhaisteineille, mutta se on kivaa ja leppoisaa (ja välissä myös vähän surullista) luettavaa myös sitä isommille.

girlfriendinacoma

Douglas Coupland: Girlfriend in a Coma

Douglas Couplandin synkässä teoksessa 17-vuotias, tietämättään raskaana oleva Karen vajoaa koomaan. Kun tytär Megan syntyy, teini-ikäisestä Richardista tulee hukassaoleva isä.

Girlfriend in a Coma kuvaa Richardin, Meganin ja Karenin ystäväpiirin yrityksiä jatkaa elämää ystävän traagisen kohtalon varjossa. Kun Karen lopulta herää, poikaystävä ja koulukaverit ovatkin yhtäkkiä nelikymppisiä: hän itse on henkisesti samanikäinen kuin 17-vuotias kapinallinen Megan.

Girlfriend in a Coma on mielenkiintoinen, erilainen ja koukuttava. Se on yhdistelmä tulevaisuusdystopiaa, teiniangstia ja kolmenkympinkriisiä sekä sitä, miten elämässä kaikki ei aina mene nappiin. Lopulta kaikki menee itse asiassa niin huonosti, että koko maailma tuhoutuu.

Girlfriend in a Coma ei ole lukukokemuksena mikään täysi kymppi mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan jälkeen alkoi tehdä mieli tutustua Couplandin teoksiin enemmänkin: niistä tunnetuin lienee esikoisteos Generation X: Tales for an accelerated culture, josta x-sukupolven käsite tuli tutuksi.

diktaattorin_keittiömestari

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Harrastelijakirjoittajien omaelämäkerroissa tökkii monesti vähän turhan moni juttu: rakenne, sisältö, taustatyön puutteellisuus, tylsä kirjoitustyyli. Samaan aikaan kirjan aihe on silti niin kiinnostava, että tarinan haluaa kuulla kuitenkin – ei kai niitä kukaan muuten kustantaisi.

Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto on japanilainen kokki, joka työskenteli kolmetoista vuotta Kim Jong-ilin keittiömestarina. Takakannen hehkutuksesta ”taitavasti rakennettuine henkilökuvineen” ja ”Pohjois-Korea-kirjallisuuden helmineen” en ole ihan samaa mieltä, mutta kiinnostava tämä kirja kyllä on: sen kautta pääsee ainutlaatuisella tavalla tirkistelemään Kimin perheen kulisseihin ja näkemään, millainen tyyppi Kim Jong-il oli lähipiirilleen. (Toim. huom. aika absurdi.)

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista on psykologinen: vaikka Fujimoto tietää Kim Jong-ilin kohtelevan kansaansa hirvittävällä tavalla ja vaikka hän itsekin lopulta lähtee Pohjois-Koreasta, koska maa alkaa poltella vähän liikaa jalkojen alla, hänen kirjoitustavastaan huokuu loppuun saakka häiriinnyttävä ihailu Pohjois-Korean diktaattoria kohtaan.

luciansilmat

Maaria Oikarinen: Lucian silmät

Mielenterveyshäiriöistä puhutaan populaarikulttuurissa edelleen liian vähän ja silloin, kun puhutaan, se tehdään monesti vääristellen. Lucian silmät on iloinen poikkeus.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Janna on taidemaalari, joka valmistelee uutta taidenäyttelyään. Maniavaiheessa olevana hän pursuaa energiaa ja suuruudenhulluja ajatuksia. Kuvioihin kuuluvat hetken mielijohteesta tehdyt syrjähypyt ja impulssiostokset. Vastuunottaminen perheestä ei niin kiinnosta, kun elämässä on paljon muutakin. Lopulta Jannalla menee niin lujaa, että hän vajoaa psykoosiin ja joutuu hoitoon.

Lucian silmissä on erityisen hyvää se, miten monesta näkökulmasta se kuvaa mielenterveyshäiriötä: sitä, miten häiriö heijastuu potilaan perheeseen ja arkeen, miten se rajoittaa elämää ja miksi lääkkeitä ei tule aina otettua, vaikka tietää, että pitäisi. Kertojia on useampi, muun muassa Jannan teini-ikäinen tytär.

Kirja on selvästi hyvin omakohtainen. Esikoiskirjailija Oikarinen on itsekin taidemaalari, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Luultavasti sen takia kirja onnistuu kuvaamaan häiriötä ja sen oireita niin osuvasti, tarkasti ja korvia kuumottavasti.

alittlelife

+ Hanya Yanagihara: A Little Life

A Little Life on täällä vain tällaisena ylimääräisenä mainintana, sillä kirjoitin kirjasta jo aiemmin. Mutta se nyt vaan on paras lukuvinkkini tähän kesään: onhan se paras kirja, jonka olen ylipäänsä lukenut ties kuinka pitkään aikaan. Siksi käytän hyväkseni kaikki tilaisuudet kehua sitä.

