Kaksi viikkoa intensiivikielikurssilla – kannattiko?

Neljä vuotta sitten kesällä ilmoittauduin hetken mielijohteesta Helsingissä kesäyliopiston saksan alkeiden intensiivikurssille. Kahden viikon ajan pyöräilin iltaisin Katajanokalta Meilahteen opiskelemaan saksaa hauskan natiiviopettajan johdolla.

Tämä ei ole kuitenkaan suuri tarina siitä, miten minusta tuli saksan kielen ja kulttuurin asiantuntija, tai mistään muustakaan varsinaisesti elämää mullistavasta asiasta. Saksani on säälittävää, mutta opin kurssilla kuitenkin yhden oleellisen asian: intensiivikurssi on minulle paras tapa opiskella kieltä.

haag2

Kun tein vuosi sitten päätöksen olla menemättä kesäksi töihin Suomeen, päätin samalla, että kesällä keskityn sitten oppimaan hollantia.

Mieheni kävi reilu vuosi sitten Direct Dutch -nimisen haagilaisen kielikoulun intensiivikielikurssin, minkä jälkeen hän alkoi oikeasti puhua hollantia. Halusin itsekin nähdä, voisinko saada puhelukkoni auki, ja mennä samanlaiselle kurssille.

Pidin koko kevään silmällä B1-tason kurssia, jonka intensiiviversio järjestettiin elokuussa. Mutta, kun kävin tasotestissä kielikoululla, selvisi, että voin sittenkin aloittaa B2-kurssin! Sen jälkeen saisin halutessani tehdä akaatemisen tason hollanti toisena kielenä -kielikokeen. Jaiks!

amsterdamin_kanaalit

Olin pohjiksi käynyt vain yliopiston A1-alkeiskurssin, joten ennen kurssin alkua pänttäsin paniikissa kielioppia, että osaisin edes kutakuinkin jutut, jotka tuolla tasolla pitää osata. (Vinkkinä muille hollannin opiskelijoille: Klare Taal! on tähän tarkoitukseen erinomainen kirja.)

Kun menin ensimmäiselle tunnille, masennuin. Vieressäni istunut nainen heitti samantien sujuvaa läppää opettajan kanssa, kun minä olin tottunut puhumaan hollantia rutiinilla korkeintaan kahvilan tarjoilijan kanssa.

Mihin ****n olen taas itseni laittanut? En minä osaa mitään tuollaista!

No, hetken päästä, kun aloitimme esittelykierroksen, selvisi, että vierustoverini on asunut Hollannissa seitsemän vuotta. Hänellä on myös hollantilainen puoliso. Minä puhun kotona suomea, ja olen ollut täällä vasta pari vuotta.

Epätoivoinen oloni katosi.

leiden_koningsdag2

Kurssi kesti kaksi viikkoa, ja tunteja oli iltapäivisin maanantaista perjantaihin. Ne kestivät kolme ja puoli tuntia, mutta kotitehtävät mukaan lukien minulla meni hollannin opiskeluun päivittäin seitsemän kahdeksan tuntia.

Ryhmässäni oli kuusi opiskelijaa, eikä noille Direct Dutchin kursseille kai otetakaan kerralla kuin korkeintaan kahdeksan opiskelijaa.

Saimme joka päivä tehtäväksemme tehdä esitelmän jostain laatusanomalehdessä (ei siis missään Telegraafissa) olleesta lehtijutusta, ja sen esittämisen jälkeen juttelimme ryhmässä esitelmäaiheista – muun muassa politiikasta, tieteestä, luonnonkatastrofeista ja sosiaalisesta mediasta.

Sanavarasto ja rohkeus menivät harppauksin eteenpäin. Jo ensimmäisen tunnin jälkeen huomasin, että yhtäkkiä uskallan puhua hollantia aiempaa rohkeammin: ymmärrän koko ajan paremmin, mistä ympärillä puhutaan, ja tulen itse ymmärretyksi.

Esitelmien lisäksi saimme joka päivä myös muita kotitehtäviä, esimerkiksi esseenkirjoitus- ja luetunymmärrystehtäviä. Kerran saimme tehtäväksemme katsoa pätkän koomikko Arjen Lubachin sunnuntaishow’sta, jossa se alkuvuoden somehitti The Netherlands Second -videokin alun perin esitettiin, ja vastata sitten videoon liittyviin kysymyksiin.

pyoumlraumlily2

Kielikurssi ei ole mikään oikotie onneen: olen vielä kaukana siitä, että puhuisin täydellistä tai edes sujuvaa hollantia. Ei se kuitenkaan haittaa. Kieltenoppimista – tai muutakaan oppimista – ei voi ajatella projektina, joka joskus valmistuu täysin. Kun opettelee toista kieltä, ei varmasti ikinä koe olevansa siinä täydellinen. Kyllähän minä edelleen 20 vuoden englannin opiskelunkin jälkeen törmään vieraisiin sanoihin ja ilmaisuihin!

Olen kuitenkin matkalla kohti sujuvaa kielitaitoa. Hoidan aiempaa enemmän asioita hollanniksi, luen sanomalehteä sujuvammin ja pystyn katsomaan hollantilaisia sarjoja ja leffoja: hollanninkielisillä tekstityksillä se onnistuu jo tosi hyvin, mutta ilman tekstejäkin ymmärrän melkein kaiken.

Pidin myös lupaukseni ja puhun nykyään saksalaisen ystäväni kanssa vain hollantia. Ymmärrän jopa naapurinmummon loputonta smalltalkia.

2016-04-14 05.47.06 1

Kurssin lopuksi teimme hollanti toisena kielenä -harjoituskokeen, ja sain sen kaikista osista enemmän pisteitä kuin, mitä läpipääsy vaatii! Tällä hetkellä en ole tekemässä oikeaa kielikoetta, mutta jos sen tekisin ja pääsisin sen myös oikeassa tilanteessa läpi, saisin vaikkapa opiskella hollanniksi yliopistossa ja hakea mitä tahansa hollanninkielisiä töitä.

Kaikki tuo tuntuu ihan absurdilta: käyn edelleen yhtään syvällisemmät keskustelut englanniksi, enkä koe osaavani hollantia läheskään niin hyvin kuin englantia. Kuitenkin siitä on vähän niin kuin vaivihkaa tullut kolmanneksi vahvin kieleni – ja olen aika varma, että jos tänne pidemmäksi aikaa jäämme, vielä joskus se nousee kakkoseksi heti suomen perään.

Mikä on saanut sinut puhumaan vierasta kieltä?

 

Kannattiko muuttaa ulkomaille ja vaihtaa alaa?

Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa auki ajatuksiani siitä, miltä alan vaihtaminen ja ulkomaille muuttaminen opintojen vuoksi on tuntunut. Se on kuitenkin tuntunut liian hankalalta.

Löysin ihan muutama päivä sitten löysin tuolta luonnoksista käytännössä valmiin postauksen aiheesta. Olin kirjoittanut sen maaliskuussa 2016. Ilmeisesti sekään ei ollut tuntunut riittävän oikealla tavalla ajatuksia ja tunteita kuvastavalta, kun sinne luonnososastolle sekin oli jäänyt roikkumaan.

