Mitä ulkomailla voitaisiin oppia Suomesta?

Aina ei ole pakko smalltalkata. Joskus voi olla ihan vaan hiljaa.

Jos sovitaan, että nähdään kolmelta, niin silloin voi tosiaan nähdä kolmelta.

Jos ylipäänsä sovitaan jotain, siitä pidetään kiinni.

rovaniemi

Kaikki lapset voivat käydä peruskoulua ilmaiseksi.

Samoin joka kunnassa oleva kirjasto voi olla jokaiselle ilmainen ja avoin paikka.

On olemassa luontoa, joka on niin puhdas, että sieltä voi poimia suoraan suuhun marjoja.

Eikä ole oikeastaan mitään rentouttavampaa kuin viettää hetki paikassa, jossa ei ole yhtään ketään eikä tapahdu yhtään mitään.

ranuanjärvi

Maailma voi toimia ihan normaalisti, vaikka sataisi lunta ja olisi pakkasta – itse asiassa aika hyvinkin.

Sellaisia lukkoja, joiden kanssa ei tarvitse koskaan taistella, ja avaimia, jotka käyvät useampaan kuin yhteen oveen, on olemassa. Voit kysyä lisää Abloylta.

On mahdollista tehdä myös vesihanoja ja suihkuja, joista tulee lämmintä vettä – jopa ilman minuuttien odottelua.

Saunassa voi heittää löylyä, eikä sitä varten tarvita erillistä ihmistä.

helsinki_senaatintori

Sisällä voi olla lämmin, vaikka ulkona olisi kylmä.

Eikä siihen tarvita kokolattimattoja.

Villasukat ovat silti mahtava keksintö, niin kesällä kuin talvella.

korouoma8

Lue myös:

Mitä voisimme oppia eteläeurooppalaisilta?

Syksyn ylioppilas 2007

Tasan kymmenen vuotta sitten oli jännä päivä: minusta tuli kolmen ja puolen vuoden lukiotaipaleen jälkeen ylioppilas.

Juhlapäivän aamuna kävin vakkarikampaajallani teettämässä hiuksiin kiharat, jotka saivat pääni mielestäni näyttämään pallolta. Onneksi se pitkään tavoiteltu hattu painoi kampausta myöhemmin päivällä vähän kasaan.

Valokuvattavaksi menin joskus vähän ennen koululla ollutta juhlaa. Sanoin kuvauksen jälkeen mukana olleelle äidilleni, että olipa kauheaa tekohymyn vääntämistä, mutta äiti väittikin, että tosi luonnolliseltahan se näytti. (Enkä lopulta bongannut valmiista kuvista tekohymyjä.)

ylioppilas
Kuva: Studio Artica, Rovaniemi

Syksyn ylioppilaiden porukka on varmasti joka lukiossa aika pieni: omassani onneksi kuitenkin parinkymmenen luokkaa.

Suurin osa ystävistäni kirjoitti kuitenkin ylioppilaaksi jo saman vuoden keväällä. Kiersin silloin varmaan puolenkymmentä juhlaa, ja muistan, miten olo tuntui paitsi ystävien puolesta iloiselta myös haikealta ja ulkopuoliselta. Silloin vähän kadutti, että olin päättänyt hajauttaa kirjoitukseni kolmeen osaan ja pidentää lukiota puolella vuodella. Kompensoidakseni takaraivossa ollutta huonommuuden tunnettani kirjoitin seitsemän ainetta.

Ylppäri-iltanani, kun istuin ystäväni kanssa silloisessa työpaikassani irkkubaarissa ylioppilaslakki päässä, näytin kuitenkin sormillani pyöreää nollaa, kun joku naapuripöydästä kysyi sen kysymyksen: no, montako ällää?

Mutta kolme eximiaa kuitenkin: äidinkielestä, psykologiasta ja ruotsista – niistä aineista, joihin oikeasti opiskelinkin. Muuten todistuksessani komeilee ja irvisteleekin sitten vähän kaikennäköisiä arvosanoja lyhyen ranskan beestä matikasta ja historiasta tulleisiin ämmiin. Itse asiassa se todistus on aika huvittava – kuvastaa siis hyvin senaikaista suhtautumistani opiskeluun.

Luin eilen lukioaikaista päiväkirjaani, ja puistelin vähän päätäni kymmenen vuoden takaiselle itselleni. Ja vähän myös nauroin.

“Lukemiseni on nyt edistynyt niin, että olen todennut hukanneeni matikan derivointikurssin kirjan ja tulostanut englannin viime kevään kokeen. Meen kohta lukemaan.”

(Toim. huom. kysyin matikan kirjoituksia edeltävänä iltana kahvilla käyneeltä veljeltäni, miten derivoidaan. Lopputulos: en osaa edelleenkään derivoida.)

“Olen ilmeisesti hukannut neuropsykologian kirjan, joka ois vissiin aika tärkeä. Voi lol.”

“Olen nyt lukenut kaikki psykologian kurssien kirjat. Seuraavaksi voinkin sitten keskittyä abioppaaseen. Vai pitäisiköhän niitä englantia ja matikkaakin lukea?”

Ja aika monta kertaa:

“Ihan sama, miten menee, kunhan saan sen lakin!”

Sain lakin. Ja stipendin hyvästä koulumenestyksestä.

Jos voisin mennä jotain kuiskaamaan kymmenen vuoden takaiselle itselleni, en kehottaisi takomaan lukiota väkisin kolmessa vuodessa. Puolen vuoden pidennyksestä ei ole yhtään mitään haittaa, mutta omilleen 16-vuotiaana muuttaneelle se, että antoi itselle vähän enemmän aikaa saada paketin kasaan, oli jälkeenpäin katsottuna henkireikä.

Kehottaisin ehkä ottamaan kirjoitukset ja koulun muutenkin vähän enemmän tosissaan – mutta toisaalta ihan hyvinhän kaikki meni näinkin.

Ennen kaikkea kehottaisin olemaan armollisempi itselle ja muille, uskaltamaan sanomaan omat haaveet ääneen ja uskomaan, että pystyn oikeasti ihan mihin vaan, jos vain haluan.

Saavutuksissa ei ole loppujen lopuksi kyse läheskään niin paljon kyse jostain synnynnäisestä lahjakkuudesta tai muusta mystisestä kuin halusta, motivaatiosta ja siitä, että luottaa omiin kykyihinsä oppia lisää. Ja siitä, että on ympärillä ihmisiä, jotka uskovat sinuun. Sillä on valtava voima.