Mitä kiinnostavia kirjoja te olette lukeneet tänä vuonna?

Kymppi, jonka piti olla puolikas, ja kokemuksiani Leidenin maratonilta

Viime sunnuntaina minun piti juosta elämäni ensimmäinen puolimaraton. Mutta enpä sitten juossutkaan.

Tammikuussa Leidenin maratonille ilmoittautuessani ajattelin, että aikaa treenata on vielä hyvin. Hollannissa on mukavat juoksuolosuhteet ympäri vuoden ja elämä tuntui olevan pitkästä aikaa balanssissa, kun opiskelutahti alkoi viimein olla rutiinia ja arki oli muutenkin asettunut uomiinsa.

Mutta sitten, kun tulin ensin kerran, sitten toisen ja lopulta kolmannen kerran kipeäksi, ja kärsin välissä myös huonojen kenkien aiheuttamista polvikivuista, päätin vaihtaa matkan kymppiin.

Minun tavoitteeni juoksutapahtumissa on kuitenkin nauttia matkasta, tapahtuman tunnelmasta ja siitä, että yleensä aika yksinäisestä harrastuksesta tulee hetkeksi sosiaalinen. En halua “vain päästä maaliin”, joten puolimaratonin aika on sitten joskus myöhemmin.

leidenin_maraton1

 

Leidenin maraton on toimiva tapahtuma, jossa on hyvä tunnelma

Leidenin maraton on kahden kokemukseni mukaan hirveän hauska tapahtuma. Kaksipäiväisessä tapahtumassa ensimmäisen päivän iltana juostaan viiden kilometrin yöjuoksu, toisen päivän aamuna maraton ja puolimaraton sekä viimeisenä, toisen päivän iltapäivällä, kymppi.

Kympin reitti kulkee Leidenistä naapurikaupunkiin Leiderdorpiin ja sieltä takaisin Leideniin. Enimmäkseen mennään siis kaupunkimaisemissa, joista saa esimakua alla olevalta videolta. Reitti on erittäin tasainen, niin kuin Hollannissa tietty yleensäkin.

Koska olen osallistunut juoksutapahtumiin vain Leidenissä, en osaa verrata tunnelmaa muihin tapahtumiin. Mutta uskallan silti sanoa, että Leidenin maratonilla parasta on fiilis ja se, miten ihmiset lähtevät hommaan mukaan: ainakin kympillä kannustajia riittää tasaisesti koko matkan ajan, lapset läpsyttelevät ja aikuiset kannustavat kovaan ääneen kaikkia juoksijoita, eivät vain omia tuttujaan.

Reitin ehkä huvittavin osuus on viimeisillä kilometreillä, kun tullaan takaisin Leidenin keskustaan. Reitti kulkee kadunvarsibaarien ohi, joissa raikaa musiikki, ja päiväkänniset ihmiset kannustavat juoksijoita viinilasit kädessä. Penkkiurheilua livenä siis! Juoksun jälkeen Leidenissä kehtaa hyvin liittyä kannattajien joukkoon terassille juoksuvaatteet päällä.

Viime vuonna kympin reitillä oli muistaakseni kaksi virallista juomapistettä, mutta nyt, kun sää oli paljon viime vuotta kesäisempi, matkan varrella oli myös useampi ihan tavallinen ihminen, joka tarjoili vettä juoksijoille omalla pihallaan. Muutama mies kasteli juoksijoita puutarhaletkulla, ja lapset viilensivät heitä vesipyssyillä (kohteliaasti kuitenkin ensin kysyen, että haluatko vettä. Ihanat hollantilaiset lapset!) Vesipisteillä oli veden lisäksi tarjolla myös pesusieniä ja hedelmiä.

leidenin_maraton2

Leidenin maraton on minusta ylipäänsä tosi hyvin järjestetty tapahtuma. Hain sekä tänä että viime vuonna juoksunumeron paikan päältä päivää ennen omaa juoksua, eikä siellä juuri ole tarvinnut jonotella. Kaikki on muutenkin toiminut hyvin, ja vaikka tapahtumasta löytyy vähän huonosti tietoa englanniksi, paikan päällä saa kaiken hoidettua hollannin lisäksi myös englanniksi.