Tästäkin postauksesta olen tuhonnut tonnitolkulla merkkejä, eli joo: aihe tuntuu edelleen hankalalta. Yritän silti sanoa siitä jotain.

cherryblossoms

Elämänvaiheella on väliä

Kesällä 2015 minua vähän pelotti. Olin juuri saanut media-alalla melko harvinaisen tarjouksen jatkopestistä silloisessa, määräaikaisessa työpaikassani. Kieltäytyminen siitä tuntui melkein fyysisesti pahalta.

Erityisen hankalaa kieltäytymisestä teki se, että syynä tuntui olevan iso harppaus taakse päin: Olin aloittamassa taas opiskelun, enkä edes maisteri- vaan kandiopinnot. Enkä edes Suomessa vaan Hollannissa, jossa olin viettänyt sitä ennen kolme vuorokautta.

Olin asunut ulkomailla aiemminkin ja ulkomaille muutto sinällään oli ihan oma haaveeni ja tavoitteeni. Uskoin tietäväni kutakuinkin, mitä odottaa, enkä oikeastaan osannut edes pelätä siihen liittyvää uutta vaan pikemminkin vanhan menettämistä.

Toisin kuin juuri lukiosta päässeenä välivuoden viettäjänä, nyt en ollut sanomassa heippoja vain kotimaalleni, -kaupungilleni, ystävilleni, tutuille rutiineilleni ja sopuisaan uomaan sujahtaneelle arjelle. Olin hyvästelemässä myös työpaikan, josta olisin vain paria vuotta aiemmin uskaltanut korkeintaan unelmoida, ja irtautumassa alasta, jonka olin lapsesta saakka ajatellut olevan minun juttuni.

kukkien_keskellä

Muiden ura menee eteenpäin, kun itse laskeskelen kolikoita

Taloudellinen puoli on ollut minulle ehkä se vaikein juttu koko tässä kuviossa: ei se, että joku tietty kuukausipalkka ei enää kilahdakaan tilille, vaan se, että menettää taloudellisen riippumattomuuden muista.

Sen jälkeen, kun menin lukion jälkeen töihin, olin melkein tauotta Hollantiin muuttoon saakka ollut jossain töissä. Suomessa opiskellessanikin tein töitä kolmesta viiteen päivään viikossa. Nykyisten opintojeni kanssa sellainen olisi mahdotonta.

Toinen vaikea asia, joka liittyy myös rahansaantiin, on ollut lomista luopuminen. Suomessa asuessani vietin kaikki lomani reissussa, mutta nyt lomia ei juuri ole. Jos ottaa itselle aikaa, sitten ei ole rahaa. Kesäloma on helppo uhrata töiden tekemiseen, vaikka täysipäiväinen opiskelukin vaatisi palautumista.

Kolmas juttu nolottaa myöntää, mutta joskus kirpaisee se, että Suomessa asuvien ystävieni (joista moni on entisiä kollegoitani) elämät ja urat menevät eteenpäin. He viettävät lounastaukonsa kivoissa ravintoloissa, kun minä lasken kolikoitani ja mietin, raaskinko ostaa kaupasta kolmen euron valmissalaatin. He ovat työelämässä olevia aikuisia, kun minua kohdellaan yliopistolla kuin 15-vuotiasta teiniä.

Oikeasti olen totta kai iloinen ja ylpeä siitä, jos ja kun ystävilläni menee hyvin, mutta kai sitä jossain takaraivossa kolkuttaa, etten enää (tai siis juuri nyt) itse kuulu tuohon porukkaan.

Haluaisinko palata entiseen?

No, taitaa olla niin, että ruoho on aina pikkuisen vihreämpää aidan toisella puolella – ainakin huonona päivänä.

Oikeasti pahimmat kriiseilyni tämän asian kanssa ovat jo ohi. Eka vuosi Hollannissa oli vaikein: tuntui, etten kokenut mitään kulttuurishokin kuherruskuukautta, kun taas reilun puolen vuoden jälkeen kaikki ärsytti.

Mutta se meni ohi nopeasti. Ekan opiskeluvuoden jälkeen Helsingissä töissä vietetty kesä avasi silmät: entinen työ ei enää tai ainakaan sillä hetkellä tuntunut omalta, eikä entinen kotikaupunki minun kaupungiltani. Toki siihen vaikutti sekin, että asuin väliaikaiskämpässä, joka ei tuntunut kodilta, ja mieheni oli Hollannissa. Syyskuun ekana tulin joka tapauksessa huojentuneena takaisin Hollantiin.

Nyt, kun mietin, olisinko mieluummin Helsingissä tai jossain muualla tekemässä töitä kuin opiskelemassa psykologiaa, on ihan helppo vastata, että en. Tämä oli iso päätös mutta myös oikea, ja jos en olisi uskaltanut hypätä, se saattaisi kaduttaa kovasti ja pitkään.

rotterdam_witte_de_with_straat

Alanvaihtaja ei ole kummajainen

Minusta tuntuu joskus siltä, että alanvaihtajana sitä on kummajainen kaikkien niiden uratykkien ja kahdeksanvuotiaasta saakka lääkäriksi halunneiden joukossa, mutta ei se oikeasti pidä paikkaansa.

Suomessa alan vaihtaminen on hyvin yleistä. Sitran kesällä julkistaman Työelämätutkimuksen mukaan peräti 60 prosenttia työikäisistä suomalaisista on joskus vaihtanut alaa, ja heistä noin puolet on opiskellut uuden ammatin tai tutkinnon.

Olen koko ikäni kasvanut siihen ajatukseen, että minusta tulisi isona hyvä toimittaja: koska olen hyvä kirjoittamaan, koska tein jo lapsena omia lehtiäni, koska sain kymppejä äikästä oikeastaan opiskelematta yhtään mitään ja koska äitikin sanoi niin jo silloin, kun olin ehkä 11.

Oikeasti olisin halunnut lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Mutta sen sijaan, että olisin sanonut kellekään haavettani ääneen, teilasin itseni miettimällä, että sinne on kyllä niin vaikea päästä ja siellä pitäisi lukea sitä tilastotiedettäkin. Että ei kyllä kannata edes yrittää, kun oon kuitenkin tuossa toisessa jutussa jo valmiiksi hyvä. (Oikeastihan kirjoitin lukiossa niin äidinkielestä kuin psykologiasta E:n ja sain siitä lukion yhdestä ainoasta tilastomatematiikan kurssista kympin. Mitähän 19-vuotiaan Anun mielestä olisi tuossa vaiheessa pitänyt osata enemmän?)

Mutta asiat menee niin kuin menee ja monesti syystä. Onneksi uskalsin toteuttaa unelmani myöhemmin.

auringonlasku_leidenissä

Uusia ovia on auennut

Olen vasta viime vuoden aikana kunnolla tajunnut, että psykologina voin yhdistää monia kiinnostuksenkohteitani.