Syksyn 2017 ylioppilaille, jotka juhlivat nyt joulukuussa, sanon vain paljon onnea ja nauttikaa! Todistetusti saatatte katsella takaisin tähän päivään vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, ehkä paljon pidempäänkin.

Toivottaa syksyn 2007 ylioppilas

Miten sanoa ei yli-innokkaalle robobotille?

Viime päivinä olen päässyt opettelemaan paljon enemmän nörttijuttuja kuin kertaakaan sitten yläasteen. (Silloin mulla oli parhaan ystäväni kanssa Geocities-nettisivut, joilla oli kuvat muun muassa meidän polkupyöristä ja lompakoista, ja opettelin html-kielen alkeita. 2002 in memoriam.)

Blogini kaatui viime viikolla. Ei sen takia, että joku olisi kaapannut sivuston (onneksi), eikä siksi, että se olisi yhtäkkiä muuttunut Suomen luetuimmaksi blogiksi (höh). Syynä oli se, että internetin botit ovat yhtäkkiä alkaneet rakastaa tätä sivustoa niin paljon, että sivunäyttöjä alkoi yhtäkkiä kertyä kymmeniä tuhansia päivässä.

Kiva, botit, että olette kiinnostuneita tekemisistäni, mutta vähän vähempikin riittäisi.

freelancerin_kotitoimisto2

Taisi olla viime viikon perjantai, kun sähköpostini lauloi hoosiannaa: sivustosi on alhaalla ja ollut jo tunnin pois käytöstä! Katastrofi! (Oikeasti varmaan kukaan muu kuin minä ja ne botit eivät ehtineet edes asiaa huomata.)

Otin sitten paniikissa yhteyttä webhotellin tarjoajaani, Hostingpalveluun. Sain sieltä muutamassa minuutissa vastauksen. Ekassa viestissä tosin tarjottiin mahdollisuutta hankkia lisää kaistanleveyttä. Kun kuitenkin ihmettelin, voiko ihan tavallinen kävijäliikenne oikeasti olla noin suurta, selvisikin, että asialla ovat isolta osin botit.

Siitä eteenpäin sain tosi rivakkaa ja asianmukaista palvelua – ja lisää kaistanleveyttä ilmaiseksi. Saitti rupesi taas pelaamaan.

Kuva: Matan Segev / Pexels / CC0

Sitten piti alkaa sen oikean robobotin metsästykseen.

Koitin googlata ohjeita tähän, mutta ne olivat aika vähissä. Yhdessä muutaman vuoden takaisessa blogikirjoituksessa kerrottiin, että kannattaa mennä Google Analyticsiin, ja katsoa sieltä, mistä IP-osoitteesta liikennettä tulee. Mutta eihän Google Analytics seuraa bottiliikennettä, eikä siellä ollut mitään hyödyllistä tietoa.

WordPressiin asennettava WP Statistics -lisäosa seuraa kuitenkin myös botteja. Pian selvisikin, että sivustooni rakastuneen yli-innokkaan botin nimi on Linguee.

Koska Linguee on niin sanottu hyvä botti, jonka pitäisi kunnioittaa sitä, kun sanot ei, sen omalla sivustolla on ohjeet sen vierailujen rajoittamiseen ja blokkaamiseen kokonaan.

1. Ensiksi yritin rajoittaa botin lähestymisyrityksiä robots.txt-tiedoston avulla. Se on siis tiedosto, johon annetaan ohjeita boteille: saat käydä kaikilla sivuillani tai sitten et. Ja sellainen olisi ehkä kannattanut olla olemassa jo ennen tätä episodia, mutta kröhöm, parempi vähän myöhään vissiin.

Robots.txt-tiedosto tehdään sivuston juurihakemistoon (public_html), joka esimerkiksi minun tapauksessani löytyy Hostingpalvelun hallintapaneelista (jossa en normaalisti kauheasti käy mitään ihmettelemässä). Niin sanottujen hyvien bottien pitäisi ainakin kunnioittaa robots.txt-tiedostoa.

2. Mutta Linguee ei näyttänyt niin tekevän, joten kokeilin seuraavaksi lähettää heille sähköpostia pyytääkseni, että he poistaisivat sivustoni tiedoistaan. No, ei toiminut ainakaan lyhyellä aikavälillä, ja minulla oli kiire.

3. Niinpä päätin lopulta blokata Lingueen IP-osoitteet. Ne on kaikki listattu tänne. Minun blogiini liikennettä oli oikeastaan tullut vain yhdestä ja samasta IP-osoitteesta, mutta päätin silti blokata varoiksi kaikki.

Blokkaaminenkin onnistuu webhotellin hallintapaneelissa. Hostingpalvelulla ainakin sen voi tehdä valmiilla työkalulla, johon syötetään vain kyseinen IP-osoite, tai sitten koodilla, mikä on ehkä nopeampi tapa, kun blokattavia osoitteita on monta.

freelancerin_kotitoimisto4

Nyt blogi toimii taas, ja tarinan hyvä puoli on, että olen oppinut taas yrityksen ja erehdyksen kautta uutta. Ja tämän postauksenhan kirjoitin taas lähinnä siksi, jos joku muu aloitteleva nörtti pähkäilee samojen ongelmien kanssa.

Loppuun vielä pari ylistyksen sanaa Hostingpalvelulle, josta sain moniin viesteihini nopean vastauksen. Lisäksi blogilleni lisättiin kaistanleveyttä parikin kertaa viikon aikana pyytämättä, jotta se saatiin taas toimimaan. Suurkiitos entisille kotikulmille Helsingin Pitäjänmäkeen!

(Tämä ei ole maksettu mainos vaan minä olen maksanut Hostingpalvelulle heidän palveluistaan jo kohta kolme vuotta – ja aion maksaa tyytyväisenä asiakkaana tulevaisuudessakin.)

Iloa pimeyteen

Olen potenut viime päivät aivan järkyttävää syysväsymystä. Ja samalla olen potenut syyllisyyttä: kai nyt lappilaisen pitäisi kestää hollantilaisen talven pimeyttä. Ihan piece of cake!

Mutta ei.