Sää Hollannissa voi toukokuun loppupuolella olla melkein mitä tahansa, mutta omilla juoksukerroillani se on ollut aika ihanteellinen. Viime vuonna oli pilvistä ja viitisentoista astetta lämmintä. Tuulta ei ollut, mutta välissä tihutti vettä. Tänä vuonnakaan ei juuri tuullut, lämmintä oli parikymmentä astetta ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Välissä tuli vähän turhankin lämmin, mutta ainakin lähtöä oli mukava odotella!

leidenin_maraton3

 

Omat juoksukokemukseni Leidenissä

Viime vuoden kymppi Leidenin maratonilla oli elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma, jos koulun yleisurheilukilpailuja ynnä muita ei lasketa, enkä ylipäänsä ollut juossut aivan kympin pituisia lenkkejä sinä keväänä. Jännitin sen vuoksi ihan sikana sitä, pääsenkö edes maaliin ja jos pääsen, olenko ihan vihoviimeinen.

No, en ollut todellakaan. Leidenissäkin on selvästi paljon aika extemporesti tapahtumaan mukaan lähteneitä juoksijoita: se on tapahtuma ihan kaikennäköisille ja -kuntoisille ihmisille. Jos on siis itse harjoitellut tapahtumaa varten, ei varmasti jää viimeiseksi.

Viime vuonna ylitin oman tavoitteeni ihan reilusti ja juoksin kympin aikaan 1:00:39. Silloin olin treenannut talven aikana paljon vähemmän kuin tänä vuonna, mutta kolme viimeistä viikkoa ennen tapahtumaa juoksin säännöllisesti kolmesti viikossa. Tapahtumassa menin alkumatkan tosi leppoisaa tahtia, mutta pari viime kilometriä spurttasin niin täysiä kuin jaloista pääsi. Tunnelma oli vaan niin mahtava, että siitä sai energiaa.

Tänä vuonna kevät meni tosiaan sairastellessa, ja koska flunssista viimeinen (koputan puuta!) osui huhti-toukokuun vaihteeseen, viimeisen kuukauden aikana kävin lenkillä vain kahdesti. Tapahtumassa paukkuja loppukiriin ei riittänyt ja aika jäi melkein seitsemän minuuttia viimevuotista huonommaksi, mutta taas oli kuitenkin niin kivaa, että ensi vuonna on pakko mennä uudestaan!

leidenin_maraton5

Tässä välissä haaveilen kuitenkin siitä, että kävisin testaamassa loppukesästä tai syksyllä jonkun toisen juoksutapahtuman Hollannissa, Suomessa tai muualla Euroopassa. Ehkä tällä kertaa treenit menevät jopa sen verran kohdalleen, että uskaltaisin jopa lähteä kokeilemaan, miltä se puolikas tuntuu…? Tai sitten menen juoksemaan jonkun lyhyemmän matkan.

Olisiko teillä antaa vinkkejä kivoista juoksutapahtumista, joihin kannattaisi osallistua tänä vuonna?

Kolme keväistä juttua

“April doet wat hij wil.” Niin sanovat hollantilaiset huhtikuusta. Lausahdus viittaa säähän, joka voi tehdä mitä lystää.

Tänä keväänä luontoäiti on ollut aika mukavalla tuulella. Terassikausi tuli korkattua jo maaliskuun alkupuolella ja ensimmäinen kesäisen lämmin iltakin, jolloin oli pakko käydä hakemassa jätskikiskalta sitruuna-gelatoa, osui viime kuun loppuun.

Ihan hirveästi säistä ei ole kerennyt nauttia, sillä viime ja toissa viikot olivat tenttiviikkoja. Mutta olen minä silti muutakin tehnyt kuin istunut nenä kirjassa kirjastossa. Kännykän kuvien perusteella ainakin tätä.

Juossut

Hollannissa voi onneksi lenkkeillä melkein koko vuoden ilman, että lenkkipolut ovat jäässä. Kyllä reippailu silti houkuttaa enemmän näin keväällä ja kesällä.

Olen harrastanut juoksua pari vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime keväänä kävin juoksemassa ensimmäistä kertaa juoksutapahtumassa, kympin Leidenin maratonilla. Se oli niiiiin siistiä! Kivan kokemuksen ja entisen työkaverini rohkaisemana ilmoittauduin tällä kertaa samaan tapahtumaan puolimaratonille. Jännittää!