Vuoden kuluttua minun pitäisi jo olla psykologian kandidaatti, joka on toivottavasti aloittelemassa tutkimusmaisteria. Tällä hetkellä teen kandia psykolingvistiikasta. Se on ihan sattumaa mutta samaan aikaan aivan huippua: ennen kuin pääsin opiskelemaan journalismia, haaveilin kielitieteiden opiskelusta.

Vaikken voi olla varma siitä, tuleeko minusta tutkija vai kliininen psykologi vai joko muu ja palaanko joskus vielä toimittajaksi ja jos, niin mihin, niin sen tiedän, että tämä kokemus on avannut miljoona uutta ovea. Ja siitä olen hirmuisen kiitollinen.

Jos just sinä mietit siellä nyt, kannattaisiko sunkin kokeilla, niin tässä on henkinen potku persuuksille: go for it! Aina voi palata vanhaan – vaikka kuka nyt sinne haluaisi.

Millaisia ajatuksia alanvaihto teissä herättää?

Kilotolkulla suomalaisia herkkuja kotiovelle

Jos ihanien ihmisten näkemistä ei lasketa, Suomen-reissulla on minusta parasta ruokakaupassa käyminen. Hamstraan yleensä itselleni tuliaisiksi ainakin ruisleipää, turkinpippureita, lakritsaa, suklaata ja tummapaahtoista suodatinkahvia sekä kasan suomalaisia lehtiä. Ja tietty syöpöttelen liikaa koko loman ajan.

Tuliaisia hamstratessa on kuitenkin se ongelma, että matkustan yleensä käsimatkatavaroiden kanssa, jolloin laukun herkkukapasiteetti on rajallinen. Toisin sanoen ruisleivät ja karkit katoavat kaapista yleensä parissa päivässä.

Yhteistyössä Taste of Finlandin kanssa *
tasteoffinland2
Arvannette, kuka oli myös kiinnostunut uudesta laatikosta…

tasteoffinland1

Elokuussa toimintansa aloittaneen Taste of Finlandin yrittäjät ottivat minuun muutama viikko sitten yhteyttä kysyäkseen, olisinko kiinnostunut tekemään yhteistyötä heidän kanssaan: he voisivat lähettää minulle herkkupaketin Suomesta ilmaiseksi ja voisin halutessani kirjoittaa siitä blogissani.

Olin kuullut Taste of Finlandista jo aiemmin Facebookissa, sillä veljeni ja eräs ystäväni tägäsivät minut muutama viikko sitten yrityksen järjestämään kilpailuun, jossa arvottiin yksi herkkupaketti (kiitos, kun ajattelitte minua <3). Yritys jäi mieleeni, koska palvelu kuulosti sellaiselta, jolle minulla voisi hyvin olla käyttöä. Olin siis tosi iloinen yhteistyöehdotuksesta ja siitä, että pääsisin testaamaan palvelua ilmaiseksi.

tasteoffinland4

tasteoffinland3

Paketin valinta oli vähän vaikeaa, sillä kaikissa vaihtoehdoissa oli paljon sekä omia lempparituotteita että sellaisia, joista en niin pidä. Lopulta päädyin silloisen valikoiman isoimpaan pakettiin Beariin, koska siinä oli lempikeksejäni Dominoita ja Fasu-paloja sekä turkinpippureita ja Pandan lakuja.

Itse tilauksen tekeminen onnistui parissa minuutissa. Palveluun ei tarvitse tehdä esimerkiksi profiilia, mikä oli kiva juttu. Maksun voi hoitaa luottokortilla (Visa, Mastercard, Amex) tai Paypalilla, ja tilausvahvistus ja seurantakoodi tulivat ainakin omalla kohdallani samantien sähköpostiin.

Paketti saapui meille perille tasan viikko tilaamisen jälkeen. (Seurantakoodi paljasti, että se vietti ennen Hollantiin tuloa päivän Saksassa. Tykkään seurata paitsi ihmisten myös pakettien seikkailuja. Heh.)

Hollannissa paketit toimitetaan melkein järjestäen kotiovelle, mikä on minusta tosi näppärää ja ostan melkein kaikki uudet jutut nykyään netistä. Tässä tapauksessa se oli erityisen kätevää, koska paketti painoi kuusi kiloa!

Tuotteet oli pakattu tiiviisti pahvilaatikkoon, joten ne olivat pääosin priimakunnossa. Ainoastaan kaurahiutalepakkauksen kulma oli vähän kärsinyt, suklaalevy haljennut ja Domino-paketin avatessani huomasin, että ylimmät keksit olivat vähän halkeilleet. No, eipä tuo onneksi makuun vaikuta.

tasteoffinland5

tasteoffinland7

Hollannissa esimerkiksi näkkäri ja hapankorppu kuuluvat (onneksi!) perusruokakauppojen valikoimaan. Lisäksi suomalaisia herkkuja myydään ainakin Rotterdamissa ja Amsterdamissa.

Olen kuitenkin sen verran laiska, että tykkään ajatuksesta, että isomman määrän Suomi-herkkuja voi klikkailla ostoskoriin netissä ja ne kannetaan koti-ovelle. Toimitusmaksukin Hollantiin on vain kympin: maksoin saman verran, kun tilasin tällä viikolla kenkälestit Saksasta.

Tänä vuonna vietämme taas suomalaista joulua Hollannissa, sillä vanhempani ovat tulossa meille kylään. Sen takia herkkuja on tarkoitus säästellä mahdollisimman paljon jouluksi. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni Taste of Finlandin palveluita myöhemminkin etenkin juuri juhlien lähestyessä tai muissa erityistilanteissa.

tasteoffinland8

tasteoffinland6

Vielä paremman palvelusta tekisi se, jos pakettien sisältöön voisi vaikuttaa itse enemmän. Mutta toisaalta se voisi olla hankala toteuttaa niin, että bisnes olisi kannattava, ja etenkin lahjaksi ostettaessa valmispaketti on kätevä.

Toivoisin myös, että voisin lähettää herkkupaketin Argentiinassa asuvalle veljelleni, joka sitä varmasti arvostaisi enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen! Valitettavasti pakettien lähetys Etelä-Amerikkaan olisi Taste of Finlandin yrittäjien mukaan ainakin vielä näin yrityksen alkutaipaleella asiakkaille niin kallista, että tuota mahdollisuutta ei toistaiseksi ole. Euroopan lisäksi Taste of Finland toimittaa kuitenkin herkkuja jo Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja joihinkin Aasian maihin.

Mites te, tilaisitteko ulkomaille suomalaisia herkkuja?

* Taste of Finland tarjosi minulle Bear-herkkupaketin postikuluineen

 

 

 

Kolme asiaa, jotka saavat minut viihtymään Hollannissa

Terveisiä täältä trooppisesta Keski-Euroopasta!