Esimerkiksi keskiviikkona olin yliopistolla yhteensä kymmenen tuntia. Kun tuntien välissä yritin edistää yhtä esitelmää, oli vain ihan pakko laittaa välissä pää pöytään ja silmät kiinni. (Lukiolaisena tällainen “opiskelumetodi” oli minulle ihan normaali, mutta jostain syystä koulussa torkkuminen on muuttunut kymmenessä vuodessa noloksi.)

Seuraavana yönä nukuin kymmenen tuntia ja tankkasin silti aamupalaksi kahvia rättiväsyneenä. Päivällä luin enemmän dekkaria kuin koulukirjoja, ja olo oli kuin kissalla alla olevassa kuvassa.

kaamosväsymys

Mutta pimeydestä huolimatta olen myös nauttinut, innostunut ja tykännyt asioista. Muun muassa tällaisista.

Viime viikonloppuna ystäväni ja hänen hollantilainen puolisonsa olivat meillä illastamassa, ja – tattadaa – puhuimme hollantia koko illan. Liekö turhauttavaa joukon ainoalle natiivipuhujalle, mutta vitsit, miten itseni ylittänyt olo minulla oli tuon jälkeen.

Tiistaina, kun menin opiskelemaan lähikirjastoomme, jouduin selvittelemään yhtä lainausasiaa kirjastonhoitajan kanssa, ja hoidinpahan piru vie senkin hollanniksi!

opiskelu

Vaikka olen väsynyt, eivätkä kouluhommat (tai mikään muukaan kuin sohvalla löhöily ja nukkuminen) aina juuri nappaisi, samaan aikaan kuitenkin ne kuitenkin myös nappaavat.

Olen iloinen uusista kursseista, jotka alkoivat pari viikkoa sitten: etenkin kognitiivisen neurotieteen erikoistumiskurssi ja lastenhyväksikäytön psykologisten ja neurobiologisten seuraamusten valinnaiskurssi ovat molemmat tosi kiinnostavia.

Teen samalla kandia. Olen superiloinen siitä, että saan tehdä sen yksin, kiinnostavasta aiheesta ja suoraan tosi mukavan ja kokeneen apulaisproffan ohjattavana. Ennen kaikkea olen innoissani siitä, että olen alkanut viime viikkoina tajuta, mistä koko tutkimuksessa on kyse. Wuhuu!

To do -listoilla riittää ruksittavaa, mutta silti tänä syksynä yliopisto on stressannut paaaaljon vähemmän kuin kahtena eka vuonna.

haagse_bosin_ruska2

Jouduin pitämään pitkään taukoa ensin polvivaivojen takia juoksemisesta ja sitten sairastelun vuoksi ylipäänsä liikkumisesta. Nyt olen kuitenkin käynyt muutaman viikon ajan sekä salilla että lenkillä.

Tiistainen aamulenkki oli ihan parasta. Se oli eka vähän pidempi juoksulenkkini moneen kuukauteen, sää oli sateen jälkeen kostea mutta lämmin (melkein 15 astetta marraskuun lopussa!) ja juoksin lempipaikkaani Haagse Bosiin eli Haagin metsään, missä oli upea ruska.

Ah.

haagse_bosin_ruska

Kaiken kukkuraksi jouluun ja talvipäivänseisaukseen on enää vaivainen kuukausi. Kohta mennään taas valoa kohti!

Asioita, joita kaipaan Suomesta

Muutama viikko sitten, kun Suomessa satoi ensilumi etelää myöten ja sosiaalinen media täyttyi talvikuvista, minulla iski yllättävä ikävä Suomen talveen.

En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta nyt, kun olen jo neljättä talvea putkeen muualla kuin Suomessa, yhtäkkiä onkin ollut ilmassa pientä kaipuuta pakkaseen ja lumen keskelle.

suomentalvi2

suomentalvi1

Ulkomailla asuessa alkaa selvästi kaivata kotimaasta ihan omituisiakin juttuja.

Minusta olisi ihanaa voida tuulettaa peittoja ja tyynyjä pakkasessa sekä viedä matot tuulettumaan muutamaksi tunniksi ja tampata ne sitten mattotelineellä. (Hollannissa en ole nähnyt yhtäkään mattotelinettä.)

Olisi kivaa taas rakentaa veljentyttöjen kanssa lumiukkoja. Viimeksi, kun teimme niin, pienempi oli vielä niin pieni, ettei osannut vielä tehdä edes lumipalloja.

Joskus olisi jopa mukavaa pukeutua kunnon talvivaatteisiin, käydä pitkällä kävelylenkillä Michelin-miehen näköisenä ja antaa poskien turtua ja punertua pakkasessa.

Milloinhan silmäripseni ovat viimeksi jäätyneet? Milloin olen viimeksi luistellut?!

Vielä parempaa olisi, jos siellä kävelyllä voisi käydä ihan oikeassa metsässä. Siihen kelpaisi yhtä hyvin niin talvinen kuin kesäinen metsä. Voi, kun täälläkin voisi poimia mustikoita jostain muualtakin kuin hevi-osastolta!

mustikassa

helsinki2

Tietysti kaipaan Suomesta myös hyvin arkisia juttuja.

Kaipaan suomalaisia irtokarkkeja leffailtoina, vaikka niiden syömisestä tuleekin ihan hirveä olo. Ikävöin karaokebaareja! Helsingissä niitä on valtavasti.

Perusruisleipää, tummapaahtoista suodatinkahvia, Oltermannia, tutunmakuisia jugurtteja… Suomessa ollessa tulee myös aina ihanan kummallinen tunne siitä, miten ymmärrän ruokakauppojen toimintalogiikan: miksi hyllyt ovat tässä järjestyksessä, mistä kannattaa etsiä kasviliemikuutioita ja mistä tummaa kaakaota?

Elämä helpottuu, kun tietää automaattisesti kaiken maailman rakuunoiden ja ruokaetikoiden nimet, ja ketuttaa vähemmän, kun leivontahyllyllä on muutakin kuin pelkkiä lisää vain vesi -kakkuainessekoituksia.

helsinki1

Vaikka se, että arki on kolmikielistä, on ennen kaikkea rikkaus, aina Suomessa käydessäni mietin, miten helppoa olisikaan, jos saisi aina puhua vain suomea.

Ei tarvitsisi kokea sitä tunnetta, että keskustelukumppani joutuu kanssani yksinkertaistamaan puhettaan tai – mikä pahinta – turhautumaan.