Puolikkaalle ehtii treenailla vielä reilun kuukauden. Olen seurannut reilut pari kuukautta Hesarin juoksukouluohjelmaa, tosin talviflunssa ja penikka- ja polvivaivat ovat pakottaneet välissä pitämään vähän ylimääräistä taukoa. Nyt, ostettuani uudet, kunnon lenkkarit ja aloitettuani myös säännöllisen lihaskuntotreenin, lenkkeily tuntuu kuitenkin taas hyvältä.

Mutta ennen kaikkea on kivaa, kun olosuhteet ovat kunnossa. Ulkona hyvässä säässä liikkuminen on vaan niin parasta.

Käynyt päiväreissulla cityssä

Ehkä joku teistä muistaa, että olen hehkuttanut Rotterdamia aikaisemminkin, aina ensikohtaamisestamme lähtien. Ja aion jatkaa samaan malliin, sillä Rotterdam on vaan niin siisti paikka.

Jos jotain Leidenissä kaipaan, niin se on ison kaupungin ilmapiiri. Onneksi sitä pääsee täällä vetämään kiduksiinsa helposti.

Rotterdamissa on siistiä arkkitehtuuria, valtavasti pieniä, hyviä kadunvarsikahviloita ja -ravintoloita, rajattomasti shoppailumahdollisuuksia, kreisejä patsaita, hyviä kirjakauppoja, kansainvälisestikin paljon huomiota herättänyt uusi kauppahalli ja – mikä parasta – lyhyet välimatkat. Käytän Rotterdamissa joskus metroa, mutta enimmäkseen siellä pääsee paikasta toiseen kävellen.

Viime lauantaina kännykän askelmittariin tuli melkein kymmenen tuhatta askelta: Kävelin ensin Nieuwe Binnenwegiä pitkin keskustan ostoskaduille ja sitten vielä Blaakin aseman tuntumaan räpsimään kuvia ja haistelemaan markkinatunnelmaa. Lopuksi takaisin samaa reittiä.

Nieuwe Binnenweg oli minulle uusi katu, vaikka samalla alueella olen aiemminkin pyörinyt. Siellä on paljon muun muassa second hand- ja huonekaluliikkeitä sekä kivannäköisiä ravintoloita, joista yhdessä – Kraftbar R’Damissa – kävin lounaalla. Erittäin hyvät flammkuchenit ja jokseenkin vaasankatumainen terassi! Alueeseen täytyy tutustua tulevaisuudessa paremmin.

Ihastellut kevään värejä

Vaikka päivät menevätkin usein kirjastossa tai muuten yliopistolla istuessa, on sentään kiva, kun koulumatkoilla ehtii ihastella kevättä.

Kölnin lähellä asuva Jonna kirjoitti blogissaan viime viikolla Saksan kukkivasta keväästä. Samalla tavalla täällä Hollanninkin puolella kevään voi sanoa alkavan helmi-maaliskuun vaihteessa, kun krookukset alkavat puskea esiin maasta. Sen jälkeen huomaa melkein päivittäin uusia puita, jotka alkavat kukkia tai puskea lehtiä. Kuvissa on kirsikkapuita, koska juuri nyt on niiden aika vuodesta.

Huhtikuu toki tekee mitä lystää, eikä koskaan tiedä, milloin se takatalvi iskee tännekin (järkytyin vähän tämänaamuisista kuvistanne, hyvät Helsingissä asuvat Instagram-ihmiset!) Mutta tämän hetken tilanne on seuraava: ei valittamista.

Nojatuolimatka Thessalonikiin

Viimeisinä Lanzaroten-lomapäivinäni etsin luettavaa, kun kotoa mukaan tuodut kirjat oli jo luettu ja yli neljän tunnin lentomatka vielä edessä. Kirjakaupassa käsiini osui Victoria Hislopin The Thread, joka on suomennettu nimellä Elämänlanka.

Kiinnostuin, sillä tykkäsin kovasti Hislopin kirjoittamasta, Kreetalle sijoittuvasta Saaresta – ja koska luonnollisesti tykkään kovasti entisestä asuinmaastani Kreikasta.

thread1

Kuten Saaressa, tässäkin teoksessa tarina alkaa nykypäivästä: englantilais-kreikkalainen, isoisänsä mukaan nimetty Dimitri lähtee vaihto-opiskelemaan Kreikan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Thessalonikiin, missä hän kuulee ensimmäistä kertaa kaupungissa varttuneiden isovanhempiensa tarinan.