Kylmän syyskuun jälkeen näille leveysasteille on tullut taas kesä. Lämpöasteet kipusivat viikonloppuna parinkymmenen asteen paremmalle puolelle, ja tänään kävin kaupassa hihattomassa paidassa. Olisin ostanut gelatoa jätskikiskalta, mutta jonottamassa taisi olla puoli kylää niin kuin aina harvinaiseen kohtaan sattuvina hellepäivinä.

Ilmasto on yksi merkittävä syy sille, miksi viihdyn Hollannissa – vaikka ei se oikeasti ole kovin trooppinen, eikä usein edes hyvä. Täällä Pohjanmeren rannalla, alankojen keskellä taivas on harvoin kirkkaansininen, sillä lämpimälläkin säällä taivaalle tuppaa puskemaan kosteudesta raskaita pilviä. Monesti sataa ja melkein yhtä usein vaakasuoraan.

Mutta sen verran lämmintä täällä on, että terassisäät kestävät hyvänä (esim. tänä) vuonna maaliskuusta lokakuulle. Räntää sataa ehkä kahtena päivänä vuodesta, ja vuoden synkinpäänkään aikaan säkkipimeä ei saavu ennen viittä.

haag1

Hollantilaisia sanotaan monesti turhankin suorapuheisiksi. Sitä he noin keskimäärin ovatkin – mutta muutama päivä sitten tajusin, etten enää kiinnitä siihen huomiota.

Ensimmäinen asia, joka minulle tulee hollantilaisista mieleen on sellainen rempsakka sosiaalisuus. Hollantilaiset ovat juuri niitä tyyppejä, jotka huutelevat puujalkavitsejään vieraisiin pöytiin. Toisaalta he ovat myös niitä, jotka moikkaavat tuntemattomia lenkkipoluilla ja jäävät aina vaihtamaan muutaman sanan naapurin kanssa.

Tiedän, etteivät kaikki suomalaiset tykkää näistä jutuista. Ilmeisesti smalltalk on joidenkin mielestä jopa teennäistä.

Mutta minusta on juuri päinvastoin: puhumattomuus tuntuu epämukavalta. Siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin ja suu uskalletaan avata muulloinkin kuin silloin, kun on jotain huomautettavaa, tulee hyvä mieli. Isommassa mittakaavassa se tekee ihmeitä ilmapiirille.

haag2

Lauantaina olin juhlissa, joiden järjestäjää en etukäteen tiennyt ja joihin en paria tuntia ennen sinne menoa edes tiennyt olevani menossa. Kutsujankin – juhlien emännän työkaverin – olin tavannut vain kerran.

Suomalaisena Suomessa tilanne olisi tuntunut aivan absurdilta, mutta kun se sattui haagilaisissa ulkomaalaispiireissä, se olikin aika luontevaa. Juhlat olivat suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan luona, ja heti, kun pääsimme paikalle, kävi selväksi, että olimme sinne aivan yhtä tervetulleita kuin kaikki muutkin.

Ulkomailla asuessa tiukkojen kutsuvieraslistojen kaltaiset rajat hämärtyvät. Ihmiset ovat etenkin silloin, kun uusi asuinmaa on suhteellisen tuore, hyvin avoimia uusille tuttavuuksille. Juhliin kaikki ovat tervetulleita. Niissä kaikki juttelevat toisilleen. Viiden minuutin tuntemisen jälkeen järkkäillään jo yhteistä illallista. Ihmisillä on enemmän aikaa uusillekin tyypeille, sillä ystäväpiirin luomiseksi on pakko nähdä vaivaa.

Tykkään siitä, sillä minulla ei ole sitten teinivuosien ollut mitään yhtä yhtenäistä kaveriporukkaa vaan olen tutustunut nykyisiin ystäviini kuhunkin vähän siellä sun täällä. Olen saanut ihania ystäviä entisistä työkavereista, asiakkaista ja tutuntutuista. Yksi nykyisistä parhaista ystävistäni oli lapsena kirjekaverini, ja toiseen olen tutustunut alun perin netissä.

Suomessa eri porukoista ja taustoista tulevien kaverien yhdistäminen on kuitenkin aina tuntunut vähän hankalalta. Monesti on tullut sellainen olo, että monilla ihmisillä on jo tarpeeksi kavereita ja muita juttuja, eikä jaksamista uusiin ihmisiin tutustumiseen ole.

Täällä tuntuisi kuitenkin ihan tavalliselta kutsua kaikki kaverit ja puolitutut saman pöydän ääreen illastamaan – ja olen varma, että meillä olisi hauskaa. “Expat-kupla” tai ei, se on kolmas iso asia, joka tuntuu minusta vapauttavalta ja luontevalta ja saa minut viihtymään Hollannissa.

Mikä sinut saa viihtymään nykyisessä asuinpaikassasi?

Lue myös:
10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle
Asioita, joita en tiennyt Hollannista
Yksi koti Pohjanmeren rannalla, monta muuta muualla

 

 

Miksi Hollannissa hallituksen muodostus kesti yli puoli vuotta?

Muistatteko, kun Suomen vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen Kataisen sikspäkkihallitusta koitettiin kasata peräti pari kuukautta ennen kuin hallitusneuvottelut saatiin päätökseen?

Mediassa kauhisteltiin, miten neuvottelut venyivät ja olivat muun muassa MTV:n mukaan riitaisat ja dramaattiset.

Muuta Hollantiin, niin jotkut parin kuukauden hallitusneuvottelut eivät tunnukaan yhtäkkiä missään.

binnenhof3

Alankomaiden uusi – ja vanha – pääministeri Mark Rutte ilmoitti eilen, että hallitusneuvottelut on saatu päätökseen.

Eihän siinä mennytkään kuin vajaat seitsemän kuukautta, tarkalleen ottaen 209 päivää. Ennen maaliskuussa pidettyjä vaaleja opin, että täällä hallitusneuvottelut kestävät perinteisesti pitkään, mutta nyt niissä meni ennätyksellisen kauan jopa paikallisilla mittareilla.

Iso syy pitkittyneille neuvotteluille on toki se, että Hollannissa suuret puolueet ovat käytännössä kadonneet. Rutten oikeistoliberaali puolue VVD oli vaalien suurin: sen kannatus oli 21,3 prosenttia. Kaikki muut puolueet saivat alle 15 prosenttia äänistä.

Kun neuvottelupöydässä on monta keskisuurta ja keskenään erilaista puoluetta, sopuun on hankala päästä.

Vaalivoittajiin lukeutunut vihervasemmistolainen Groenlinks jäi neuvotteluista pois jo kesällä, koska muiden mahdollisten hallituspuolueiden maahanmuuttopolitiikka ei sopinut sille. Nyt hallituksessa on kaksi liberaalipuoluetta ja kaksi konservatiivista kristillistä pienpuoluetta, jotka ovat jauhaneet keskenään iäisyyden esimerkiksi juuri maahanmuutosta ja eutanasiasta.

binnenhof1

Väittäisin silti, että yksi isoimmista syistä neuvotteluiden venymiseen on kulttuurinen: jos Ruotsissa diskuteerataan, niin kyllä Hollannissakin osataan!