Sekin olisi ihanaa, etten itse joutuisi turhautumaan, kun en tule ymmärretyksi juuri niin kuin haluaisin. Voi, kun kaikki nämä ihmiset voisivatkin nähdä, miten (omasta mielestäni) hauska ja verbaalisesti lahjakas olen suomeksi!

Ennen kaikkea olisi totta kai ihanaa, jos läheiset ja etenkin ne veljentytöt asuisivat lähempänä. Joka kerta, kun näen heitä, he ovat ehtineet kasvaa edelliskerrasta kohisemalla. On inhottavaa missata kaikki, mitä siinä välissä tapahtuu.

Olen asunut jo niin kauan kaukana muusta perheestäni, että sellaiset jutut kuin, että saisi isän auttamaan kodin remontoinnissa, voisi lainata vanhemmilta autoa, pyytää jotakin perheenjäsentä kissavahdiksi tai ylipäänsä nähdä omaa perhettä muulloinkin kuin lomilla, tuntuu kaukaiselta luksukselta.

Ylipäänsä ikävöin sitä, että ympärilläni olisi ihmisiä, jotka tuntevat minut pidemmältä kuin kahden vuoden ajalta ja jotka ovat nähneet minusta muutakin kuin sen, millainen olen ollut 27 plus -vuotiaana. Olisi mukavaa olla enemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on historia ja joiden kanssa on kasvettu yhdessä.

Mitä sinä kaipaat Suomesta tai uskoisit kaipaavasi, jos muuttaisit muualle?

 

Kaksi viikkoa intensiivikielikurssilla – kannattiko?

Neljä vuotta sitten kesällä ilmoittauduin hetken mielijohteesta Helsingissä kesäyliopiston saksan alkeiden intensiivikurssille. Kahden viikon ajan pyöräilin iltaisin Katajanokalta Meilahteen opiskelemaan saksaa hauskan natiiviopettajan johdolla.

Tämä ei ole kuitenkaan suuri tarina siitä, miten minusta tuli saksan kielen ja kulttuurin asiantuntija, tai mistään muustakaan varsinaisesti elämää mullistavasta asiasta. Saksani on säälittävää, mutta opin kurssilla kuitenkin yhden oleellisen asian: intensiivikurssi on minulle paras tapa opiskella kieltä.

haag2

Kun tein vuosi sitten päätöksen olla menemättä kesäksi töihin Suomeen, päätin samalla, että kesällä keskityn sitten oppimaan hollantia.

Mieheni kävi reilu vuosi sitten Direct Dutch -nimisen haagilaisen kielikoulun intensiivikielikurssin, minkä jälkeen hän alkoi oikeasti puhua hollantia. Halusin itsekin nähdä, voisinko saada puhelukkoni auki, ja mennä samanlaiselle kurssille.

Pidin koko kevään silmällä B1-tason kurssia, jonka intensiiviversio järjestettiin elokuussa. Mutta, kun kävin tasotestissä kielikoululla, selvisi, että voin sittenkin aloittaa B2-kurssin! Sen jälkeen saisin halutessani tehdä akaatemisen tason hollanti toisena kielenä -kielikokeen. Jaiks!

amsterdamin_kanaalit

Olin pohjiksi käynyt vain yliopiston A1-alkeiskurssin, joten ennen kurssin alkua pänttäsin paniikissa kielioppia, että osaisin edes kutakuinkin jutut, jotka tuolla tasolla pitää osata. (Vinkkinä muille hollannin opiskelijoille: Klare Taal! on tähän tarkoitukseen erinomainen kirja.)

Kun menin ensimmäiselle tunnille, masennuin. Vieressäni istunut nainen heitti samantien sujuvaa läppää opettajan kanssa, kun minä olin tottunut puhumaan hollantia rutiinilla korkeintaan kahvilan tarjoilijan kanssa.

Mihin ****n olen taas itseni laittanut? En minä osaa mitään tuollaista!

No, hetken päästä, kun aloitimme esittelykierroksen, selvisi, että vierustoverini on asunut Hollannissa seitsemän vuotta. Hänellä on myös hollantilainen puoliso. Minä puhun kotona suomea, ja olen ollut täällä vasta pari vuotta.

Epätoivoinen oloni katosi.

leiden_koningsdag2

Kurssi kesti kaksi viikkoa, ja tunteja oli iltapäivisin maanantaista perjantaihin. Ne kestivät kolme ja puoli tuntia, mutta kotitehtävät mukaan lukien minulla meni hollannin opiskeluun päivittäin seitsemän kahdeksan tuntia.

Ryhmässäni oli kuusi opiskelijaa, eikä noille Direct Dutchin kursseille kai otetakaan kerralla kuin korkeintaan kahdeksan opiskelijaa.

Saimme joka päivä tehtäväksemme tehdä esitelmän jostain laatusanomalehdessä (ei siis missään Telegraafissa) olleesta lehtijutusta, ja sen esittämisen jälkeen juttelimme ryhmässä esitelmäaiheista – muun muassa politiikasta, tieteestä, luonnonkatastrofeista ja sosiaalisesta mediasta.

Sanavarasto ja rohkeus menivät harppauksin eteenpäin. Jo ensimmäisen tunnin jälkeen huomasin, että yhtäkkiä uskallan puhua hollantia aiempaa rohkeammin: ymmärrän koko ajan paremmin, mistä ympärillä puhutaan, ja tulen itse ymmärretyksi.

Esitelmien lisäksi saimme joka päivä myös muita kotitehtäviä, esimerkiksi esseenkirjoitus- ja luetunymmärrystehtäviä. Kerran saimme tehtäväksemme katsoa pätkän koomikko Arjen Lubachin sunnuntaishow’sta, jossa se alkuvuoden somehitti The Netherlands Second -videokin alun perin esitettiin, ja vastata sitten videoon liittyviin kysymyksiin.

pyoumlraumlily2

Kielikurssi ei ole mikään oikotie onneen: olen vielä kaukana siitä, että puhuisin täydellistä tai edes sujuvaa hollantia. Ei se kuitenkaan haittaa. Kieltenoppimista – tai muutakaan oppimista – ei voi ajatella projektina, joka joskus valmistuu täysin. Kun opettelee toista kieltä, ei varmasti ikinä koe olevansa siinä täydellinen. Kyllähän minä edelleen 20 vuoden englannin opiskelunkin jälkeen törmään vieraisiin sanoihin ja ilmaisuihin!