Elämänlanka on romaani, jonka henkilöt ovat kuvitteellisia. Historialliset tapahtuvat pitävät kuitenkin paikkaansa. Isovanhemmat alkavat kertoa tarinaansa vuodesta 1917, jolloin isoisä-Dimitri syntyy. Pian hänen syntymänsä jälkeen Thessalonikia kohtaa kuitenkin katastofi: kaupunki syttyy tuleen, ja rikkaan kangaskauppiasisän elättämä perhe lähtee hulppeasta kartanostaan evakkoon Dimitrin äidin perheen omistamaan pieneen asuntoon kaupungin toisella laidalla.

Irini-kadun asunnosta tulee pienen Dimitrin koti, jossa hän varttuu äitinsä, kotiapulaisensa ja naapuriperheiden hoivaamana. Kadulla asuu sulassa sovussa kristittyjä, juutalaisia ja muslimeita: Dimitrin äiti Olga pitää sitä kotoisana, mutta perheensä sijasta lähinnä bisneksiinsä keskittyvä Konstantinos-isä paheksuu.

1920-luvun alussa Ottomaanien valtakunta kuitenkin määrää Kreikassa asuvat muslimit muuttamaan Turkin puolelle ja Anatolian kreikkalaiset Kreikkaan. Dimitrin naapurit vaihtuvat: tutun muslimiperheen kotiin muuttavat Anatoliasta kotoisin oleva Eugenia sekä kolme pientä tyttöä. Heistä yksi on Katerina, jonka kanssa Dimitri ensiksi ystävystyy ja johon hän vanhempana rakastuu.

thread3

Elämänlanka on historiallinen romaani sekä tarina kaikenkestävästä rakkaudesta. Ihmisten sijasta sen tärkein päähenkilö on kuitenkin Thessaloniki.

Kaupunki oli vielä 1900-luvun alussa monikulttuurinen ja eläväinen, mutta  se joutui muutamassa vuosikymmenessä kestämään tuhoisan tulipalon, muslimien karkoituksen, sotaa, kaupungin rajun poliittisen jakautumisen, natsi-Saksan miehityksen ja merkittävän juutalaisvähemmistön lähettämisen keskitysleireille.

Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa kirja on erityisen kiinnostava, ja parasta siinä onkin sen viihdyttävään muotoon puettu historian oppitunti. Ennen Elämänlankaa en tiennyt Thessalonikin menneisyydestä juuri mitään, vaikka olen asunut siellä pari kuukautta.

Osittain juuri omakohtaisuuden vuoksi kirja iski lujaa: Näin mielessäni kadut ja keskustan rantabulevardin, joille kirjan tapahtuvat sijoittuvat. Vaikka luin kirjan sen alkuperäiskielellä englanniksi, kuulin hahmot mielessäni puhumassa kreikkaa. Siinä mielessä kyseessä oli siis aika upea nojatuolimatka.

thread2

Kirjassa oli kuitenkin omaan makuuni vähän liiankin monta elämänlankaa ja tarinaa. Sellaista pakettia on vaikea pitää täysin kasassa, joten osa tarinoista jää vaillinaisiksi ja tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pituutta olisi voinut nipistää jättämällä 2000-luvun Dimitrin kokonaan pois: nyt hänen kertomuksensa jää pinnalliseksi ja turhantuntuiseksi.

Muutamasta risusta huolimatta Elämänlanka edustaa juuri sitä kaunokirjallisuutta, josta eniten nautin: koukuttava tarina, josta myös oppii jotain uutta. Turhaudun joskus lukiessani kaunokirjallisuutta englanniksi, kun en ole asunut englanninkielisessä maassa ja vastaan saattaa tulla paljonkin tuntemattomia, puhekielisiä ilmaisuja. Tämän teoksen englanti oli kuitenkin helppolukuista.

Tykkäätkö sinä historiallisista romaaneista? Osaisitko suositella samantyyppisiä kirjoja?

Mitä luin vuonna 2016?

Viime vuoden alussa tein itselleni tavoitelistan siitä, mitä haluan saavuttaa kuluvana vuonna. Yksi tavoitteistani oli lukea vähintään viisitoista muuta kuin opintoihin liittyvää kirjaa.

Olin tuolloin vaikuttunut ajatuksesta, että kivatkin asiat voi laittaa ylös kalenteriin, että ne tulee tehtyä. Tuo tapa jäi kuitenkin ajatukseksi, ja vuoden lopuksi huomasin, että lukutavoitekin jäi saavuttamatta. Mutta vain parilla kirjalla – hurraa! Kolmentoista luetun teoksen lisäksi kesken jäi kolme, joten tavallaanhan tuli luettua sen verran kuin oli tarkoituskin. Eikö?