Hollannissa jokaisen mielipide pitää kuulla ja joka asia pitää varmasti tarkastella jokaisesta mahdollisesta kulmasta, yleensä varmuuden vuoksi moneen otteeseen. Kun kaikki mahdolliset ja täysin tyhjänpäiväisetkin mielipiteet on otettu huomioon, voidaan pikkuhiljaa alkaa yrittää tehdä päätöksiä.

Jos Suomessa toimittajana opin, ettei tyhmiä kysymyksiä pidä hävetä, täällä olen alkanut ajatella, ettei liian pöljänkuuloisia mielipiteitä olekaan. Pikemminkin päinvastoin: jos olet kokouksessa tai luokkahuoneessa hiljaa, olet muiden mielestä vähän yksinkertainen. Aina on siis parempi sanoa jotain, ihan sama onko sanomassasi kauheasti sisältöä.

Hyvää hollantilaisessa systeemissä on se, että jokainen uskaltaa varmasti sanoa näkemyksensä. On vapauttavaa, kun energiaa ei kulu sen miettimiseen, pidetäänkö minua idioottina, kun kysyn tällaista. Pikkuisena haittapuolena on kuitenkin se, että joskus hommat voisivat edetä hiukkasen tehokkaamminkin.

Kuvissa esiintyy Binnenhofin alue Haagissa, joka on hollantilaisen politiikan ydintä: siellä kokoontuu muun muassa Alankomaiden edustajainhuone.

Lepoa, lämmintä juotavaa ja Euroopan parasta terveydenhuoltoa

Aamulla herätessäni keuhkoissani tuntuu painetta. Yskittää, ja hengitys kulkee tavallista vaikeammin.

Olen seitsemättä päivää kuumeessa, mutta vasta edellispäivänä lämpö on noussut reippaasti yli 38 asteen. Olen koko viikon kuvitellut potevani tavallista flunssaa, mutta kun tauti ei ala taittua vaan pikemminkin pahenee, alan uskoa, että on parempi sittenkin vääntäytyä lääkäriin.

Koska on lauantaiaamu, omalääkärini ei ole töissä. Soitan sairaalapäivystykseen. Haagin alueella päivystäviä sairaaloita on useampi, joista potilas ohjataan lähimpään.

Jonotan puhelimessa parikymmentä minuuttia, sillä vaivani ei tietenkään ole henkeä uhkaava. Luultavasti keuhkoputkentulehdus tai keuhkokuume, joita minulla on astmaattikkona ollut aiemminkin.

Kun pääsen juttelemaan hoitajalle, seuraa samantyyppinen kysymyslista kuin Suomessakin, vain paljon pidempi. Mitä oireita sinulla on? Milloin ne alkoivat? Kuinka paljon on kuumetta?

Mutta myös: Yskitkö verta? (En onneksi.) Saatko pään rintakehään? (Öö, tota, oota mä testaan… Joo!) Mitä haluat saada selville lääkärissä? (Vähän ööh tämäkin, mutta haluaisin toisaalta olla kärpäsenä katossa kuulemassa ihmisten selityksiä.)

Saan ajan – puolen tunnin päähän. Meilahden päivystyksessä joskus tuntikausia vatsataudissa istuneena olen melkein varma, että hoitaja sanoo kellonajan vahingossa väärin: miten siellä muka voi olla vapaa aika jo puolen tunnin päässä?

Mutta oikein se meni. Tulee kiire vaihtamaan yöpaita pois päältä ja googlaamaan, missä koko sairaala on.

alkusyksy3

Säädeltyä kilpailua

Hollantilaista terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu reippaasti 2000-luvulla. Merkittävin, sairasvakuutuksiin liittyvä uudistus tapahtui vuonna 2006. Sen tarkoituksena oli muun muassa tehostaa terveydenhuoltoa: parempaa hoitoa kohtuuhintaan.

Nykyinen vakuutusjärjestelmä perustuu säädeltyyn kilpailuun. Potilaan kannalta keskeisintä lienee se, että hän voi vapaasti itse valita vakuutusyhtiönsä, mutta sairasvakuutus on pakko olla.

Vakuutusten hinnat ovat säädeltyjä, mikä tarkoittaa sitä, että peruspaketti maksaa kaikkialla noin 100 euroa kuussa. Valtio maksaa kuitenkin suurimman osan vakuutuksesta pienituloisille.

Perusvakuutuspakettiin sisältyvät hoitokäynnit ja reseptilääkkeet, mutta vakuutuksessa on vuosittainen omavastuu (tänä vuonna 385 euroa). Peruspaketin lisäksi voi halutessaan hankkia esimerkiksi hammashoidon tai silmälasit ja piilolinssit kattavan vakuutuksen.

Vakuutusyhtiöiden on pakko hyväksyä kaikki halukkaat asiakkaikseen, eivätkä ne saa rahastaa enempää esimerkiksi riskiryhmiin kuuluvilta asiakkailta, kuten vanhuksilta tai ihmisiltä, joilla on perussairauksia.

Potilaat saavat itse valita omalääkärinsä ja vapaasti vaihtaa sitä silloin kuin haluavat. Lääkäriasemat ovat yksityisiä, ja omalääkärille saa olla matkaa korkeintaan 15 minuuttia (tässä maassa aivan kohtuullinen vaatimus).

alkusyksy1

alkusyksy2

Maa, jossa ei määräillä antibiootteja

Esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Euro Health Consumer Indexin mukaan Hollannissa on Euroopan paras terveydenhuolto. Kun aiheesta julkaistiin uutinen paikallisen “ekspattilehden” Dutch Newsin sivuilla, se tuntui olevan yleinen naurunaihe. Täällähän sanotaan vaan aina, kun soittaa lääkäriin, että lepää ja juo lämmintä. Hahhah!

Facebook-keskusteluiden perusteella monia kanssaulkkareita tuntuu kyrsivän lähinnä se, että Hollannissa saa antibioottikuurin hyvin harvoin: vain bakteerin aiheuttamiin infektioihin silloin, kun sille varmasti on tarve. Hollannissa käytetäänkin Euroopan vähiten antibiootteja, mistä itse ainakin olen superiloinen. Kuka niitä haluaisia huvikseen tai “varalta” popsia varsinkin, kun antibioottiresistenssi on oikeasti ihan hiton vakava ongelma.

Muutenkin olen ollut kaksi vuotta varsin tyytyväinen hollantilaiseen terveydenhuoltoon. Lääkäriin ja erikoislääkärillekin olen päässyt aina ja nopeasti silloin, kun on tarvinnut, astmaani on tarkkailtu paljon tiiviimmin kuin Suomessa, reseptilääkkeistä voi lähettää uusintapyynnön netissä ja reseptit kulkeutuvat sähköisesti lähiapteekkiin.

Tietenkin näkemykseni on erittäin subjektiivinen, enkä ole hyväkuntoisena, terveenä ja lapsettomana kolmekymppisenä nähnyt terveydenhuollosta kuin pintaraapaisun. Varmasti siinä on huonojakin puolia, ja esimerkiksi Suomessa toiminee paremmin esimerkiksi lasten hammashoito, jossa jokainen lapsi perhetaustastaan riippumatta käy hammaslääkärissä. En ole myöskään varauksetta hollantilaisten suosimien kotisynnytysten kannattaja.