Olen kuitenkin matkalla kohti sujuvaa kielitaitoa. Hoidan aiempaa enemmän asioita hollanniksi, luen sanomalehteä sujuvammin ja pystyn katsomaan hollantilaisia sarjoja ja leffoja: hollanninkielisillä tekstityksillä se onnistuu jo tosi hyvin, mutta ilman tekstejäkin ymmärrän melkein kaiken.

Pidin myös lupaukseni ja puhun nykyään saksalaisen ystäväni kanssa vain hollantia. Ymmärrän jopa naapurinmummon loputonta smalltalkia.

2016-04-14 05.47.06 1

Kurssin lopuksi teimme hollanti toisena kielenä -harjoituskokeen, ja sain sen kaikista osista enemmän pisteitä kuin, mitä läpipääsy vaatii! Tällä hetkellä en ole tekemässä oikeaa kielikoetta, mutta jos sen tekisin ja pääsisin sen myös oikeassa tilanteessa läpi, saisin vaikkapa opiskella hollanniksi yliopistossa ja hakea mitä tahansa hollanninkielisiä töitä.

Kaikki tuo tuntuu ihan absurdilta: käyn edelleen yhtään syvällisemmät keskustelut englanniksi, enkä koe osaavani hollantia läheskään niin hyvin kuin englantia. Kuitenkin siitä on vähän niin kuin vaivihkaa tullut kolmanneksi vahvin kieleni – ja olen aika varma, että jos tänne pidemmäksi aikaa jäämme, vielä joskus se nousee kakkoseksi heti suomen perään.

Mikä on saanut sinut puhumaan vierasta kieltä?

 

Mitä tehdä sateisena sunnuntaina?

Täällä Haagissa on tänään sateinen päivä.

Kävin aamulla saattelemassa Suomesta kylässä olleen ystäväni juna-asemalle, minkä ansiosta tuli käytyä pikku kävelylenkillä. Loppupäivän voikin sitten viettää hyvällä omallatunnolla sisätiloissa.

sunnuntaitekemista1

Luin pari viikkoa sitten Uudesta muusasta, että kirjoittaja Eeva Kolulla on tapana pyykätä sunnuntaisin. Minulla on ihan sama tapa! Pyykkääminen on lempikotityöni, joka sopii täydellisesti sunnuntaihin, sillä samalla, kun on tehokas, voi oikeasti tehdä jotain ihan muuta kuin kotitöitä – esimerkiksi katsella sarjoja.

Handmaid’s Tale -televisiosarjaa alettiin näyttää hollantilaisessa suoratoistopalvelu Videolandissa viimein viikko sitten. Suomessahan se on näytetty HBO Nordicilla jo jokin aika sitten.

Ahmimme mieheni kanssa Handmaid’s Talen kymmenen jaksoa muutamassa päivässä. Lähitulevaisuusdystopiaan, jossa syntyvyys on laskenut ja hedelmälliset naiset pakotetaan synnytyskoneiksi ääriuskovaisiin lapsettomiin perheisiin, sijoittuva sarja on ahdistava mutta hirveän tärkeä, ajatuksia herättävä ja visuaalisesti huikea.

Handmaid’s Talen pääosan esittäjä Elisabeth Moss on muuten pääosassa myös eri tavalla synkässä uusiseelantilaisessa Top of the Lake -rikossarjassa. Katsoin sen aiemmin tänä syksynä Netflixistä, ja sekin on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja kivaa vaihtelua amerikkalaisille kiiltokuvasarjoille.

Niille hetkille, kun kaipaa jotain leppoisampaa katsottavaa, sopii hyvin Modern Family, jonka kahdeksannen tuotantokauden jaksot tulivat juuri Hollannin Netflixiin.

sunnuntaitekemista4

Handmaid’s Tale -sarjan myötä olen viime päivät yrittänyt pakkomielteen omaisesti etsiä Margaret Atwoodin kirjaa, johon sarja perustuu. Kirjakaupoista tai kirjastosta en sitä ole onnistunut bongaamaan, mutta netissä sitä onneksi myydään ja ajattelin laittaa sen pian tilaukseen.

Ensin aion kuitenkin lukea loppuun tällä hetkellä kesken olevat kirjat. Niitä on kolme, joista kaksi on hollanninkielisiä! Koska hollanniksi lukeminen on kuitenkin monesti vielä puutteellisen kielitaitoni vuoksi raskasta, kirjastosta lainaamani Graeme Simsionin The Rosie Project on niille sopivan kevyt vaihtoehto.

The Rosie Project kertoo genetiikan tutkija Donista, joka yrittää etsiä itselleen täydellistä vaimokokelasta. Täydellisen ihmisen löytäminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi, ja pian Don huomaa käyttävänsä paljon Wife Projectia paljon enemmän aikaa Dad Projectiin eli uuden tuttavuutensa – mutta täysin sopimattoman vaimokokelaan – Rosien isän etsimiseen. Don ei itse sitä ymmärrä, mutta lukijalle käy jo alusta alkaen selväksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä, mikä tuo omia esteitään molempiin projekteihin.

Kirja ei ole mitään klassikkoainesta, mutta Donin hahmo on sopivan koominen ja samaan aikaan koskettava,  ja kirja sijoittuu akateemiseen maailmaan, mikä on piristävää. Aspergerin oireyhtymän käsitteleminen on tärkeää: siitä ei liikaa puhuta kaunokirjallisuudessa tai muuallakaan.

sunnuntaitekemista2

Viime viikkoina sunnuntaiperinteekseni on muodostunut myös aiemmin blogia kirjoittaneen, Lontoossa pitkään asuneen Annika Mannisen videoprojekti Maailmankansalaiset, josta ilmestyy joka sunnuntai uusi jakso Youtubeen.

Maailmankansalaisissa haastatellaan ulkomailla asuvia suomalaisia, jotka ovat tällä ekalla tuotantokaudella Briteissä asuvia. Tämän viikon sunnuntain jaksossa elämästään Englannissa kertoo ihana Laura, joka on ainakin itselleni tuttu myös Elämänmakuja-blogista.

sunnuntaitekemista3

Iltapäivällä olen menossa vielä Bodybalance-tunnille (onneksi kuntosalini on muutaman minuutin kävelymatkan päässä), mikä on niin ikään ihana viikonloppuperinne. Noudatin tapaa välissä myös Suomessa asuessani.