Lukemani kirjat 2016:

  • Sofi Oksanen: Norma
  • Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
  • Katja Kettu: Yöperhonen
  • Sami Minkkinen: Havaintoja parisuhteesta
  • Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Mad Success – Seikkailijan selfhelp
  • Ossi Ahto, Anja Kahri, Tuomas Kahri ja Marco Mäkinen: Bulkista brändiksi
  • Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
  • Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: The Guernsey Literature and Potato Peel Society
  • Gillian Flynn: Kiltti tyttö
  • Anthony Doerr: Kaikki se valo, jota emme näe
  • Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
  • William Golding: Lord of the Flies
  • Oliver Sacks: The Man Who Mistook His Wife For a Hat
  • Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow*
  • Iris Pasternack: Tautitehdas*
  • Bill Clinton: Elämäni*

Tähdellä merkityt ovat kirjoja, jotka täytyy lukea loppuun tänä vuonna. (Vaikka Bill Clintonin elämäkerta tekee kyllä tiukkaa, sillä tähän mennessä on jo tullut selväksi, että kyseessä on kirjaimellisesti hänen elämänsä. Puh!)

Viime vuosi oli aika tasapainoinen lukuvuosi, sillä tuli luettua sekä faktaa että fiktiota. Yksi asia kuitenkin kaihersi sydäntäni: aloin etenkin syksyllä kaivata luettavaksi suomenkielisiä romaaneja. Olisihan niitä helppo lukea digiversioina, mutta vain paperikirja on minulle se oikea kirja, ja koska luen yleensä ennen nukkumaanmenoa, en halua tuijotella sinistä näyttövaloa. Täytynee siis seuraavalla kotimaanreissulla varata laukkutilaa kirjatuliaisille.

kirjapino_levallaan

Viime vuoden tietokirjasuosikkini oli edesmenneen neurologi Oliver Sacksin case-tapauksista koostuva klassikko miehestä, joka luuli vaimoaan hatuksi, sekä muista harvinaista neurologista sairautta potevista potilaista. Sackshan tunnetaan ansiokkaana tieteen popularisoijana, ja uskallan väittää, että harva lääkäri kirjoittaa yhtä iskevästi, hauskasti ja ymmärrettävästi omasta alastaan.

Mutta oli kirjassa sitä ammattijargoniakin, ja vaikka se oli itselleni pitkälti opinnoista tuttua, oli teoksen huono puoli se, ettei sitä aina yksinkertaisesti jaksanut avata juuri ennen nukahtamista. Suosittelen kuitenkin kaikille, joita aivot ja neurologia kiehtovat. (Ja ketä muka ei kiehtoisi: eihän mitään niin siistiä kuin ihmisaivot ole!)

Vuoden paras klassikkoromaani on helppo valita, sillä, heh, taisin lukea vain yhden kategoriaan soveltuvan teoksen. William Goldingin Lord of the Flies on lukulistallani sosiaalipsykologian kurssin vuoksi, mutta laskin sen mukaan, sillä se ei ole oppikirja.

Kärpästen herra kertoo yläluokkaisista brittipojista, jotka haaksirikkoutuvat autiolle saarelle ja kehittävät ajan kuluessa oman yhteiskuntajärjestyksensä. Kirja on brutaali mutta fiktiivisyydestään huolimatta uskottava. Golding demonstroi samaa ilmiötä, joka on osoitettu muun muassa Stanfordin vankilakokeessa. Se laittaa ajattelemaan ja on lisäksi hienosti kirjoitettu. Kannattaa lukea, jos ei ole jo tuttu.

Yritin valita myös vuoden parhaan romaanin, mutten vain osaa! Goldingia lukuunottamatta mikään lukemistani romaaneista ei jäänyt erityisen hyvällä tavalla mieleen. Lisäksi alan vahvasti epäillä muistini toimivuutta, sillä en suoraan sanottuna muista, mitä esimerkiksi Sofi Oksasen tunnetussa Kun kyyhkyset katosivat -teoksessa tapahtuu saati mitä siitä ajattelin.

Pari romaanipettymystä on kuitenkin mielessä: Katja Ketun Yöperhonen ei ollut läheskään yhtä vavisuttava kuin hänen aiempi kirjansa Kätilö, joka mielestäni kaikkien pitäisi lukea. Gillian Flynnin Kiltiltä tytöltä eli Gone Girliltä odotin paljon, sillä olin kuullut sitä kehuttavan kovasti, mutten tykännyt yhtään. Kirja oli kyllä koukuttava ja luin sen nopeasti, mutta syy oli sama kuin paskaa tv-sarjaa katsoessa: oli vain pakko nähdä, miten kaikki päättyy (kaiken lisäksi loppu oli varsin epätyydyttävä, blah). Tökkivä suomennos vaikutti varmasti lukukokemukseen, ja harmitti, etten hankkinut kirjaa englanniksi.