Mutta kun tarkastelen asiaa ihan vain itsekkään omasta, perusterveydenhuoltoa kuormittavasta näkökulmastani, olen sitä mieltä, että täkäläinen systeemi on kokeilemistani ja kuulemistani paras.

alkusyksy4

Lepoa – ja antibioottikuuri

Myöhästyn lääkäristä muutaman minuutin, mutta pääsen silti vastaanotolle melkein heti ilmoittautumisen jälkeen. Verikokeista selviää, että tulehdusarvoni huitelevat selvästi tavallista korkeammalla, eli minulla on aika pahaksi äitynyt bakteeri-infektio, ilmeisesti juuri se uumoilemani keuhkokuume.

Lääkäri kirjoittaa antibioottireseptin, ja lähden noutamaan lääkettä apteekista. Seuraavien päivien suunnitelma: lepoa, lämmintä juomaa ja kolme kertaa päivässä amoksisilliiniä.

Kysymys muille (nykyisille tai entisille) ulkosuomalaisille: miten terveydenhuolto toimii sinun asuinmaassasi?

Kuvat liittyvät tarinaan vain siten, että samalla, kun ulkona näytti viime viikolla tältä, minä makasin petipotilaana muutamaa lyhyttä ja pakollista ulkoilureissua lukuun ottamatta. Nöööy!

Hollantilaisessa keittiössä

Kun muutin Hollantiin, kului pari kuukautta ennen kuin opin käyttämään uuniamme.

Hollantilaisilla on omituinen fiksaatio tavaroihin, joissa yhdistyy useampi ominaisuus: Peitoissa on kaksi toisistaan irrotettavaa kerrosta, jotta yhtä peittoa voi käyttää sekä paksuna talvipeittona että ohuempana kesäpeittona. Entisen vuokra-asuntomme pyykinpesukoneeseen oli integroitu kuivausrumpu.

Nuo molemmat esimerkit ovat ihan käteviä. Esimerkiksi kuivausrumpua en nimittäin luultavasti koskaan aio erikseen ostaa, mutta kyllähän sen olemassaolo helpottaa esimerkiksi lakanoiden ja pyyhkeiden kuivaamista.

Hollantilaiset kombiuunit – eli uuni ja mikro samassa – ovat kuitenkin paholaisen keksintö. Pakettiin kuuluu surkea uuni, joka ei kypsennä mitään kunnolla, eikä ole edes mikrona kummoinen.

Molemmissa Hollannin-kodeissamme on ollut tällainen uuni. Nykyiseen tosin aiomme hankkia kunnon uunin asap: tällä hetkellä emme tee käytännössä mitään uuniruokia, kun uunin teho on niin olematon.

keittio1

Puolivalmisteita ja keittokomeroita

Meriannen mielessä -blogi haastoi ulkosuomalaisia esittelemään keittiöitään eri puolilta maailmaa. Lempipaikkojani-blogin Jonna puolestaan kannusti minuakin osallistumaan haasteeseen, ja innostuin ideasta: tätä asiaa, kun tulee edelleen ihan omassa arjessakin ihmeteltyä.

Hollantilaiset keittiöt eivät ole samalla tavalla ruuanlaittoon suunniteltuja kuin suomalaiset. Hollannissa ruuanlaitto on monesti pelkkää puolivalmisteiden lämmittelyä: kaupasta saa puolivalmiina about kaiken valmiiksi kuorituista vihanneksista pelkkää lämmitystä vaativiin liha- ja kasvispalleroihin ja -pihveihin.

Keittiöt ovat monesti suomalaisten opiskelijakämppien ruokakomeroiden tai keittonurkkauksien kokoisia. Uutta kotia etsiessämme nykyinen kotimme hurmasikin meidät pitkälti sen takia, että täällä on ihan tilava keittiö.  Laskutilaa on hyvin, ja keittiöön mahtuu neljän istuttava ruokapöytä.

keittio2

IMG_20170907_111748

Kaasuhella ja kierrätystä

Yksi ruuanlaittoa helpottava ominaisuus tyypillisestä hollantilaisesta keittiöstä kuitenkin löytyy: kaasuhella. Sen jälkeen, kun pääsee yli siitä pelosta, että joka kerta kun laittaa ruokaa, kaasuhana voi unohtua päälle ja koko talo räjähtää, kaasulla kokkaaminen on paljon mukavampaa kuin sähköhellan lämmittely. Kaasuhella on kuuma heti, kun sen laittaa päälle, ja kylmä heti, kun sen sammuttaa. Ja ekaa kertaa ikinä maitopuuroni eivät kärähdä kiinni kattilanpohjaan!

Hollantilaisessa keittiössämme tykkään myös siitä, että parveke on keittiön yhteydessä. Keittiötä on siis helppo tuulettaa ja melkein lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat valaisevat keittiötä mukavasti.

Keittiössämme on myös enemmän kierrätysastioita kuin Suomessa asuessamme: ainakin meidän kunnassamme voi kierrättää biojätteen, muovin, alumiinipakkaukset, juomapakkaukset, paperin, pahvin ja lasin.

IMG_20170907_111645

Mutta aina puuttuu jotain…

Kokemukseni mukaan hollantilaisilla on usein keittiössään esimerkiksi kapselikahvikone. Meillä on kuitenkin käytössä Suomesta tuotu Moccamaster (Moccamaster on hollantilainen firma, mutta täällä sen kahvinkeittimiä myydään lähinnä jättikokoisina yrityskäyttöön). Suomalaisuuden huomaa keittiössämme myös Tom of Finland -pannulapuista.

Suomesta kaipaan joskus tiskikaappia, sillä etenkin puuhaarukoiden ja muovirasioiden kuivaaminen pelkällä pyyhkeellä on hankalaa. Mutta toisaalta kun keittiössä on astianpesukone, tiskikaappia ei muista kovinkaan usein ikävöidä. Enemmän harmittaa se, että Hollannissa jääkaapit on usein asennettu kaapin sisään, joten jääkaapin ovea ei voi täyttää magneeteilla ja muistilappusilla yhtä helposti kuin Suomessa.

Mutta eipä tämän keittiön mikään ikuinen tarvitse olla. Vaikka keittiössämme on enemmän plussia kuin miinuksia, se on uusittu viimeksi vuosituhannen alussa eikä ole ihan sitä tyyliä, jonka itse valitsisimme. Aiomme siis remontoida oman suomalais-hollantilaisen keittiömme heti, kun siihen on vähän ylimääräistä rahaa ja aikaa.

Mitä hollannilleni kuuluu?

Facebook muistutteli tänään tärkeästä merkkipäivästä. Muutin tasan kaksi vuotta sitten Helsingistä Leideniin opintojen perässä.