En hirveästi tykkää esimerkiksi joogasta (enkä varsinkaan siihen liittyvistä meridiaani-hengellisyyshöpinöistä), mutta Bodybalance, joka yhdistää joogaa, pilatesta ja tai chitä, on vähän aktiivisempaa kehonkuoltoa. Se tekee aina tosi hyvää selälleni, niskalleni ja fiilikselleni.

Maanantaina tai tiistaina, kun laskostan tänään pestyjä pyykkejä kaappiin, kuuntelen luultavasti taas samalla uusimman jakson Unelmaduunarit-podcastista, joka tekee tuosta pyykkäämiseen tylsimmästä osiosta vähän hauskempaa.

Päivitys 12.11.: Täydensin ajatuksiani The Rosie Project -kirjasta luettuani sitä pidemmälle.

Mitä sinä teet mieluiten sateisina viikonloppuina?

Hollannissa kuntosalille pääsisi kympillä kuussa – mutta sellaiselle salille en halua

Kävin tänään ensimmäistä kertaa pitkän sairastelun jälkeen kuntosalilla. Ihanaa olla taas terve ja saada liikkua!

Liityin elokuussa kotimme lähellä olevan kuntosalin asiakkaaksi, ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen löytänyt oikeasti itselleni sopivan salin, jolla ainakin ennen sairastumista tuli monta kertaa viikossa käytyäkin.

Olen kuntosalien suhteen aika valikoiva. Mielestäni treenipaikan pitää olla a) tarpeeksi lähellä, että sinne tulee lähdettyä b) tarpeeksi iso, ettei aina tarvitse jonotella laitteille tai painoja c) sellainen, jossa on myös ryhmätunteja ja d) sellainen, jossa kaikesta – etenkään ohjauksesta – ei pidä maksaa erikseen.

Viime vuosina salikulttuurissa on tapahtunut yksi oleellinen muutos: halpaketjujen tulo markkinoille. Näiden paikkojen meininki muistuttaa Ryanairia: Ai, et halua määräaikaista kolmen vuoden sopimusta? No, se maksaa.  Ai, haluat, että joku tekee sinulle saliohjelman? No, se maksaa. Ai, haluat käydä täällä kaikkina kellonaikoina? No, sekin maksaa!

kuntosalilla2

Olen viimeksi käynyt oikeasti säännöllisesti ja pitkään salilla viime vuosikymmenellä, kun asuin vielä Rovaniemellä, vaikka tässä välissäkin olen ehtinyt olla useamman salin jäsen.

Rovaniemellä liityin Urheiluopiston Santasportin asiakkaaksi, koska sali oli kotoa viiden minuutin kävelyn matkan päässä. Onneksi se sattui olemaan muutenkin kiva paikka. Omaohjaaja teki uuden saliohjelman parin kuukauden välein. Itsenäisen treenin lisäksi kävin muun muassa kerran viikossa treenamassa sen ajan Suomen uutta hittilajia pilatesta, ja innostuin esimerkiksi spinningistä, vaikka muistan edelleen, miten helvetilliseltä se ensimmäisillä kerroilla tuntui.

Kaiken lisäksi Urkan salin yhteydessä oli kylpylä, jonka porealtaissa sai käydä vapaasti lillumassa salitreenin jälkeen. Muistelen, että kuukausimaksu olisi ollut tuolloin jotain 40-50 euron luokkaa.

sali

Kymmenessä vuodessa olen kerennyt Rovaniemeltä Hollantiin ja salikulttuurikin on ehtinyt muuttua.

Leidenissä asuessamme kävin puolisen vuotta Hollannin toiseksi suurimman kuntosaliketjun Fit for Freen salilla ihan vain, koska se oli lähellä kotiamme.

Fit for Freellä (jonka nimi on harhaanjohtava!) treeniohjelman teettäminen ammattilaisella olisi maksanut ekstraa, ja koska salin respa ei ollut hirveän innokas auttamaan esimerkiksi ohjausajanvaraamisessa, arvaatte varmasti, miten siinä kävi. Kävin salilla silloin tällöin puuhastelemassa, mutta rehellisesti sanottuna en varmasti kehittynyt noina muutamana kuukautena tippaakaan. Onneksi tajusin sopimusta tehdessäni pulittaa ekstraa siitä, että sopparin sai irtisanoa ilman mitään määräaikoja!

kuntosalilla1

Nykyisellä salillani on muutamia ärsyttäviä maksa lisää, niin saat tämän ja tämän -juttuja, mutta tärkeimmät palikat kuuluvat 35 euron kuukausimaksuun, jota opiskelijana maksan. Saan käydä salilla mihin aikaan haluan ja osallistua kaikille ryhmätunneille, ja ohjaaja tekee uuden saliohjelman 6-8 viikon välein. Ja tärkeää: siellä on sekä sauna että hamam!

Tänään minulla oli juuri tapaaminen ohjaajan kanssa. Juttelimme ensin pari minuuttia siitä, mitä haluaisin salitreenillä saavuttaa (lihasvoimaa juoksuharjoittelun tueksi) ja kuinka usein haluan treenata salilla (kahdesti viikossa). Sitten hän kliksutteli tietokoneella ohjelman, joka kulkee mukanani kännykässä.

Vastustin ensin sitä, että salilla pitää olla mukana puhelin (nykyaika!!) mutta on se oikeasti ennemmin kätevä kuin ärsyttävä. Salin sovelluksesta paitsi näkee ohjelman voi myös tarkastaa, miten joku tietty liike tehdään. Lisäksi se (pirulainen) muistuttelee aamuisin, että hei, tänään on muuten sitten treenipäivä. Sillä saa myös varattua ja peruttua ryhmätunnit.

Saliohjelman tekemisen jälkeen kävimme yhdessä ohjaajan kanssa liikkeet läpi, ohjaaja tarkisti, että teen ne oikein, ja varasimme seuraavan tapaamisen joulunalusviikolle.

Minusta on kiva, kun joku katsoo liikkuessa vähän perään ja potkii pikkuisen pyllylle. Salilla treenatessa on kuitenkin niin helppo mennä metsään ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaa omaa terveyttä sen sijaan, että edistäisi sitä. Siitä, että nämä asiat ovat kunnossa, olen valmis maksamaan vähän enemmänkin kuin, mitä perussalipaketti maksaisi naapurissa.

kuntosalilla3

Halpaketjujen markkinoille tulossa on tietty asiakkaan kannalta se hyvä puoli, että salille pääsee nykyään halvemmalla kuin aiemmin. Kun muutin Helsinkiin 2009, salikorttia ei tahtonut saada kuukaudeksi alle 50 eurolla, mikä on paljon pienituloiselle ja esimerkiksi ihmiselle, jota ryhmäliikunnat eivät kiinnosta. Nykyään 20 euron kuukausimaksut tuntuvat olevan ihan yleisiä, ja Hollannissa salille pääsee monesti halvimmillaan kympillä kuussa.