Kirja, joka puolestaan yllätti, ilahdutti ja toi monta kertaa hymyn huulille oli Sami Minkkisen Havaintoja parisuhteesta. En tiedä, olisinko koskaan päätynyt kirjan tai sen innoittaneen blogin pariin, ellemme olisi mieheni kanssa saaneet kirjaa kihlajaislahjaksi ihanalta ystävältäni. Vanhoista blogipostauksista koostuva teos oli sujuvan ja hauskan kerrontansa ansiosta nopealukuinen – ja hah, vain niin totta. Luen tämän varmasti joskus uudestaankin.

kirjapino1

Tämä kirjavuosi on alkanut mukavasti, sillä nyt yöpöydällä on menossa jo vuoden kolmas kirja. Tänä vuonna saan myös pitkästä aikaa pitää kesälomaa, jolloin on aikaa maata nokka kirjassa nurmikolla. Siksi ajattelin nostaa tämän vuoden kirjasaldotavoitettani viimevuotisesta ja yrittää lukea 20 teosta.

Olisiko teillä ehdotuksia siitä, mitä kannattaisi lukea seuraavaksi? Etenkin hyvät, suomalaiset romaanit kiinnostavat.

Postauksen kuva huijaa vähän, sillä kaikki viime vuonna lukemani kirjat eivät ole siinä mukana. Lisäksi kuvassa on yksi vuoden 2015 kirja, Laura matkustaa Australiaan, sillä muistin kuvatessani väärin ja luulin lukeneeni senkin viime vuonna. Kyseinen kirja ja Bulkista brändiksi on saatu kustantajalta kirja-arvioita varten, muut olen hankkinut itse.

Euroviisuja ympäri Eurooppaa

Euroviisut tulivat ja menivät taas tältä vuodelta.

En tunnustaudu varsinaiseksi viisufaniksi, enkä seuraa Uuden musiikin kilpailua tai usein kisojen karsintojakaan. Lauantain finaali on kuitenkin spektaakkeli, jonka kunniaksi on hauska avata hyvässä seurassa skumppapullo ja kaivaa esiin Euroviisu-juomapelin säännöt.

Toukokuussa tulee monesti matkusteltua, ja Hollanti on viides Euroopan maa, jossa katson Euroviisuja. Päätin pikkuisen muistella, millaista viisumeno on muualla kuin Suomessa.

sandhja sing it away eurovision song contest 2016
Copyright: Andres Putting (EBU)

 

Kreikka 2008, 2009

Kreikkalaiset ovat armottomia viisufaneja.

Ollessani ensimmäistä kesää töissä Rodoksella ihmettelin, kun telkkari pauhasi Euroviisu-aiheista ohjelmaa jatkuvalla toistolla viikon ennen varsinaisia kisoja.

Yksi työkaverini suuttui, kun en suostunut äänestämään silloin Kreikkaa edustanutta Kalomiraa suomalaisesta liittymästäni. Mutta kun en tykännyt biisistä yhtään! Samalla työkaverini ihmettelivät, miksi Suomi lähettää kisoihin niin kummallisia esiintyjiä kuin Teräsbetoni.

Kaksikymppisenä suomalaisena olin keskittynyt lähinnä naureskelemaan Euroviisuille, niiden huonolle musiikilliselle tasolle ja kisoihin liittyville kliseille. Kreikassa tajusin, että jossain muualla homma saatetaan oikeasti ottaa vakavasti.

Kreikalla on ollut viisuissa usein todella tunnettuja esiintyjiä: esimerkiksi maan suosituimpiin artisteihin lukeutuvat Helena Paparizou ja Sakis Rouvas ovat olleet mukana useammin kuin kerran. Paparizoun voittobiisi My Number One toi kisat vuonna 2006 Ateenaan.

Ainakin Kreikan lomakohteissa on erittäin helppo löytää baari, jossa viisulähetystä pääsee seuraamaan isolta screeniltä.

 

Saksa 2011

Viisi vuotta sitten tähän aikaan olin käymässä Berliinissä ystäväni luona. Lauantain viisufinaali-iltana hänen – yllättäen – kreikkalainen ystävänsä järjesti kotonaan viisukatsomon, johon mekin totta kai osallistuimme. Kokemus oli hauska, ja paikalla oli enimmäkseen kaikkialta Euroopasta Saksaan tulleita musiikinopiskelijoita.