Merkkipäivää tuli ihan sattumalta juhlistettua saksalaisen ystäväni kanssa – jonka niin ikään tapasin ensimmäistä kertaa melkein pari vuotta sitten – hyvin perinteisellä hollantilaisella tavalla: kanaaliristeilyllä Leidenissä.

Veneajelun jälkeen istahdimme kahvilaan pannukakkulounaalle (aika hollantilaista sekin), ja päädyimme puhumaan samasta aiheesta kuin niin monta kertaa aiemminkin: hollannin osaamisestamme.

bootjes_en_broodjes_leiden

Kaksi vuotta sitten en osannut montaa sanaa hollantia, ja kieli rumasti särähtävine g-äänteineen kuulosti itse asiassa aika hirveältä. Muistan, kun kuuntelin Helsingin-kodissamme kielenopiskelu-cd:tä, ja tuntui, etten saa kielestä mitään otetta.

Kahdessa vuodessa korva on totta kai tottunut uuteen kieleen. En enää oikeastaan edes kiinnitä sen “rumuuteen” juuri huomiota. Olen kyennyt erottamaan sanat toisistaan jo pitkään, eikä sen paljon puhutun g:nkään lausuminen enää tunnu luonnottomalta.

Kahvit ja ruuat olen tilannut ravintolassa jo pitkään hollanniksi. Nykyään myös vaihdan kuulumisia paikallisella kielellä esimerkiksi naapurissa asuvan eläkeläispariskunnan kanssa, pyydän kuntosalini ohjaajia vetämään tunnit hollanniksi, jos olen joukon ainoa kielipuoli ulkomaalainen, ja ymmärrän aika hyvin esimerkiksi telkkariuutiset. Kävelylenkeillä kuuntelen hollanniksi podcasteja, ja keittiössä puuhaillessa radio on melkein koko ajan päällä.

Keskiviikkona, kun olin edellistä kertaa käymässä Leidenissä, piipahdin kasvitieteellisessä puutarhassa, ja sain pyytämättäni kuulla pitkän, hollantilaisen vanhemman miehen pitämän esitelmän puutarhassa olevista puista. Opin paljon kasveista, mutta ennen kaikkea tajusin, miten pitkään voin seurata hollanninkielistä keskustelua, mikäli vain maltan keskittyä ja yrittää.

Ja tajusin senkin, että osaan myös vastata aika hyvin, jos vain joudun yrittämään: sanavarastoni, joka tokin on pitkälti vielä passiivinen, on itse asiassa jo aika laaja.

leiden_kanaalit

Hollannin suhteen isoin ongelmani onkin edelleen, että pidän puhumista hankalana – ja se, etten itse rupea puhumaan on isoin este sen edellä, että oppisin kielen kunnolla. Sen takia minun oli tärkeä päästä tänä kesänä kielikurssille, jolla joutuisin harjoittelemaan etenkin puhumista.

Noh, kurssi onkin sitten vasta syyskuun alussa, mutta joka tapauksessa olen sellaiselle menossa: viisi päivää viikossa kahden viikon ajan sillä vaatimattomalla tavoitteella, että kurssin jälkeen en sitten enää arjen tilanteissa arastele avata suutani paikallisella kielellä.

Eikä sen luulisi olevan ihan älytön toive, sillä kurssi päättyy B2-tasolle, eli sen jälkeen voisin mennä tekemään NT2- eli hollanti toisena kielenä -kielikokeen. Minun on vaikea uskoa, että kielitaitoni olisi oikeasti niin hyvällä tasolla, mutta tuolle kurssille minut passitettiin osaamiseni testanneen kielikoulun omistajan toimesta.

hollantilainen_pyöräparkki

Saksalainen ystäväni osaa hollantia paljon paremmin kuin minä: hän opiskeleekin hollanniksi eikä englanniksi. Sovimme, että vaihdamme kurssini jälkeen yhteisen kielemme englannista hollantiin. Ja ajattelinpa tehdä saman sopimuksen myös hollantilaisten kavereideni kanssa. Vähän jännittää, mutta kyllä se tästä lähtee!

 

Helsinki: Ei niin kummoinen matkakohde mutta ihana asuinkaupunki

Tulin toissailtana kotiin ihanalta työ-lomamatkalta Helsingistä. Helsingissä ollessa on aina vähän outo olo. Olen asunut siellä kuusi vuotta, pidempään kuin missään muussa paikassa sen jälkeen, kun 13 vuotta sitten muutin lapsuudenkodistani.

Vaikken vieläkään oikein osaa valita Hakaniemen metroasemalta oikeaa uloskäyntiä, osaan silti kulkea melkein mihin vain ajattelematta, mistä kadunkulmasta täytyy kääntyä, ja minuun tarttuu hetkessä tapa kiirehtiä aseman liukuportaita puolijuoksua, vaikka seuraava metro tulisi kolmen minuutin päästä.

Helsingissä saatan hetkeksi unohtaa, etten asu enää kaupungissa.

Ystävien kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se jäi edellisellä kerralla. Keskustassa kävellessä ajattelen ehkä, että enpä ole vähään aikaan vissiin käynyt täällä: Citykäytävän Robert’s Coffee on muuttanut käytävän toiselle puolelle ja Stocka muuttunut entistäkin tunnistamattomammaksi. Mutta se tuntuu ihan samalta kuin Pitäjänmäessä asuessa: saatoinhan silloinkin pysytellä viikkokausia keskustan ulkopuolella.

helsinki_senaatintori

helsinki_aleksanterinkatu

Samaan aikaan, kun Helsinki tuntuu kodilta, niin ei sitten kuitenkaan. Siellä ei ole enää tukikohtaa, ei yhtä paikkaa, jonka oven voisi avata ja perästä sulkea ja kutsua kodiksi.

Ja vaikka näen Helsingin paikallisen silmin, katselen sitä myös muualla asuvan näkökulmasta.

Viimeksi lukiossa ollessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten likaista kaduilla on ja miten ilmeettömiä ihmiset ovat. Pääkaupungeissa on kyllä monesti sellaista, eikä se minua vaivaa. Kiinnitän vain siihen huomiota.

Tämä on vähän paradoksaalista, mutta vasta Hollantiin muutettuani olen huomannut, miten lyhyet välimatkat Helsingissä on. Siellä asuessani valehtelematta mietin, että miksi kukaan kävelisi päivittäin Sörnäisistä keskustaan. Mutta eihän se matka ole kuin ehkä pari kilometriä – totta kai kävelisi, ja nyt minäkin kävelen!

helsinki_aurinkolahti1

helsinki_aurinkolahti2

Miten en Helsingissä tajunnutkaan, miten hyvä julkisen liikenteen verkosto siellä on? Kuinka ruman oransseja ne metrovaunut ovat ja miten tylsää on, ettei asemiin ole panostettu lainkaan? Miten ydinkeskustasta on monen vuoden asumisenkin jälkeen hankala löytää kiva kahvila, jossa ei joutuisi jonottamaan ylihintaista cappuccinoa? Miten ylipäänsä se ydinkeskusta ei ole ollenkaan se juttu vaan kaikki parhaat jutut ovat sen ulkopuolella?