Huono puoli on se, että hinnanlasku näkyy jossain: ainakin minun mielestäni se heijastuu laatuun ja ihan todistetustikin esimerkiksi alan työntekijöiden palkkaukseen. Sanomalehti Volkskrant uutisoi just viime viikolla, että Hollannissa liikunta-alan työntekijöiden ostovoima on vuosituhannenvaihteen jälkeen pienentynyt viidenneksellä. Samaan aikaan salilla käyminen on maan suosituin liikuntamuoto.

Mitä te olette valmiita maksamaan salikortista ja mitä siihen teidän mielestänne pitää kuulua?

Kannattiko muuttaa ulkomaille ja vaihtaa alaa?

Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa auki ajatuksiani siitä, miltä alan vaihtaminen ja ulkomaille muuttaminen opintojen vuoksi on tuntunut. Se on kuitenkin tuntunut liian hankalalta.

Löysin ihan muutama päivä sitten löysin tuolta luonnoksista käytännössä valmiin postauksen aiheesta. Olin kirjoittanut sen maaliskuussa 2016. Ilmeisesti sekään ei ollut tuntunut riittävän oikealla tavalla ajatuksia ja tunteita kuvastavalta, kun sinne luonnososastolle sekin oli jäänyt roikkumaan.

Tästäkin postauksesta olen tuhonnut tonnitolkulla merkkejä, eli joo: aihe tuntuu edelleen hankalalta. Yritän silti sanoa siitä jotain.

cherryblossoms

Elämänvaiheella on väliä

Kesällä 2015 minua vähän pelotti. Olin juuri saanut media-alalla melko harvinaisen tarjouksen jatkopestistä silloisessa, määräaikaisessa työpaikassani. Kieltäytyminen siitä tuntui melkein fyysisesti pahalta.

Erityisen hankalaa kieltäytymisestä teki se, että syynä tuntui olevan iso harppaus taakse päin: Olin aloittamassa taas opiskelun, enkä edes maisteri- vaan kandiopinnot. Enkä edes Suomessa vaan Hollannissa, jossa olin viettänyt sitä ennen kolme vuorokautta.

Olin asunut ulkomailla aiemminkin ja ulkomaille muutto sinällään oli ihan oma haaveeni ja tavoitteeni. Uskoin tietäväni kutakuinkin, mitä odottaa, enkä oikeastaan osannut edes pelätä siihen liittyvää uutta vaan pikemminkin vanhan menettämistä.

Toisin kuin juuri lukiosta päässeenä välivuoden viettäjänä, nyt en ollut sanomassa heippoja vain kotimaalleni, -kaupungilleni, ystävilleni, tutuille rutiineilleni ja sopuisaan uomaan sujahtaneelle arjelle. Olin hyvästelemässä myös työpaikan, josta olisin vain paria vuotta aiemmin uskaltanut korkeintaan unelmoida, ja irtautumassa alasta, jonka olin lapsesta saakka ajatellut olevan minun juttuni.

kukkien_keskellä

Muiden ura menee eteenpäin, kun itse laskeskelen kolikoita

Taloudellinen puoli on ollut minulle ehkä se vaikein juttu koko tässä kuviossa: ei se, että joku tietty kuukausipalkka ei enää kilahdakaan tilille, vaan se, että menettää taloudellisen riippumattomuuden muista.

Sen jälkeen, kun menin lukion jälkeen töihin, olin melkein tauotta Hollantiin muuttoon saakka ollut jossain töissä. Suomessa opiskellessanikin tein töitä kolmesta viiteen päivään viikossa. Nykyisten opintojeni kanssa sellainen olisi mahdotonta.

Toinen vaikea asia, joka liittyy myös rahansaantiin, on ollut lomista luopuminen. Suomessa asuessani vietin kaikki lomani reissussa, mutta nyt lomia ei juuri ole. Jos ottaa itselle aikaa, sitten ei ole rahaa. Kesäloma on helppo uhrata töiden tekemiseen, vaikka täysipäiväinen opiskelukin vaatisi palautumista.

Kolmas juttu nolottaa myöntää, mutta joskus kirpaisee se, että Suomessa asuvien ystävieni (joista moni on entisiä kollegoitani) elämät ja urat menevät eteenpäin. He viettävät lounastaukonsa kivoissa ravintoloissa, kun minä lasken kolikoitani ja mietin, raaskinko ostaa kaupasta kolmen euron valmissalaatin. He ovat työelämässä olevia aikuisia, kun minua kohdellaan yliopistolla kuin 15-vuotiasta teiniä.

Oikeasti olen totta kai iloinen ja ylpeä siitä, jos ja kun ystävilläni menee hyvin, mutta kai sitä jossain takaraivossa kolkuttaa, etten enää (tai siis juuri nyt) itse kuulu tuohon porukkaan.

Haluaisinko palata entiseen?

No, taitaa olla niin, että ruoho on aina pikkuisen vihreämpää aidan toisella puolella – ainakin huonona päivänä.

Oikeasti pahimmat kriiseilyni tämän asian kanssa ovat jo ohi. Eka vuosi Hollannissa oli vaikein: tuntui, etten kokenut mitään kulttuurishokin kuherruskuukautta, kun taas reilun puolen vuoden jälkeen kaikki ärsytti.

Mutta se meni ohi nopeasti. Ekan opiskeluvuoden jälkeen Helsingissä töissä vietetty kesä avasi silmät: entinen työ ei enää tai ainakaan sillä hetkellä tuntunut omalta, eikä entinen kotikaupunki minun kaupungiltani. Toki siihen vaikutti sekin, että asuin väliaikaiskämpässä, joka ei tuntunut kodilta, ja mieheni oli Hollannissa. Syyskuun ekana tulin joka tapauksessa huojentuneena takaisin Hollantiin.