Muuten en muista viisuinnon juuri näkyneen Saksassa, vaikka kisat järjestettiin tuolloin Düsseldorfissa ja kisat edellisvuonna voittaneen Lenan Satellite-biisi on ainakin minusta yksi kaikkien aikojen parhaista Euroviisu-tsipaleista.

En osaa sanoa, kuinka helposti Saksasta löytää julkisia kisakatsomoita tai kuinka iso juttu viisut ylipäänsä ovat maassa. Kertokaa ihmeessä, jos tiedätte aiheesta enemmän!

 

Portugali 2015

Tämä oli minulle yllätys: toisin kuin toisessa Etelä-Euroopan maassa Kreikassa, viimevuotisen kokemukseni perusteella Portugalissa Euroviisut eivät juuri tuntuneet ihmisiä kiinnostavan.

Olin viime keväänä viisujen aikaan Portugalissa moikkaamassa veljeäni, ja katsoimme yhdessä karsinnan, jossa Pertti Kurikan Nimipäivät edusti Suomea.

Tarkoituksenamme oli katsoa karsinta opiskelija-asuntolan alakerrassa olevassa baarissa, mutta lopulta selvisikin, ettei Portugalin tv näytä karsintaa suorana! Niinpä piti kaivaa esiin läppäri ja katsoa ohjelma sen ruudulta.

Meidän lisäksemme mukana oli kymmenisen opiskelijaa eri Euroopan maista. Heistä Baltiasta tulleet olivat selvästi kiinnostuneimpia kisoista. Belgialainen poika keskittyi lähinnä naureskelemaan oman maansa perinteisen huonolle menestykselle. Espanjalaiset tuntuivat seuraavan kisaa, kun se nyt siinä sattui pyörimään.

Suomi herätti taas hämmennystä alle kahden minuutin mittaisella punkbiisillään.

 

Hollanti 2016

“Suomen kappaleet ovat aina tosi omituisia”, totesi ruotsalainen kaverini, jonka kanssa juttelimme viisuista perjantaina.

Tämänvuotista biisiä ystäväni ei tosin ollut kuullut. Sandhjan Sing it Away oli mielestäni musiikillisesti aivan täydellistä Euroviisu-kamaa: sopivan korvamatomainen melodia ja kappale, jonka voisin hyvin lisätä soittolistalleni Spotifyssa.

Esitys oli kuitenkin mitäänsanomaton. Miksi suomalaiset ovat vieläkin niin rehellisiä, että kuvittelevat pelkän biisin riittävän?

Tänä vuonna viisuja katsottiin täällä Hollannissa. Olisin halunnut mennä seuraamaan eilistä finaalia baariin, mutta googletteluni perusteella se näytettiin Leidenissä isolta screeniltä vain yhdessä homobaarissa. Baari oli totta kai tupaten täynnä, eli ilmeisesti hollantilaisista löytyy viisukansaa. Kävimme baarin ovella pyörähtämässä, ja kun sisään ei mahtunut, tulimme kotiin seuraamaan finaalia.

Hollannissa viisuihin näytetään suhtauvan aika lailla samoin kuin Suomessakin: asia kiinnostaa ainakin joitakin ihmisiä, muttei loputtomiin asti, kuten vaikkapa Kreikassa. Twitter-feedini täyttyi eilen illalla suomalaisten Euroviisu-kommenteista ja hollantilaisten lehtien minuutti minuutilta aihetta seuraavista uutisista. Ilokseni huomasin, että Hollannin tv ei sentään tarjoa kökköjä käännöksiä biiseille.

Hollannin Douwe Bobin biisi oli muuten tänä vuonna yksi suosikeistani. Vaikka yleisesti ottaen hollantilainen ja etenkin hollanninkielinen musiikki on sanalla sanoen surkeaa, tänä vuonna Euroviisuissa onnistuttiin hyvin ja kappale ylsi yhdenneksitoista.

Hollanti on voittanut viisut viimeksi vuonna 1975 esityksellä, joka tuo epäilyttävällä tavalla mieleen Abban Waterloon. Toivottavasti ensi vuonna Hollanti lähettää kisoihin voittajabiisin. Olisi jo aika saada kisat Amsterdamiin. Mikä muu kaupunki muka sopisi yhtä hyvin viisujärjestäksi?

Katsotteko te Euroviisuja? Millaisia viisukokemuksia teillä on ulkomailta?