Helsingissä asuessani en käynyt koskaan korttelisaunoissa. Nyt olen viime vuoden sisällä käynyt sekä Arlan että Kotiharjun saunoissa, ja molemmat ovat aivan mahtavia! Eikä kaupungissa asuessa käynyt koskaan mielessäkään mennä niiden pehmeisiin löylyihin, vaikka parhaimmillaan asuin sadan metrin päässä.

Kirpputoreilla kävin kyllä aika säännöllisesti, mutta tajusinko, miten paljon niitä Helsingissä oikeastaan on ja miten hyvin koko kierrätyssysteemi toimii? En. Tällä reissulla löysin muun muassa Pertti Palmrothin melkein täydellisessä kunnossa olevat avokkaat alle kahdeksalla eurolla Hakaniemen Fidan kenkähyllystä.

Vanhoille kotikulmilleni Pitskuun en ole uskaltautunut poismuuton jälkeen. Pelottaa, että entisissä lenkkimaastoissa pyöriessä iskisi ikävä.

helsinki_skatta1

helsinki_skatta2

Lempiasiani Helsingissä ovat itse asiassa varsin arkisia. Vasta nyt olen alkanut tajuta, että kaupunki ei taida olla parhaimmillaan matkakohteena vaan asuinpaikkana. Olen alkanut ymmärtää paremmin niitä, jotka eivät rakastu kaupunkiin siellä käydessään, mutta vielä paremmin tajuan niitä, jotka asuvat siellä, eivätkä oikein osaisi kuvitella olevansa missään muuallakaan.

Voisinko muuttaa takaisin Helsinkiin? Varmasti. Mutta ikävöinkö sitä? En. Ystäviä ja entistä arkea kaipaan kyllä. Mutta ajattelen, että ensimmäiset pysyvät, jos ovat pysyäkseen. Jälkimmäistä taas ei ole enää olemassakaan.

 

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Viime viikolla ulkosuomalaisten blogeissa alkoi kiertää ulkosuomalaisuutta ja matkustelua kiertävä haaste. Ilokseni Eau de Cologne -blogin Johanna ja Puolivälissä-blogin Päivi naapurista Saksasta heittivät haasteen minullekin.

Lämmin kiitos siis molemmille kanssabloggaajille! Aiheeseen oli hauska tarttua.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Tykkään Hollannissa niin monesta asiasta, että on vaikea nimeä vain yhtä parasta asiaa. Lyhyet välimatkat ja keskeinen sijainti ovat ainakin parhaasta päästä.

2. Entä ikävintä?
Koska ei ole Hollannin vika, että asun kaukana monista läheisistä ihmisistä, valitsen sellaisen käytännöllisen asian kuin kielen. Hollannin kieli ei ole kovin kovaa valuuttaa tämän maan rajojen ulkopuolella, ja mietin usein, että olisi varmaan motivoivampaa opetella hieman isompaa ja maailmalla hyödyllisempää kieltä.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Olen saanut pienen pakkomielteen Uudesta-Seelannista, ja koska sinne lähtemisen isoimpana esteenä on raha, suuntaisin varmasti sinne.

haagse_bos

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Minulta pitäisi varmaan kysyä, mihin en matkustaisi uudestaan! Palaan melkein aina mielelläni paikkoihin, joissa olen jo käynyt.

Esimerkiksi Hongkongissa haluan kuitenkin käydä uudestaan ihan vain sen takia, että kun olin siellä ekaa kertaa viitisen vuotta sitten, olin melkein koko reissun ajan sairaana enkä ehtinyt nähdä juuri mitään.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Kuten edellisestä postauksestani voinee päätellä, kaipaan kovasti suomalaista leipää, jonka rakenne on ihan erilainen kuin vaikka hollantilaisen leivän. En siis ikävöi pelkästään ruisleipää vaan myös kaurapaloja, maukkaita mutta pehmeitä sämpylöitä ja (äidin leipomaa) rieskaa.

Suomalaisia jugurtteja kaipaan aika ajoin. Joskus iskee myös kermajuustonhimo, vaikka Hollannissa onkin paljon voimakkaamman makuista juustoa, josta yleisesti ottaen tykkään enemmän.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Koska olemme suomalainen pariskunta ulkomailla, Suomeen paluu on totta kai aina mahdollinen. Juuri tällä hetkellä en kuitenkaan näe hirveästi syytä sille, miksi muuttaisimme takaisin. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tapahtuu ja mitä mielessä liikkuu vaikkapa viiden tai viidentoista vuoden kuluttua.

amsterdamin_kanaalit

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Mielenkiintoisin on varmastikin kuninkaan päivä, jota vietetään kuningas Willem-Alexanderin syntymäpäivänä 27. huhtikuuta.

Kuninkaan päivänä joka kaupungissa on tapahtumia, kuten katukonsertteja ja -kirppiksiä sekä ruokatoreja. Kaikki pukeutuvat kuningasperheen väriin eli oranssiin tai Hollannin lipun mukaisesti punaiseen, siniseen ja valkoiseen. Ihmiset purjehtivat hiprakassa veneillä kanaaleissa ja ovat kovaäänisiä.

Toisaalta vaikka kuninkaan päivä on suuruudessaan ihan omaa luokkaansa, Hollannissa vietetään samantyyppisesti myös monia muita juhlia. Ainakin syöminen ja juominen veneessä koko perheen tai kaveriporukan voimin ilman pelastusliivejä on hyvin hollantilainen juttu, jota tehdään joka juhlatilanteessa, jos sää edes jotenkuten sen sallii.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Henkilökohtaisesti se, ettei elämä muuttunut vain asuinpaikan suhteen: vaihdoin myös täysipäiväisestä työstä kokoaikaiseen opiskeluun. Ulkomaille muutto on totta kai itsessäänkin iso juttu, mutta itselleni stressaavinta oli se, että se muutti elämässäni niin monta muutakin asiaa, minkä vuoksi olen vähän saanut hakea itseäni uudelleen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Toki! Tällä hetkellä muutto ei ole ajankohtainen, enkä haaveile muualla asumisesta (paitsi ehkä kakkoskodista Teneriffalla). Jos joskus tulee kuitenkin vaikkapa mahdollisuus muuttaa töiden perässä uuteen maahan, se varmasti kiinnostaa kovasti.

katwijkin_ranta

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Varmasti itselleni hieman yllätyksenä tullut kosinta!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Meillä on suunnitelmissa kesälomareissu autoillen Etelä-Ranskaan, Italiaan ja Sveitsiin (saa kertoa vinkkejä sieltä suunnalta!) Lisäksi olen menossa sekä heinäkuussa että lokakuussa Suomeen. En toki pahastu mahdollisista muista reissuistakaan, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä suunnitelmissa.

Heitän haasteen eteenpäin Elämänmakuja äidiltä tyttärelle -blogin Lauralle, Hollanninsuomalainen-blogin Satulle, Kotona kaikkialla -blogin Iinalle sekä Laura’s Itinerary -blogin Lauralle!