Nyt, kun mietin, olisinko mieluummin Helsingissä tai jossain muualla tekemässä töitä kuin opiskelemassa psykologiaa, on ihan helppo vastata, että en. Tämä oli iso päätös mutta myös oikea, ja jos en olisi uskaltanut hypätä, se saattaisi kaduttaa kovasti ja pitkään.

rotterdam_witte_de_with_straat

Alanvaihtaja ei ole kummajainen

Minusta tuntuu joskus siltä, että alanvaihtajana sitä on kummajainen kaikkien niiden uratykkien ja kahdeksanvuotiaasta saakka lääkäriksi halunneiden joukossa, mutta ei se oikeasti pidä paikkaansa.

Suomessa alan vaihtaminen on hyvin yleistä. Sitran kesällä julkistaman Työelämätutkimuksen mukaan peräti 60 prosenttia työikäisistä suomalaisista on joskus vaihtanut alaa, ja heistä noin puolet on opiskellut uuden ammatin tai tutkinnon.

Olen koko ikäni kasvanut siihen ajatukseen, että minusta tulisi isona hyvä toimittaja: koska olen hyvä kirjoittamaan, koska tein jo lapsena omia lehtiäni, koska sain kymppejä äikästä oikeastaan opiskelematta yhtään mitään ja koska äitikin sanoi niin jo silloin, kun olin ehkä 11.

Oikeasti olisin halunnut lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Mutta sen sijaan, että olisin sanonut kellekään haavettani ääneen, teilasin itseni miettimällä, että sinne on kyllä niin vaikea päästä ja siellä pitäisi lukea sitä tilastotiedettäkin. Että ei kyllä kannata edes yrittää, kun oon kuitenkin tuossa toisessa jutussa jo valmiiksi hyvä. (Oikeastihan kirjoitin lukiossa niin äidinkielestä kuin psykologiasta E:n ja sain siitä lukion yhdestä ainoasta tilastomatematiikan kurssista kympin. Mitähän 19-vuotiaan Anun mielestä olisi tuossa vaiheessa pitänyt osata enemmän?)

Mutta asiat menee niin kuin menee ja monesti syystä. Onneksi uskalsin toteuttaa unelmani myöhemmin.

auringonlasku_leidenissä

Uusia ovia on auennut

Olen vasta viime vuoden aikana kunnolla tajunnut, että psykologina voin yhdistää monia kiinnostuksenkohteitani.

Vuoden kuluttua minun pitäisi jo olla psykologian kandidaatti, joka on toivottavasti aloittelemassa tutkimusmaisteria. Tällä hetkellä teen kandia psykolingvistiikasta. Se on ihan sattumaa mutta samaan aikaan aivan huippua: ennen kuin pääsin opiskelemaan journalismia, haaveilin kielitieteiden opiskelusta.

Vaikken voi olla varma siitä, tuleeko minusta tutkija vai kliininen psykologi vai joko muu ja palaanko joskus vielä toimittajaksi ja jos, niin mihin, niin sen tiedän, että tämä kokemus on avannut miljoona uutta ovea. Ja siitä olen hirmuisen kiitollinen.

Jos just sinä mietit siellä nyt, kannattaisiko sunkin kokeilla, niin tässä on henkinen potku persuuksille: go for it! Aina voi palata vanhaan – vaikka kuka nyt sinne haluaisi.

Millaisia ajatuksia alanvaihto teissä herättää?

Lokakuun parhaat

Kalo mina eli hyvää kuukautta, niin kuin Kreikassa toivotetaan!

Marraskuu jo, vaikka ihan juurihan kesä päättyi. Vajaan parin viikon päästä yliopistolla alkavat uudet kurssit, ja kandikin edistyy: palautin pari päivää sitten tutkimusehdotuksen johdannon ja metodien ensimmäisen version.

Odotan jo vähän joulua, jolloin molemmat vanhempani tulevat meille ensimmäistä kertaa kylään, vaikka kauppojen joulutavarahyllyt tuntuvatkin kummalliselta katsottavalta vielä tähän aikaan vuodesta.

Mutta vaikka tekisikin vähän mieli fiilistellä jo marraskuun juttuja, katsotaan vielä vähän ajassa taakse päin ja siihen, mikä teki lokakuustani kivan. Totta puhuakseni lokakuu ei ollut ihan lempikuuni, mutta siitä lisää jutun lopussa.

valurautapannu

Valurautapannu

Vuosien arpomisen jälkeen heitimme toivottavasti elämämme viimeisen teflonpannun roskiin ja ostimme tilalle valurautapannun.

Ja nyt olo on huijattu: olen aina kuvitellut, että valurautapannun huoltaminen on hankalaa ja että ne maksavat pienen omaisuuden. No, uusi pannumme maksoi alle viisikymppiä – ehkä pari euroa enemmän kuin edellinen teflonpannu, jonka pinta oli pilalla parissa vuodessa. Sen huoltamiseen puolestaan ei mene juuri sen kauemmin kuin teflonpannun käsinpesuun.

Valurautapannu on oikeasti ollut yksi parhaista ostoksista pitkään aikaan. Sillä kasvikset (ja kuulemma lihakin) oikeasti paistuvat: sekä ruoka että elämänlaatu paranivat huomattavasti.

lampoaalto

Lämpöaalto

Täällä oli pari kolme viikkoa sitten pitkän viikonlopun mittainen lämpöaalto. Näin pohjoisessa sellainen tuntuu keskellä lokakuuta todella oudolta mutta ihanalta, etenkin kalsean syyskuun jälkeen. Aamut olivat jo hämäriä ja melko vilpoisia, mutta päivällä oli kuumaa ja kosteaa.

Ja edelleen on kuulemma selvästi lämpimämpää kuin yleensä tähän aikaan vuodesta, sellaista 10-15 astetta päivisin (vaikka ei se kyllä täällä merenrannalla aina ihan siltä tunnu.)

leiden

Vapaat aikataulut

Minulla oli vuoden ekassa jaksossa vain perjantaisin lähiopetusta. Se on ollut pelastus, sillä olin syyskuun puolivälistä lokakuun loppuun enemmän tai vähemmän kipeänä.

Minkä tahansa aiemman jakson aikana tilanne olisi ollut katastrofaalinen, mutta nyt homma on lukemattomien sohvalla vietettyjen päivienkin jälkeen suhteellisen hanskassa. Tehtävät tehty, pakolliset tunnit istuttu yliopistolla ja enää tentti tekemättä. Ja se on ensi viikolla, joten pidättehän peukkuja?

Mikä teki sinun lokakuustasi vähän paremman?